Eyrin asukkaiden saaga

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Eyrin asukkaiden saaga (isl. Eyrbyggja saga) on muinaisislannin kielellä kirjoitettu keskiaikainen saaga, joka luetaan niin kutsuttuihin islantilaissaagoihin. Saagan tapahtumat sijoittuvat noin vuosien 880–1030 väliseen aikaan Snæfellsnesin niemimaalle Länsi-Islantiin. Eyrin asukkaiden saga kertoo nimestään huolimatta alueen kolmen merkkisuvun, Eyrin asukkaiden (Eyrbyggjar), Joutsenvuonolaisten (Álptfirðingar) ja Þórsnesin asukkaiden (Þórsnesingar), vaiheista, jotka jollain tapaa linkittyvät myös muista islantilaissaagoista (Gísli Súrinpojan saaga, Poltetun Njállin saaga, Lohilaaksolaisten saaga) tunnetun päällikön, Snorri goðin elämään. Saaga on kirjoitettu todennäköisesti 1200-luvun puolivälin tienoilla, ennen vuotta 1262, jolloin islantilaiset siirtyivät Norjan kuninkaan alaisuuteen. Sen kirjoittaja on oletettavasti ollut islantilainen Sturlungien sukuun (isl. Sturlungar) kuulunut Sturla Þórðarson (1214–1284), jonka esi-isä Snorri goði oli ja joka tunsi alueen, jolle saagan tapahtumat keskittyvät.[1] Eyrin asukkaiden saagaa ei ole suomennettu, mutta siinä esiintyvä episodi Kuohuvirran (isl. Fróðá) tilalle palaavista rauhattomista vainajista, jotka hätyyttelevät ja sairastuttavat tilan asukkaita, on ilmestynyt nimellä ”Kummittelua maailmanääressä” Marko Lambergin toimittamassa ja kääntämässä keskiaikaisten kummitustarinoiden kokoelmassa Päätön ritari – Kauhutarinoita keskiajalta (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012).

Saagan versiot ja käsikirjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eyrin asukkaiden saagasta tunnetaan kolme erilaista versiota, jotka ovat säilyneet neljässä fragmentaarisessa pergamenttikäsikirjoituksessa sekä useissa nuoremmissa paperikäsikirjoituksissa. Yksi versioista oli osa Vatnshyrna-nimellä tunnettua islantilaissaagojen kokoelmakäsikirjoitusta, jonka islantilainen Jón Hákonarson laati vuoden 1400 tietämillä. Useiden Vatnshyrnassa olevien saagojen kerronta sisältää runsaasti yliluonnollisia elementtejä Eyrin asukkaiden saagan tavoin. Vatnshyrna katosi vuoden 1728 Kööpenhaminan palossa, mutta käsikirjoituksesta ehdittiin kuitenkin tätä ennen tehdä kopioita, jotka ovat säilyneet. Saagan pääeditio Íslenzk Fornrit -sarjassa pohjautuu Vatnshyrna-käsikirjoituksen kopioille AM 448 4to ja AM 442 4to. Toisesta versiosta on säilynyt osa 1300-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa Wolfenbüttelin kirjastossa Saksassa (Wolfenbüttel, Cod. Guelf. 9.10. 4to) sekä fragmentti 1200-luvulle ajoitetussa käsikirjoituksessa AM 162 E fol. Näiden lisäksi saagan kolmannesta versiosta on säilynyt fragmentteja 1300-luvulta peräisin olevassa Melabók-nimellä tunnetussa käsikirjoituksessa (AM 445 b 4to).[2]

Synopsis[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eyrin asukkaiden saaga alkaa yhden Islannin maanasuttajista, Þórólfr Mostrinparran (isl. Mostrarskegg) saapumisesta Snæfellsnesin alueelle, minkä jälkeen kerrotaan useista alueella asuneiden sukujen kiistoista ja välienselvittelyistä, joita näillä on sekä keskenään että naapureidensa kanssa. Riidat ja verikostoina ilmentyvä vihanpito koskevat niin omistusoikeutta ja valtaa kuin kunniaa ja rakkauttakin. Saagassa ei ole yksittäistä päähenkilöä, vaan huomio siirtyy kerronnan kuluessa henkilöstä ja tapauksesta toiseen, vaikkakin Snorri goði on useimmissa konflikteissa jollain tapaa mukana, joko osapuolena, tukijana tai sovittelijana.

Þórólfr Kampurajalka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saagan alussa kerronta keskittyy kaikkien arvostamaan päällikköön, Arnkell goðiin, jonka pahantahtoinen isä Þórólfr Kampurajalka (isl. bægifótr) aiheuttaa alueella monia konflikteja. Kuoltuaan Þórólfr Kampurajalasta tulee rauhaton vainaja, joka kiusaa lähiseudun asukkaita, eikä rauhoitu ennen kuin Arnkell hautaa isänsä ruumiin uudelleen lähemmäs omaa tilaansa.

