Franklinin Copperminejoen retki 1818–1822

Franklinin Copperminejoen retki 1818–1822 oli Englannin laivaston luutnantin John Franklinin johtaman tutkimusryhmän Kanadan pohjoisrannikolle tekemä matka, jonka tarkoituksena oli löytää Kanadan pohjoispuolitse kulkeva Luoteisväylä. Retkikunta kulki ensin Isolta Orjajärveltä alas Copperminejokea, sitten huterilla tuohikanooteilla merellä rannansuuntaisesti itään ja lopulta Hoodjokea etelään.

Turkisyhtiöt epäsivät avun retkikunnalta keskinäisen kilpailunsa vuoksi. Matkan alusta lähtien huono tai olematon huolto aiheutti kapinointia retkikunnan keskuudessa. Intiaanit osoittautuivat epäluotettaviksi avustajiksi. Retkikunnan reitillä oli tavanomaista kylmempää ja riistaa oli vähemmän kuin tavallisesti.

Ruokatarvikkeet loppuivat ja miehet joutuivat nälissään syömään muun muassa luuydintä, jäkälää ja nahkaa. Retkellä tapahtui murhia ja seurueen jäseniä kuoli nälkään. Retkikunnan jäsenet turvautuivat hengissä selvitäkseen todennäköisesti myös ihmissyöntiin. Keltaveitsi-intiaanit pelastivat lopulta retkeläiset. Noin kolme vuotta kestäneelle retkelle lähteneistä 20 miehestä vain 11 palasi. Franklinia juhlittiin silti sankarina, sillä hän oli kartoittanut noin 800 km aiemmin tuntematonta Kanadan pohjoisrannikkoa.

Tutkimusretken alku

Franklinin retki oli osa Edward Parryn yritystä löytää Luoteisväylä. Parry itse etsi väylää meriteitse. Luutnantti Franklinin oli määrä saapua Copperminejoen kautta Kanadan rannikolle kohdatakseen Parryn. Tutkimusmatkailija Samuel Hearne oli jo vuonna 1779 käynyt Copperminejoen päässä. Retkeä johtaneen Franklin lisäksi laivastosta olivat mukana kadetit John Back, Robert Hood, varajohtajana tohtori ja luonnontieteilijä John Richardson ja sotilaspalvelija John Hepburn. Retkikuntaa haittasi, että se oli hajanainen koostumus englantilaisia, ranskalaisia ja intiaaneja.

Franklinin oli tarkoitus saada apua paikallisilta turkismetsästäjiltä voyageurseilta, joista monet olivat intiaanien ja ranskalaisten jälkeläisiä. Turkismetsästäjät tekivät yhteistyötä keskenään kauppasotaa käyneiden Hudson's Bay Companyn ja North West Companyn kanssa. Myös seudun keltaveitsi-intiaanien oli määrä antaa retkikunnalle ruoka-apua.

Retkikunta kohtasi heti alussa vaikeuksia. Kova tuuli vei Hudsoninlahdella mukanaan kuljetuslaivan ja miesten oli kuljettava maitse Norfolkin rannikolta Hudsoninlahden York Factoryyn, josta alkoi 2 700 km:n matka Isolle Orjajärvelle. Retkikuntaa huoltamaan tarkoitetut kauppayhtiöt olivat keskenään kauppasodassa, eivätkä tehneet yhteistyötä. Hudson Bay Company ei uskonut retkikunnan selviävän arktisella tundralla. Suurin osa retkikunnan tarvitsemasta huollosta jäi saamatta.

Erämaassa ja Copperminejoella

Retkikunta rakentaa talvileiriä retken ensimmäisenä vuonna.

