Etelänkiitäjä

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Etelänkiitäjä
Silver-striped Hawkmoth (Hippotion celerio) (13966837662).jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Aitoperhoset Ditrysia
Yläheimo: Kehrääjämäiset Bombycoidea
Heimo: Kiitäjät Sphingidae
Alaheimo: Macroglossinae
Suku: Hippotion
Laji: celerio
Kaksiosainen nimi

Hippotion celerio
Linnaeus, 1758

Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Etelänkiitäjä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Etelänkiitäjä Commonsissa

Etelänkiitäjä (Hippotion celerio) on Afrikassa ja eteläisessä Euroopassa tavattava kiitäjäperhoslaji.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänkiitäjä on melko kookas yöaktiivinen perhoslaji. Siipien pohjaväri on harmaanruskea ja etusiiven tyvestä kulkee leveä, vaalea, etureunastaan valkoinen juova etusiiven kärkeen. Sen etupuolella siiven tyviosassa on toinen vaalea juova, joka kuitenkin sulautuu pian siiven muuhun kuviointiin. Siivessä on pieni musta keskitäplä. Etusiiven ulkolaidassa on siiven poikki suuntautuva ohut vaalea viiru, jonka ulkopuolelta siipi on harmaa. Etusiiven siipisuonet erottuvat ohuina, mustina tai valkoisina viiruina. Takasiipien tyvi on voimakkaan vaaleanpunainen ja sävy vaalenee siiven kärkeä kohti. Takasiivissä on myös leveä musta keskijuova sekä reunajuova, joita yhdistää rivi mustia siipisuonia. Ruumis on harmaa, päätä kohti ruskeampi ja perhosen selkäpuolella on ohuita, vaaleita pitkittäisjuovia. Siipiväli 60–80 mm.[1][2][3][4][5]

Levinneisyys ja lentoaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänkiitäjän levinneisyys kattaa trooppisen ja subtrooppisen Afrikan, jatkuu idässä Lähi-Itään, Etelä-Aasiaan aina Etelä-Kiinaan saakka. Euroopassa sitä tavataan säännöllisesti Kanarialla sekä Välimeren alueella. Vaeltaneita yksilöitä satunnaisesti Keski-Euroopastakin. Lämpimina kesinä laji tiedetään myös lisääntyneen Etelä-Euroopassa. Euroopassa perhoset ovat lennossa kahden tai kolmen vaeltaneen sukupolven turvin kesäkuusta lokakuuhun, Afrikassa ympäri vuoden.[5]

Suomesta etelänkiitäjää ei ole tavattu koskaan. Lähimmät havainnot vaeltaneista yksilöistä ovat useat havainnot Tanskasta sekä Etelä-Ruotsista vuosilta 2005 ja 2006. Lähes kaikki pohjoismaiset havainnot on tehty syyskuusta marraskuuhun.[5]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänkiitäjä viihtyy avoimilla ja lämpimillä niityillä ja puutarhoissa, joiden kukilla se vierailee öisin ahkerasti. Keski-Euroopassa sen on todettu hakeutuvan mielellään viinitarhojen lähistöille. Laji aloittaa lennon illan hämärryttyä ja kukilla käydessään se kiitäjille tyypilliseen tapaan lentää muutaman sekunnin ajan paikoillaan kukan edessä. Molemmat sukupuolet tulevat valolle.[5]

Naaras munii 150–250 munaa yksitellen lehdille lähelle maanpintaa ja suosii lämpimillä paikoilla kasvavia ravintokasveja. Nuoret toukat piilottelevat lehtien alapinnoilla. Toukat ovat yöaktiivisia eivätkä yleensä syö nauttimaansa lehteä kokonaan. Euroopassa kasvaneet toukat ovat täysikasvuisia heinä-syyskuussa ja koteloituvat maan alle tai karikkeen sekaan noin kolmeksi viikoksi. Kotelo ei kykene talvehtimaan, mikä rajoittaa lajin levittäytymistä pohjoiseen.[5]

Ravintokasvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukka on polyfagi, joka elää etenkin viinellä (Vitis), villiviineillä (Parthenocissus) ja mataroilla (Galium).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www2.nrm.se/en/svenska_fjarilar/h/hippotion_celerio.html
  2. http://www.ukmoths.org.uk/show.php?bf=1993
  3. http://tpittaway.tripod.com/sphinx/h_cel.htm
  4. Rougeot & Viette. Euroopan ja Pohjois-Afrikan kiitäjät ja kehrääjät. Tammi 1983 ISBN 9789513055851
  5. a b c d e Nationalnyckeln till Sverges flora och fauna. Fjärilar: Ädelspinnare–tofsspinnare Lepidoptera: Lasiocampidae–Lymantriidae. ISBN 978-91-88506-58-0 s.208–209