Arnkellin kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmin Arnkell ajautuu konfliktiin Snorri goðin kanssa, joka hyökkää miehineen Arnkellia vastaan tämän ollessa yksin ja surmaa tämän. Arnkellilta ei jää jälkeen miespuolisia sukulaisia, minkä vuoksi Snorri goðia ei koskaan tuomita taposta eikä Arnkellin surmaa kosteta saagoille tyypillisen verikostomentaliteetin mukaisesti tai makseta taposta käräjillä päätettyä määrää hyvitystä.

Þuríðr ja Björn Breiðvíkingakappi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Snorri goðin sisar Þuríðr on avioitunut perheensä hyväksymän miehen kanssa, mutta hänellä on suhde Björn Breiðinviikinkien Taistelijana (isl. Breiðvíkingakappi) tunnetun miehen kanssa, jota Snorri goði ei voi hyväksyä. Suhteen seurauksena syntyy poika nimeltä Kjartan. Snorri goðin myötävaikutuksella Björn joutuu lähtemään maasta, ensin määräajaksi ja myöhemmin lopullisesti. Saaga kertoo Björnin liittyneen Jómsvíkinga sagassa mainittuihin Jómin viikinkeihin.

Fróðán ihmeet (Fróðárundr)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kjartanin vartuttua nuoreksi mieheksi hänen kotitilalleen (Fróðá) majoittuu Hebrideiltä tullut iäkäs nainen nimeltä Þórgunna, joka kuitenkin sairastuu ja kuolee. Naisen kuoleman jälkeen muutkin tilalla asuvat alkavat sairastua, ja kaikki tautiin kuolleet muuttuvat rauhattomiksi vainajiksi. Varastosta kuuluu outoa ääntä ja siellä nähdään hylkeennahkainen otus, joka on pilannut kaiken kuivakalan. Sen seurauksena tilan isäntä lähtee noutamaan kuivakalaa, mutta hukkuu miehistöineen matkalla. Hautajaisten jälkeen myös hukkuneet alkavat iltaisin vierailla talossa, ja uusia ihmisiä sairastuu ja kuolee. Outo hylkeenpäinen otus näyttää liittyvän kummittelutapauksiin. Vitsaus ei hellitä ennen kuin Kjartan hankkii apua enoltaan Snorri goðilta ja häätää elävät kuolleet tilalla pidetyssä oikeudenkäynnissä.

Þórólfr Kampurajalan toinen paluu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmin Arnkellin kuoleman jälkeen tämän isä Þórólfr Kampurajalka muuttuu jälleen rauhattomaksi vainajaksi ja alkaa hätyytellä eläviä. Yksi Arnkellia surmaamassa olleista miehistä kaivaa mädäntymättömän ruumiin ylös ja polttaa sen, minkä seurauksena osa tuhkasta lentää mantereelle. Siellä lehmä nuolee tuota tuhkaa ja synnyttää myöhemmin sonnivasikan, joka kasvettuaan surmaa ruumiin polttaneen miehen ja juoksee sitten suolle, minne katoaa lopullisesti.

Eyrin asukkaiden saaga lähteenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eyrin asukkaiden saaga sisältää useita kuvauksia pakanallisiksi tulkituista riiteistä, taikuudesta ja uskomuksista, kuten elävistä kuolleista ja muista kummituksista. Saagan kirjoittajan on katsottu olleen hyvin kiinnostunut paitsi menneisyyden ihmisistä, myös näiden tavoista ja uskomuksista. Pitkään esimerkiksi saagan kuvauksia pakanallisista rituaaleista pidettiin aitoina, mutta myöhemmin on havaittu, että kirjoittaja on lainannut osan kuvauksia muista lähteistä, esimerkiksi Snorri Sturlusonin nimiin luetusta Hákon Hyvän saagasta (isl. Hákonar saga góða). Sen lisäksi Eyrin asukkaiden saagan kirjoittaja on tuntenut hyvin myös monia muita islantilaissaagoja, esimerkiksi Lohilaaksolaisten saagan (isl. Laxdæla saga). Saagassa kuvatut pakanalliseen menneisyyteen kuuluneet tavat ja uskomukset kertovat ennen kaikkea siitä, millainen näkemys saagan kirjoittajalla noista menneistä tavoista ja uskomuksista oli.[3]