Retkikunta lähti talven hyytävässä pakkasessa metsien lävitse kohti Fort Chipewyania. Elohopeamittari jäätyi kylmyydessä ja intiaaneilla oli nälkävuosi. Vaikka retkikunnalla ei ollut telttoja he saapuivat kuusi viikkoa myöhemmin maaliskuun lopulla Fort Chipewyaniin, missä he saivat turkismetsästäjiltä epämääräisiä lupauksia avusta. Ruoka oli vähissä myös Fort Chipewyanissa, joten tukea oli vaikea saada. Voyageursit vastustivat lähtöä kohti pohjoista heikosti varustettuna. Seutu oli heille tuntematonta. Franklin onnistui silti keräämään kokoon 16 miestä, joista suurin osa oli kuitenkin tehtävään soveltumattomia.

Fort Chipewyanista retkikunta jatkoi kohti Ison Orjajärven Fort Providencea, missä kohdattiin paikallisten keltaveitsien johtaja Akaitcho ("Iso Jalka"), joka metsästi turkiksia North West Companylle. Akaitcho lupasi auttaa retkikuntaa, mutta kieltäytyi jatkamasta pohjoisessa intiaanien vihollisten inuitien maille saakka. Franklin yritti taivutella Akaitchoa kertomalla seurueen etsivän tärkeää Luoteisväylän kauppareittiä. Akaitcho kysyi, että jos reitti oli niin tärkeä, miksi sitä ei oltu löydetty jo aiemmin.

Talvi Fort Enterprisessa Copperminejoella.

Retken toisena talvena kumpikaan kilpailevista turkisyhtiöistä ei lähettänyt ajoissa apua retkikunnalle, vaan yrittivät sysätä vastuun Franklinin retkikunnan avustamisesta kilpailijalleen. Ammuksista oli pulaa ja intiaanit eivät saaneet metsästettyä niin paljon saalista kuin oli etukäteen oletettu. Ruokavarat Copperminejoen tukikohdassa kävivät vähiin. Retkikunnan jäsenten keskuudessa heräsi epäilys onnistumisesta, mutta Franklin kukisti orastavan kapinan uhkaamalla vakavilla rangaistuksilla. Miesten moraali heikkeni.

George Backin johtama ryhmä lähettiin lumikengissä, pelkkiin päällystakkeihin ja peurannahkoihin pukeutuneina hakemaan tarvikkeita 1900 kilometrin päästä Fort Providencesta. Syynä oli ilmeisesti Backin ja Robert Hoodin kilpailu intiaanityttö Vihreäsukasta. Back onnistui matkassaan vaikeissa olosuhteissa. Copperminejoen tukikohdassa voyageursien johtajat St Germian ja Adam olivat sillävälin ryhtyneet kapinoimaan. Heidän mukaansa matka pohjoiseen tarkoitti varmaa kuolemaa. Franklinin uhkaukset "salaliittolaisten teloituksista" olivat heidän mukaansa naurettavia. North West Companyn asiamies Willard Wentzel onnistui kuitenkin välittämään sovun osapuolten välille.

Arktisella merellä

Franklinin retkikunta saapui kanadan pohjoisrannikolle.

Franklinin retkikunta jatkoi pohjoiseen ja saavutti lopulta merenrannan. Matka vei pidempään kuin oli ajateltu, vaikka aikaisempi seutua aiemmin kartoittanut Hearne oli määritellyt Copperminejoen suun vielä pohjoisemmaksi. Matkalla mukana olleet kuivalohivarastot olivat mädäntyneet ja miehet pyydystivät syödäkseen muun muassa hiiriä. Franklin ei luottanut retkikunnan intiaaneihin, jotka tunsivat seutua huonosti. Merenrannan lähellä kohdatut inuiitit pakenivat.

Franklinin kanootit myrskyssä.

Retkikunnan mukana olleet intiaanit ja kauppayhtiön Wentzel lähtivät paluumatkalle kuten aiemmin oli sovittu. Franklin ei ollut varma miten retkeä jatkettaisiin. Yksi vaihtoehto oli kulkea itään pitkin aiemmin tutkimatonta rannikkoa. Retkikunta lähtikin purjehtimaan itään tuohikanooteilla. Kanootit kuitenkin vioittuivat jatkuvasti myrskyissä, ja sumu, jää ja ukkonen häiritsivät kulkua.

