Engelbert Dollfuss
| Engelbert Dollfuss | |
|---|---|
 |
|
| Itävallan liittokansleri | |
|
20. toukokuuta 1932 – 25. heinäkuuta 1934
|
|
| Presidentti | Wilhelm Miklas |
| Varaliittokansleri |
Franz Winkler Emil Fey Ernst Rüdiger Starhemberg |
| Edeltäjä | Karl Buresch |
| Seuraaja | Kurt von Schuschnigg |
| Isänmaan rintaman johtaja | |
|
20. toukokuuta 1933 – 25. heinäkuuta 1934
|
|
| Seuraaja | Ernst Rüdiger Starhemberg |
| Tiedot | |
| Syntynyt |
4. lokakuuta 1892 .svg){kind=small} Texingtal, Itävalta-Unkari |
| Kuollut |
25. heinäkuuta 1934 (41 vuotta)  Wien, Itävalta |
| Puolue |
Isänmaan rintama Kristillissosiaalinen puolue (CS) |
| Uskonto | Katolisuus |
Engelbert Dollfuss tai Dollfuß (4. lokakuuta 1892 Texingtal, Itävalta-Unkari – 25. heinäkuuta 1934 Wien, Itävalta) oli itävaltalainen poliitikko ja vuodesta 1932 Itävallan kansleri. Vuosina 1933–1934 hän lakkautti parlamentaarisen järjestelmän, kielsi oppositiopuolueet ja perusti Itävaltaan diktatorisen hallinnon. Dolfuss surmattiin pienen natsiryhmän epäonnistuneen kaappausyrityksen yhteydessä.[1]
Syntyjään Texingistä, Itävalta-Unkarista, Dollfuss opiskeli pappiseminaarissa ennen päätettyään lukea lakia Wienin yliopistossa ja taloustiedettä Berliinissä. Ensimmäisessä maailmansodassa häntä ei aluksi aiottu hyväksyä asepalvelukseen lyhytkasvuisuutensa vuoksi. Viimein hänet komennettiin Alppien rintamalle, jossa hän joutui lyhyeksi aikaa vangiksi 1918.
Sodan jälkeen Dollfuss työskenteli maatalousministeriössä talonpoikien liiton sihteerinä. Hänestä tuli Ala-Itävallan maatalouskamarin johtaja 1927, ja kristillissosiaalisen puolueen (Christlichsoziale Partei, CS) edustajana hän pääsi 1930 johtamaan liittovaltion rautateitä. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin maa- ja metsätalousministeriksi ja 1932 puolueen puheenjohtajaksi[1].
Dollfussista tuli 20. toukokuuta 1932 Itävallan kansleri ja oikeistokoalitiohallituksen johtaja. Hänen tavoitteenaan oli johtaa maa suuren laman yli. Hallituksen enemmistö oli kuitenkin niukka, ja sen harjoittama deflaatiopolitiikka aiheutti vastustusta sosiaalidemokraattisessa puolueessa (SDAPÖ) ja parlamentissa. Dollfuss hajotti parlamentin määräämättömäksi ajaksi maaliskuussa 1933 ja hallitsi diktaattorin valtuuksin. Toinen syy demokratian lakkauttamiseen oli kansallissosialistisen puolueen Saksassa saama valta-asema, jolloin Itävallan olemassaolo itsenäisenä valtiona näytti uhatulta natsien vaatiessa liittoa Saksan kanssa. Dollfuss kielsi natsipuolueen kesäkuussa 1933 ja SDAPÖ:n helmikuussa 1934 tammikuussa syntyneiden veristen mielenosoitusten jälkeen.[1]
Syyskuussa 1933 hän muodosti politiikkansa tueksi sateenvarjoryhmän, Vaterländische Front (Isänmaan rintama) ja liitti kristillissosiaalisen puolueen puolisotilaalliseen nationalistiseen suojeluskuntaan Heimwehriin.
Saksan natsipuolue tuki itävaltalaista veljespuoluettaan esimerkiksi asettamalla vuonna 1933 talouspakotteita Itävallalle. Tarkoitus oli, että Itävalta liittyisi natsikumouksen jälkeen Saksaan. Kahdeksan itävaltalaista natsia tunkeutui 25. heinäkuuta 1934 aseistettuina kanslerinvirastoon yrittäen vallankaappausta. Hitlerin suunnitelma epäonnistui: natsit vangittiin ja teloitettiin, mutta Dollfuss kuoli seuranneessa taistelussa. Kurt von Schuschniggista tuli uusi Itävallan diktaattori.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Magnusson, Thomas & Rosenfeldt, Niels Erik & Weibull, Jörgen: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 17., s. 170-172. Suomentanut Ingervo, Kirsti ja Arto. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09304-5.
