G-proteiinikytkentäiset reseptorit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
GPC-reseptoreihin lukeutuvan ihmisen adenosiinireseptorin A2A rakenne (PDB: 3EML). Reseptori on solukalvossa ja kuvan yläosa on solun ulkopuolinen alue ja alaosa sisäpuolinen.

G-proteiinikytkentäiset reseptorit eli GPC-reseptorit tai GPCR:t ovat solukalvon läpäiseviä reseptoreita, jotka ovat solun sisäpuolella kytköksissä johonkin G-proteiiniin. GPCR:t koostuvat seitsemästä solukalvon läpäisevästä α-kierteestä. GPCR:t sitovat solun ulkopuolella niille ominaisen ligandin, kuten välittäjäaineen, joka saa reseptorin G-proteiinin irtoamaan ja vaikuttamaan sille ominaisiin entsyymeihin tai ionikanaviin, jotka taas vaikuttavat edelleen solun eri toimintoihin. Eräs esimerkki GPCR:stä ovat serotoniinireseptorit, joiden ominainen ligandi on serotoniini. Monet lääkkeet toimivat vaikuttamalla GPCR:iin.[1]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GPCR:t ovat upottautuneet solujen kaksoislipidikalvoihin, kuten solukalvoon. GPCR:t ovat yleensä 350–400 aminohapon pituisia peptidiketjuja, mutta joissakin on jopa 1100 aminohappoa. Ketju muodostaa 7 kalvon läpäisevää α-kierrettä. Solukalvossa ollessaan GPCR:n peptidiketjun N-terminaali on solun ulkopuolella ja C-terminaali sisäpuolella. N-terminaalissa ja mahdollisesti sen lähialueella on reseptorin ligandin (esimerkiksi välittäjäaineen) sitova alue eli ortosteerinen alue. C-terminaalissa on G-proteiinin sitova proteiinidomeeni. Yleensä GPCR:t ovat solukalvoissa kahden GPCR:n pareina eli proteiinidimeereinä.[1]

Kaavakuva solukalvossa olevasta GPCR:stä. Tummanharmaa on solukalvo, jonka yläpuoli on solun ulkopuolinen osa ja alapuoli solun sisäinen. NH3+ on N-terminaali ja C-terminaali on ketjun toisessa päässä (C4-kohdassa). Vaaleanharmaat ovat α-kierteitä, jotka numeroidaan N-terminaalista lukien usein seuraavasti: I, II, III, IV, V, VI ja VII.

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmiulotteinen malli jostakin adenylaattisyklaasiin vaikuttavan GPCR:n toiminnasta:
A: hormoni sitoutuu GPCR:ään (punainen), joka on solukalvossa (harmaa).
B: solukalvoon ankkuroitunut G-proteiini (sini-keltainen) liittyy GPCR:ään.
C: G-proteiinin α-yksikköön (keltainen) liittyy GTP GDP:n tilalle.
D: GTP:n sitova α-yksikkö irtoaa βγ-yksiköstä ja saa adenylaattisyklaasin (vihreä) tuottamaan toisiolähettinä toimivaa cAMP:tä.

Solukalvoon kiinnittyneen GPCR:än solun sisäpuolisessa osassa voi olla kiinni G-proteiini ennen kuin GPCR sitoo agonistin (välittäjäaineen tai vastaavan aineen), muttei välttämättä. G-proteiinit ovat solukalvoon ankkuroituneita heterotrimeereitä: ne koostuvat kolmesta proteiinista: α- β- ja γ-yksiköstä. G-proteiinit ovat GTPaaseja, eli ne hajottavat guanosiinitrifosfaattia (GTP) guanosiinidifosfaatiksi (GDP). G-proteiinin α-yksikkö voi sitoa GDP:n.[1]

Kun GPCR sitoo agonistin, GPCR:n kolmiulotteinen muoto (konformaatio) muuntuu, jolloin sen sitoman G-proteiinin GDP irtoaa ja tilalle liittyy GTP. Tällöin G-proteiini irtoaa GPCR:stä ja G-proteiini hajoaa kahteen osaan: GTP:n sitovaksi α-yksiköksi (GTP-α-kompleksiksi) sekä β- ja γ-yksiköiden yhdistelmäksi (βγ-kompleksiksi). Nämä kompleksit voivat diffusoitua solukalvon sisäpintaa pitkin ja liittyä erilaisiin entsyymeihin ja ionikanaviin lisäten tai vähentäen niiden toimintaa. Se, että kasvaako vai väheneekö toiminta, riippuu G-proteiinista. Vanhentuneen tutkimustiedon mukaan vain GTP-α-kompleksi vaikuttaa entsyymeihin tai ionikanaviin, mutta todellisuudessa kummatkin, GTP-α ja βγ, voivat vaikuttaa niihin. G-proteiinien vaikutuskohteena – G-proteiinityypistä riippuen – ovat yleensä adenylaattisyklaasi, fosfolipaasi C, kalsiumionikanavat, kaliumionikanavat, RhoA-kinaasi, Rho-kinaasi tai MAP-kinaasi.[1]