Franklin laski maihin Bathurstinlahden seuduilla Point Turnagainissa Kentin nimimaalla. Retkikunta päätti palata etelään Hood-jokea pitkin. Paluumatka alkoi 25. elokuuta 1821.

Paluu kohti Fort Enterpriseä tundran halki

Miesten täytyi kulkea paluumatka jalkaisin kivisten karujen maiden, The Barreniksi nimeämänsä tundran halki. Terävät kivet viilsivät reikiä vaeltajien saappaisiin. Seutu oli vaikeakulkuista ja kanootit hylättiin ilman Franklinin lupaa.

Miehet valmistautuvat keräämään jäkäliä syötäväksi.

Talvi saapui normaalia varhemmin kovana ja ankarana, ja retkikunnan ruokavarat loppuivat 7. syyskuuta. Vähäriistaisessa erämaassa ei riittänyt kylliksi riistaeläimiä pienellekään joukolle, ja miehet söivät muun muassa jäkälää ja petojen tappamien peurojen luuydintä. Kylmyys oli ankara. Miehet olivat niin nälkäisiä, että Sir John Franklin sai kutsumanimen "mies joka yritti syödä saappaansa".

Miehet alkoivat taas kapinoida upseereita vastaan, sillä matkalle oli luvattu kunnolliset ruoka-annokset. Ainoa syy, miksi miehet eivät eronneet Franklinista, oli se, etteivät he olisi löytäneet yksin määränpäätään. Myös Franklinilla oli vaikeuksia löytää oikeaa suuntaa. Magneettinen pohjoisnapa oli lähellä retkikuntaa ja oli melkein aina pilvistä, joten suunnistaminen ei onnistunut myöskään auringon ja tähtien mukaan. Miehistö oli täydessä kapinassa, kun retkikunta osui 26. syyskuuta Copperminejoelle.

Nyt kirottiin sitä, että kanootit oli heitetty pois. Nopeasti virtaavaa kylmää ja leveää jokea ei voitu ylittää, eikä arviolta 64 kilometrin päässä olleeseen Fort Enterpriseen päästy. Yksi retkikunna miehistä karkasi, eikä hänestä kuultu enää mitään. Lopulta retkikunta onnistui kuitenkin rakentamaan kankaasta ja pajusta kanootin. Ylitys onnistui, vaikka kanootti täyttyi osin vedellä.

Pelastus näytti olevan vain viikon matkan päässä. Miehet olivat kuitenkin äärimmäisen heikkoja nälästä. Kaksi retkikunnan jäsenistä, Credit ja Vaillant, kaatuivat ja heidät jätettiin sijoilleen. Kaksi muuta miestä, Hood ja Richardson, eivät voineet enää jatkaa, vaan jäivät paikalleen leiriin. George Back lähti matkaan etujoukkona parhaassa kunnossa olevien kanadalaisten kanssa löytääkseen intiaanit ja hakeakseen apua. Franklin eteni miehineen kohti Fort Enterpriseä. Mukana oli myös irokeesi Michel Terohaute. Kun ei löytynyt enää syötäväksi kelpaavaa tripe de roche -jäkälääkään, Michel pyysi lupaa palata miehineen 6,4 kilometrin päähän Hoodin ja Richardsonin leiriin. Franklin antoi luvan. Kun retkikunta saapui Fort Enterpriseen, se todettiin hylätyksi. Leiriin ei oltu tuotu luvattuja tarvikkeita.

