Harmaapäätikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Harmaapäätikka
Picus canus.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Tikkalinnut Piciformes
Heimo: Tikat Picidae
Suku: Vihertikat Picus
Laji: canus
Kaksiosainen nimi
Picus canus
Gmelin, 1788
Levinneisyyskartta
Harmaapäätikan levinneisyys
Harmaapäätikan levinneisyys
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Harmaapäätikka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Harmaapäätikka Commonsissa

Harmaapäätikka (Picus canus), jota aiemmin kutsuttiin harmaatikaksi,[2][3] on harmaapäinen Euraasiaan levinnyt tikkalaji.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaapäätikan höyhenpeite muistuttaa suuresti vihertikkaa. Selkäpuoli on harmahtavanvihreä, vatsapuoli vaaleanharmaa ja niska keltainen. Pää on harmaa, ja sen sivuilla sijaitsevat mustat ”viikset”. Koiraan otsa on punainen. Vihertikkaan verrattuna harmaapäätikan kaula on lyhyempi, nokka ohuempi ja pää hiukan pyöreämpi. Harmaapäätikan päässä on punaista vain koiraan otsalla, kun vihertikalla koko päälaki ja viiksijuovan keskusta ovat punaisia.

Harmaapäätikan pituus on täysikasvuisena noin 27–32 cm ja paino 130–180 grammaa. Sen ääni on pehmeä ”kjyk”. Laulu on tyypillinen, loppua kohden laskeva vihellyssarja ”kjyy-kjy-kjy-kjy-kjy”, jota on helppo matkia viheltämällä. Soidinaikaan harmaapäätikka onkin helppo houkutella näkösälle matkimalla. Laji rummuttaa puuta kuten muutkin tikat. Omalaatuinen rääkynä muistuttaa hieman käpytikan vastaavaa ääntä.

Lentää tikkamaisesti syvään aaltoillen, ja siivistä voi kuulua kumiseva ääni. Tarkkailee ihmistä puun rungon takaa, jolloin usein vain sen toinen silmä näkyy.

Vanhin suomalainen rengastettu harmaapäätikka on ollut neljä vuotta 10 kuukautta ja 29 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen viiden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen yksilö.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaapäätikka on levinnyt laajalle Euraasiassa. Suomi on sen levinneisyysalueen pohjoisreunalla. Se on maassa harvalukuinen, etenkin etelän lehtometsien ja suuria haapoja kasvavien metsien laji, mutta pesimähavaintoja on Pohjois-Suomea myöten. Suomen parimäärä on noin 3 000-4 000. [4] Harmaapäätikka on vähentynyt suuressa osassa Eurooppaa. Euroopan populaation kooksi arvioidaan 360 000–640 000 yksilöä.

Harmaapäätikka on pääasiassa paikkalintu. Nuoret linnut voivat vaellella syksyisin joitakin kymmeniä, joskus satoja kilometrejä.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaapäätikka elää pääasiassa lehti- ja sekametsissä, etenkin jalopuupuistikoissa ja haavikoissa. Se voi kuitenkin pesiä myös vanhoissa kalliomänniköissä. Saaristossa lajia tavataan usein vanhoissa laidunmetsissä, joissa on runsaasti huonokuntoisia lehtipuita. Talvisin se käy lintulaudoilla syömässä rasvaa. Syysvaelluksella harmaapäätikkoja voidaan tavata myös kaupungeissa.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaapäätikkakoiras.

Harmaapäätikka hakkaa kolon lahoon lehtipuuhun, noin viiden metrin korkeuteen. Laji voi pesiä vanhassakin kolossa. Se munii toukokuun alussa viidestä kymmeneen munaa ja molemmat vanhemmat hautovat yhteensä 15–17 päivää. Poikaset ovat lentokypsiä neliviikkoisina.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harmaapäätikan pääasiallista ravintoa ovat muurahaiset. Kesällä laji syö myös hyönteisiä ja niiden toukkia. Syksyllä harmaapäätikka syö myös pihlajanmarjoja ja talvella lisäksi siemeniä. Se voi käydä ruokintapaikalla, varsinkin jos talia on tarjolla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. BirdLife International: Picus canus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.1. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 6.11.2013. (englanniksi)
  2. Harmaapäätikka Ksml.fi. 12.11.2007 12:10. Keskisuomalainen. Viitattu 27.1.2010.
  3. Käytössä olleita ja ehdotettuja linnunnimiä Luettu 7.4.2011
  4. Valkama, Jari, Vepsäläinen, Ville & Lehikoinen, Aleksi: Harmaapäätikka - levinneisyys Suomessa - Lintuatlas Suomen III Lintuatlas. 2011. Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. Viitattu 19.06.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]