Agonistin reseptorin kautta välittämä signaali voimistuu, sillä yksittäinen GPCR voi agonistin sitoessaan aktivoida vuorotellen monta G-proteiinia. G-proteiinien vaikutuskohteena olevat entsyymit taas voivat tuottaa monia toisioläheteiksi kutsuttuja aineita, jotka kohdistavat vaikutuksensa joihinkin solun osiin. Monien toisiolähettien muodostuminen monistaa signaalia entisestään.[1]

GPCR:n C-terminaalin ja muiden reseptorin solun sisäpuolella olevien seriinien ja treoniinien fosforylaatio erilaisten kinaasien toimesta voi heikentää GPCR:n toimintaa. Periaatteessa GPCR lopettaa toimintansa kokonaan agonistin irrotessa reseptorista. Monet GPCR:t voivat tosin aktivoitua spontaanisti ilman agonistia. Tätä kutsutaan konstitutiiviseksi aktiivisuudeksi ja siihen perustuu esimerkiksi käänteisagonistien toiminta. G-proteiinin aktiivisuus taas loppuu kun α-yksikkö lopulta hydrolysoi GTPaasiaktiivisuudellaan GTP:n GDP:ksi ja α-yksikko liittyy takaisin βγ-kompleksiin. α-yksikköön voi sitoutua erilaisia säätelijäproteiineja, jotka hidastavat tai nopeuttavat GTP:n hydrolyysiä.[1]

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A–F-ryhmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A–F-luokittelu on eräs laajimmin käytetyistä GPCR:ien luokittelujärjestelmistä.[2] Siinä GPCR:t jaetaan seitsemään ryhmään niiden rakenteen samankaltaisuuden perusteella. Kullakin ryhmällä on kirjainsymboli A, B, C, D, E, F tai O. Nämäkin ryhmät voidaan jakaa vieläkin pidemmälle eri alaryhmiin.[3] Kolakowski keksi A–F-luokittelun vuonna 1994.[4][5] Internetin GPCRdb-tietokanta perustuu tähän luokitteluun.[2]

A-ryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A-ryhmä eli rodopsiinin kaltainen reseptoriperhe – tähän ryhmään kuuluu eniten tunnettuja GPCR:iä. A-ryhmän reseptoreissa N-terminaalinen proteiinidomeeni on verrattain lyhyt. Siksi se sisältää ligandin sitovan ortosteerisen alueen vain osittain. Ligandia sitova alue sijoittuu osin myös α-kierteisiin III, VI ja VIII.[6]

A-ryhmään kuuluvat muun muassa:[7]

B-ryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

B-ryhmä eli sekretiinin kaltainen reseptoriperhe – nämä ovat rakenteellisesti A-ryhmän kaltaisia, mutta niissä on yleensä pidempi N-terminaalinen proteiinidomeeni, joka tuottaa neljästä β-levystä koostuvan proteiinidomeenin. N-terminaalin pituus on yleensä noin 120 aminohappoa. B-ryhmän reseptorien ligandit ovat peptideitä, josta esimerkki on kortikotropiini.[6]

B-ryhmään kuuluvat muun muassa kalsitoniinireseptori, kalsitoniinireseptorin kaltainen proteiini (CACLR tai CRLR), kortikoliberiinireseptorit 1 (CRF1) ja 2 (CRF2), glukagonireseptori, GLP-1-reseptori, GLP-2-reseptori, mahan inhibitorisen polypeptidin reseptori (GIPR), somatoliberiinireseptori (GHRH), vasoaktiivisen suolipeptidin reseptorit eli VIP-reseptorit 1 (VPAC1) ja 2 (VPAC2), PACAP-reseptori (PAC1R), lisäkilpirauhashormonireseptorit 1 (PTH1R) ja 2 (PTH2R) sekä sekretiinireseptori.[8]

C-ryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

C-ryhmän GPCR:t eroavat muista GPCR-perheistä siinä, että ne ilmenevät kahden C-ryhmän reseptorin pareina, eli homo- tai heterodimeereinä, ja niissä on pidempi N-terminaali, joka tuottaa kärpäsloukkua muistuttavan proteiinidomeenin (eng. venus flytrap domain, lyhenne VFT). N-terminaalinen VFT sisältää ligandia sitovan ortosteerisen kohdan kokonaisuudessaan, eikä vai osittain.[9] VFT vaihtelee auki ja kiinni olevan konformaation välillä. Reseptorin aktivoivat agonistit yleensä vakauttavat kiinni olevaa muotoa ja antagonistit auki olevaa. Reseptorien dimerisaatio tapahtuu VFT:n välityksellä.[6]