Eyrin asukkaiden saagassa on myös vaikutteita kelttiläisestä kertomusperinteestä. Vaikutteet ovat saattaneet välittyä esimerkiksi suullisina kertomuksina Brittein saarilta tulleiden asuttajien ja näiden perheenjäsenten tai orjien kautta.[4] Esimerkiksi saagassa esiintyvä hylje-teema on todennäköisesti sukua Britteinsaarten pohjoisosissa tunnetulle Selkie-perinteelle. Tässä perinteessä hylkeet voivat kulkea ja esiintyä maalla riisuttuaan hylkeennahkansa, mutta niiden ottaminen puolisoksi ei tuo onnea, koska Selkie palaa lopulta takaisin mereen. Eyrin asukkaiden saagassa hylje liitetään tapahtumiin, jotka ovat seurausta Snorrin sisaren kielletystä suhteesta, kun taas Selkie-perinteessä tarina voi symboloida rakkautta ja solmittua liittoa (ihmis)yhteisön ulkopuolelta tulleeseen tahoon.[5] Eyrin asukkaiden saagassa esiintyvä sonni, joka syntyy lehmän nuolemasta Þórólfr Kampurajalan tuhkasta, sisältää yhtymäkohtia irlantilaisen kertomusperinteen kahteen härkään, joita kutsutaan nimillä Finnbhennach ja Donn Cuailnge. Nämä olivat tarinan mukaan alkujaan miehiä, mutta muuttavat taistelun aikana muotonsa madoiksi. Sen seurauksena kaksi lehmää syövät ne, ja kumpikin nauta synnyttää myöhemmin sonnivasikan.[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Clover, Carol J. 1985. Icelandic Family Sagas. Teoksessa Old Norse-Icelandic Literature. A Critical Guide, toim. Carol J. Clover & John Lindow. Islandica 45. Ithaca & London: Cornell University Press, 239–315.
  • Einar Ól. Sveinsson. 1968. Eyrbyggja sagas kilder. Scripta Islandica 19 (1968), 3–18.
  • Ellis Davidson, Hilda Roderick. 1988. Myths and Symbols in Pagan Europe: Early Scandinavian and Celtic Religions. Manchester: Manchester University Press.
  • Hallberg, Peter. 1965. Om språkliga författarkriterier i isländska sagatexter. Arkiv för nordisk filologi 80 (1965), 157–186.
  • Hallberg, Peter. 1979. Eyrbyggja sagas ålder: ännu en gång. Acta Philologica Scandinavica 32 (1979), 196–219.
  • Heller, Rolf. 1979. Das Alter der Eyrbyggja saga im Licht der Sprachstatistik. Acta Philologica Scandinavica 32 (1979), 53–66.
  • Kanerva, Kirsi. 2011. The Role of the Dead in Medieval Iceland: A Case Study of Eyrbyggja saga. Collegium Medievale 24 (2011), 23–49.
  • Matthías Þórðarson. 1935. Formáli. Teoksessa Eyrbyggja saga, toim. Einar Ól. Sveinsson & Matthías Þórðarson. Íslenzk Fornrit 4. Reykjavik: Hið íslenzka fornritafélag, v–xcvi.
  • McCreesh, Bernadine. 1993. Eyrbyggja saga. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York: Garland, 174–175.
  • Scott, Forrest S. 2003. General Introduction. Teoksessa Eyrbyggja saga. The Vellum Tradition, toim. Forrest S. Scott. Editiones Arnamagnæanæ, Series A, 18. Copenhagen: C. A. Reitzels forlag, 1*–27*.
  • Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
  • Torfi H. Tulinius. 2007. Political Echoes: Reading Eyrbyggja saga in Light of Contemporary Conflicts. Teoksessa Learning and Understanding the Old Norse World. Essays in Honour of Margaret Clunies Ross, toim. Judy Quinn, Kate Heslop & Tarrin Wills. Medieval Texts and Cultures of Northern Europe 18. Turnhout: Brepols Publishers, 49–62.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Matthías Þórðarson 1935, xlv–lii; Hallberg 1965, 157–186; Einar Ól. Sveinsson 1968, 3–18; Hallberg 1979, 196–219; Heller 1979, 53–66; McCreesh 1993, 174; Scott 2003, 21–22; Torfi H. Tulinius 2007, 62.
  2. Matthías Þórðarson 1935, lvii–lxii; McCreesh 1993, 174; Scott 2003, 1*–27*; Simek and Hermann Pálsson 2007, 412–413.
  3. McCreesh 1993, 174; Simek & Hermann Pálsson 2007, 85.
  4. Clover 1985, 250–253.
  5. Kanerva 2011.
  6. Ellis Davidson 1988, 51–52.

Käännökset ja editiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eyrbyggja saga, toim. Einar Ól. Sveinsson & Matthías Þórðarson. Íslenzk Fornrit 4. Reykjavik: Hið íslenzka fornritafélag.
  • Kummittelua maailmanääressä. Suom. Marko Lamberg. Teoksessa Päätön ritari. Kauhutarinoita keskiajalta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012.
  • The Saga of the People of Eyri. Käänt. Judy Quinn. Teoksessa The Complete Sagas of Icelanders 5, toim. Viðar Hreinsson et al. Reykjavík: Leifur Eiríksson Publishing, 1997.
  • Eyrbyggja saga nykyislanniksi Sagadb.org -sivustolla