Harsintahakkuu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Harsintahakkuu menetelmällä hakattua metsää.
Metsää jossa puita on kerätty pois.

Harsinta eli poimintahakkaus on metsänhakkuutapa, jossa metsästä kerätään tietynlaisia puita pois. Tavallisesti kysymys on uudistushakkuusta eli loppuhakkauksesta, jossa metsän puuston pääsato kerätään pois ja samalla huolehditaan uuden metsän syntymisestä jäljelle jäävillä puilla. Harsintahakkuu menetelmässä metsässä kasvaa aina kaikenikäisiä puita pienistä taimista suuriin tukkipuihin. Harsinta on vanha hakkuumetelmä ja oli erityisen suosittua silloin kun kookkailla tukkipuilla oli kysyntää.

Harsinnasta kehittyi metsänhoidollinen hakkuutapa sen jälkeen kun nuorempia ja keski-ikäisiä puuryhmiä alettiin harventaa laadun ja kasvun parantamiseksi. Menetelmän haittapuolia ovat mahdollinen jäljelle jäävien puiden vahingoittuminen kaato- ja ajotöiden aikana sekä suhteellisen kalliit hakkuukustannukset.[1] Harsintametsätalouden teoria esiteltiin 1900-luvun alussa, jonka saksalainen Karl Gayer oli luonut 1880. Suomeen kyseinen ekologinen harsintametsätalouden aate levisi ruotsalaisen Uno Wallmonin välityksellä.[2]

Metsätalousammattilaiset suhtautuvat nykyisin kielteisesti harsintaan, koska sen katsotaan heikentävän uudistuvaa metsää. Harsinnassa geneettisesti parhaat puut kerätään pois ja jäljelle jäävät heikoimmat yksilöt, jolloin uudistuvan puuston katsotaan heikentyvän.

Suomen niin sanottu yksityismetsälaki rajoitti harsintaa ja kielsi kokonaan määrämittaharsinnan, mutta laki on kumottu 1990-luvulla. Nykyinen metsälaki sallii jatkuvan kasvatuksen. Metsätalousammattilaiset hyväksyvät varauksellisesti metsänhoidollisen harsinnan, mutta eivät pidä sitä taloudellisesti järkevänä[3].

Harsintametsätaloutta alettiin uudelleen tutkia Suomessa 1980-luvulla metsien monimuotoisuuden yhteydessä. Harsinnasta käytetään nykyisin myös nimitystä metsän jatkuvakasvatus.[2]

Ryhmittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harsintahakkuu jaetaan tavallisesti neljään pääryhmään: 1) Lohkopaljaaksi ja lohkosiemenpuuhakkaus sekä lohkoharsinta. 2) Kaistalepaljaaksi ja kaistale siemenpuuhakkaus, kaistaleharsinta, ennen käytetty kulissihakkaus. 3) Vyöhyke paljaaksi ja siemenpuut. 4) Poimintahakkaus eli varsinainen harsinta.[4] Poimintaharsinta jaetaan edelleen alaharvennukseen, yläharvennukseen, harsinta, määrämittaharsinta ja metsänhoidollinen harsinta.

  • Yläharsinnassa kerätään metsästä ylimmän latvakerroksen puut pois.
  • Alaharsinnassa vastaavasti hakataan alemman latvakerroksen puut, jolloin pisimmät puut jäävät jäljelle.
  • Varsinaisessa harsinnassa kerätään kaikki metsän kookkaimmat puut pois.
  • Määrämittaharsinnassa kerätään kaikki tietyn järeyden saavuttaneet myyntikelpoiset puut pois.
  • Metsänhoidollisessa harsinnassa kerätään puupareista tavallisesti järeämpi yksilö pois.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harsintametsätalous oli vallitseva käytäntö vuosina 1850-1950 jolloin puita vain kerättiin metsästä, mutta ei harjoitettu metsänhoitoa. Vuonna 1886 voimaan astunut metsälaki ei asettanut määrämittaharsinnalle juuri minkäänlaisia rajoituksia. Vuonna 1900 asetettiin kaksi komiteaa miettimään valtion ja yksityisten metsien hoitoa. Kummankin komitean käsitys metsien hoidosta oli synkkä, jonka seurauksena säädettiin uusi yksityismetsälaki vuonna 1917 ja tarkentava asetus metsän hävittämisestä. Lain keskeisin sisältö oli metsän autioksi hävittämisen kieltäminen. Erityisesti haluttiin rajoittaa määrämittaharsintaa, jota pidettiin kaikkein pahimpana ongelmana. Asetuksen nojalla perustettiin valvontaelimeksi maakunnallinen lääninmetsälautakunta, joka ryhtyi valvomaan, että metsä uudistettiin päätehakkauksen jälkeen asianmukaisesti.[2]

Määrämittaharsintaa harjoitettiin ennen sen vuoksi, että tarvittiin tietynlaisia puita tiettyyn tarkoitukseen, kuten hirsipuita ja kaivospölkkyjä. Nykyisin ei valikoida puita metsässä, vaan suoritetaan avohakkuu ja uudistetaan metsä joko istuttamalla uudet taimet tai suorittamalla kylvö.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Seppo Simonen: ”Poimintahakkaus”, Maatalouden pikkujättiläinen, s. 817. Porvoo, Helsinki: Wsoy, 1944.
  2. a b c Riina Jalonen, Ilkka Hanski, Timo Kuuluvainen, Eero Nikinmaa, Paavo Pelkonen, Pasi Puttonen, Kaisa Raitio, Olli Tahvonen: ”Metsien hoidon ja käytön kehittyminen 1900-luvulla Suomessa”, Uusi metsäkirja, s. 15, 17, 84, 85. Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-983-0.
  3. Unto Uoti, Tapio Lehtiniemi, Matti Kärkkäinen: ”Kasvatushakkuut”, Maatilan metsätuotanto, s. 69. Porvoo: WSOY, 1979. ISBN 951-0-10718-2.
  4. ”Uudistushakkaukset”, Pieni Tietosanakirja IV, s. 562. Helsinki: Otava, 1952.