C-ryhmään kuuluvat muun muassa metabotrooppiset glutamaattireseptorit (mGluR), GABAA-reseptori, GABAB-reseptori, kalsiumia aistiva reseptori ja tyypin 1–3 makureseptorit.[9]

D–F ja O-ryhmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

D-ryhmään kuuluvia reseptoreita on vain sienissä. Esimerkkejä näistä ovat Ste2- ja Ste3-reseptorit.[10] E-ryhmään kuuluvat cAMP-reseptorit, joita on limasienissä.[2] F-ryhmään kuuluvat muun muassa frizzled- ja smoothened-reseptorit, joita on eläimissä.[3]

O-ryhmään kuuluvat muut (eng. other) GCPR:ien kaltaiset proteiinit, joissa on siis 7 kaksoiskalvon läpäisevää α-kierrettä, joiden ei kuitenkaan tiedetä sitoutuvan G-proteiineihin.[11]

GRAFS[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GRAFS-luokittelun keksivät Schiöth ja kollegat vuonna 2005. Siinä GPCR:t jaetaan viiteen ryhmään: glutamaatti- (G), rodopsiini- (R), adheesio- (A), frizzled- (F) ja sekretiinireseptorien (S) reseptoriperheisiin niiden sukulaisuussuhteen eli fylogenian perusteella.[5][2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f HP Rang et al: Rang and Dale's pharmacology, s. 27–39. 8. painos. Elsevier, 2016. ISBN 9780702053627.
  2. ↑ a b c d G Hu, T Mai, C Chen: Visualizing the GPCR network: classification and evolution. Scientific Reports, 2017, 7. vsk, nro 1, s. 15495. doi:10.1038/s41598-017-15707-9. ISSN 2045-2322. Artikkelin verkkoversio.
  3. ↑ a b MN Davies et al: On the hierarchical classification of G protein-coupled receptors. Bioinformatics, 2007, 23. vsk, nro 23, s. 3113–3118. doi:10.1093/bioinformatics/btm506. ISSN 1367-4803. Artikkelin verkkoversio.
  4. ↑ LF Kolakowski: GCRDb: a G-protein-coupled receptor database. Receptors & Channels, 1994, 2. vsk, nro 1, s. 1–7. PubMed:8081729. ISSN 1060-6823.
  5. ↑ a b HB Schiöth, R Fredriksson: The GRAFS classification system of G-protein coupled receptors in comparative perspective. General and Comparative Endocrinology, 2005, nro 1, s. 94–101. doi:10.1016/j.ygcen.2004.12.018. ISSN 0016-6480. Artikkelin verkkoversio.
  6. ↑ a b c S Lee, JM Booe, AA Pioszak: Structural insights into ligand recognition and selectivity for class A, B, and C GPCRs. European journal of pharmacology, 2015, 763. vsk, s. 196–205. PubMed:25981303. doi:10.1016/j.ejphar.2015.05.013. ISSN 0014-2999. Artikkelin verkkoversio.
  7. ↑ SM Foord et al: International union of pharmacology. XLVI. G protein-coupled receptor list. Pharmacological Reviews, 2005, 57. vsk, nro 2, s. 279–288. PubMed:15914470. doi:10.1124/pr.57.2.5. ISSN 0031-6997. Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ G Liapakis et al: Family B G Protein-coupled Receptors and their Ligands: From Structure to Function. Current Medicinal Chemistry, 2017, 24. vsk, nro 31. doi:10.2174/0929867324666170303162416. Artikkelin verkkoversio.
  9. ↑ a b A Ellaithy et al: Structural and biophysical mechanisms of class C G protein-coupled receptor function. Trends in Biochemical Sciences, 2020, 45. vsk, nro 12, s. 1049–1064. PubMed:32861513. doi:10.1016/j.tibs.2020.07.008. ISSN 0968-0004. Artikkelin verkkoversio.
  10. ↑ V Velazhahan et al: Structure of the class D GPCR Ste2 dimer coupled to two G proteins. Nature, 2021, 589. vsk, nro 7840, s. 148–153. PubMed:33268889. doi:10.1038/s41586-020-2994-1. ISSN 1476-4687. Artikkelin verkkoversio.
  11. ↑ E Horst et al: A novel chemogenomics analysis of G protein-coupled receptors (GPCRs) and their ligands: a potential strategy for receptor de-orphanization. BMC Bioinformatics, 2010, 11. vsk, nro 316. PubMed:20537162. doi:10.1186/1471-2105-11-316. ISSN 1471-2105. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=G-proteiinikytkentäiset_reseptorit&oldid=19596837”