Murhat ja kannibalismi

Vain irokeesi Michel Terohaute saapui takaisin Hoodin ja Richardsonin leiriin. Michel kertoi kanadalaisten eronneen hänestä ja ehkä saapuvan myöhemmin. Michelillä oli lihaa, jonka hän sanoi olleen yhtenä päivänä jänistä, toisena sutta. Britit ahmivat lihaa. Seuraavien päivien kuluessa Michel ei kerännyt jäkälää niin kuin muut, vaan poistui usein leiristä. Kun englantilaiset kysyivät meneekö Michel metsälle hän vastasi, ettei täällä ollut eläimiä metsästettäviksi, teidän oli parempi tappaa ja syödä minut. Myöhemmin Michel väitti kanadalaisten syöneen setänsä.

Richardson ja Hood alkoivat epäillä, että Michel oli tappanut kolme seuralaistaan ja kävi syömässä kuolleiden lihaa. Heidän syömänsä oudolta maistunut "sudenliha" saattoi olla peräisin ihmisestä. Michel käyttäytyi oudosti, ei halunnut olla teltassa ja vietti paljon aikaa leirin ulkopuolella. Jonkin ajan kuluttua englantilaiset kuulivat leiristä laukauksen. Näköetäisyydelle tultuaan he löysivät Hoodin kuolleena ja Michelin seisomassa ase kädessään. Michel selitti, että ase oli lauennut vahingossa kun hän oli puhdistanut sitä. Ase oli kuitenkin liian pitkä ja laukaus oli osunut Hoodin päähän takaapäin tämän lukiessa kirjaa.

Richardson ja Hepburn eivät voineet tehdä mitään, sillä Michel oli heitä molempia vahvempi ja aseistettu. Seuraavina päivinä Michel muuttui yhä aggressiivisemmaksi ja kyseli englantilaisilta, oliko hän heidän mielestään tappanut Hoodin. Oli selvää, että Michel aikoi tappaa myös Franklinin ja Hepburnin. Kun Michel meni muutaman päivän kuluttua keräämään jäkälää, Richardson latasi pistoolinsa ja ampui leiriin palanneen Michelin.

Paluu

Richardson ja Hepburn palasivat heikkoina Fort Enterpriseen, missä vain Peltier kykeni kohottamaan kätensä heitä tervehtiäkseen. Edellisenä talvena täällä oli ollut vain vähän lunta ja paljon peuroja metsästettäväksi. Nyt metsässä oli noin 60 cm lunta ja vain muutamia peuranjälkiä. Miehet olivat syöneet nälissään jopa mökin ikkunanpeitteenä olleet nahat. Myös Richardson, Hepburn ja Franklin olivat kuolemaisillaan. Peltier and Samandré kuolivat mökissä 1. marraskuuta. Myös kolmas mies Adam oli heikossa kunnossa.

Backin matkaan lähettämät intiaanit toivat ruoaksi muun muassa kalaa 7. marraskuuta 1821 viime tipassa. Miehet toipuivat noin viikossa sellaiseen kuntoon, että pystyivät aloittamaan matkan kohti Fort Providencea, minne he saapuivat 11. joulukuuta.

Akaitchon mukaan intiaanit eivät olleet täydentäneet Fort Enterprisen varastoja, sillä kolme heistä oli uponnut jäihin. Hän myönsi kuitenkin, että pääsyyt oli Fort Enterprisen miehittämättömyys ja epäluottamus retkikunnan paluuseen. Franklin uskoi Akaitchon selitykset, eikä hän syyttänyt tätä jälkikäteen huollon laiminlyönnistä, sillä tämä oli kuitenkin auttanut retkikuntaa paljon. Akaitcho ei ollut saanut avustaan luvattua maksua. Retkeltä palannutta Franklinia ylistettiin sankarina. Retkikunta oli onnistunut kartoittamaan pitkän matkan Kanadan pohjoisrannikkoa, mutta hintana oli yhdeksän miehen henki.

Lähteet

• Matti Lainema & Juha Nurminen: Ultima Thule – pohjoiset löytöretket. WSOY, 2001. ISBN 951-0-23925-9,

Aiheesta muualla

• The Journey to the Polar Sea (Arkistoitu – Internet Archive), John Franklin's account of the expedition, at Project Gutenberg