Etelänmunkki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Etelänmunkki
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Asterales
Heimo: Kellokasvit Campanulaceae
Suku: Munkit Jasione
Laji: laevis
Kaksiosainen nimi

Jasione laevis
Lam.

Katso myös

  Etelänmunkki Wikispeciesissä
  Etelänmunkki Commonsissa

Etelänmunkkikasvusto kuvattuna Karlsruhen kasvitieteellisessä puutarhassa Saksassa.

Etelänmunkki (Jasione laevis) on kellokasvien (Campanulaceae) heimoon ja munkkien sukuun kuuluva ruohovartinen, monivuotinen kasvi.[1]

Ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Löyhästi mätästävä etelänmunkki kasvaa 20–50 senttimetriä korkeaksi. Kasvi on kalju tai karvainen. Varret ovat pystyjä tai kohenevia ja yläosastaan lehdettömiä. Lehdet ovat tasasoukan suikeita tai kapean vastapuikeita, aaltolaitaisia, ehytlaitaisia tai harvaan matalahampaisia. Varsilehdet ovat kooltaan 15–50 mm pitkiä ja 2–8 mm leveitä. Pallomainen kukinto on tiheä, 2,5–3 cm leveä mykerömäinen sarja, jonka tyvellä on suomumaisia ylälehtiä. Verhiönliuskat ovat äimämäisiä. Teriö on 12–15 mm pitkä ja väriltään yleensä vaaleansininen, joskus valkoinen tai vaaleanpunainen. Teriönliuskat ovat aluksi yhdessä, tyvestä alkaen erityviä. Verhiön ja teriön torvi on suora, ja kukkien luotit pistävät piikkeinä esiin torvista. Suomessa etelänmunkki kukkii heinä-elokuussa. Hedelmä on kahdella kärkiraolla avautuva kota.[1]

Etelänmunkki on alkuperäislaji Keski-Euroopassa. Suomessa laji on hyvin harvinainen. Alun perin sitä on tavattu Suomessa Kuusamossa, jossa se on toisen maailmansodan aikainen sotatulokas. 2000-luvulla lajia on tavattu myös tulokkaana Länsi-Pirkanmaalla.[1][2]

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa etelänmunkkia on tavattu metsittyvällä niityllä.[1]

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998. ISBN 951-45-8167-9
  1. a b c d Retkeilykasvio 1998, s. 404.
  2. Lampinen, R., Lahti, T. & & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Etelänmunkin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 14.7.2012.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]