Tämä on lupaava artikkeli.

Kristillinen opetus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta De doctrina christiana)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”De doctrina christiana” ohjaa tänne. John Miltonin teoksesta katso De Doctrina Christiana (Milton)‎.

Kristillinen opetus
De doctrina christiana
Alkuperäisteos
Kirjailija Augustinus
Kieli latina
Genre teologia
Julkaistu 397 ja 426
Suomennos
Suomentaja Valtteri Olli
Kustantaja omakustanne
Julkaistu 2010
Ulkoasu sidottu
ISBN 978-952-92-6345-5
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Kristillinen opetus (lat. De doctrina christiana) on kirkkoisä Augustinuksen kirjoittama kristillinen teologinen teos. Se kuvaa, kuinka Raamattua tulee tulkita ja opettaa.[1] Samalla Augustinus käsittelee laajalti muun muassa eksegetiikan periaatteita ja retoriikkaa. Teosta on pidetty ensimmäisenä antiikin "pakanallisen" retoriikan sovelluksena kristilliseen käyttöön.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Augustinus eli ja kirjoitti 300-luvun lopulla ja 400-luvun alussa. Teoksen Kristillinen opetus ensimmäiset kolme kirjaa hän kirjoitti vuonna 397. Kolmannen kirjan loppuosan ja neljännen kirjan hän lisäsi vuonna 426.[1] Teoksen kirjoittamalla Augustinus asetti kristityille opettajille ja saarnaajille kolme tehtävää: löytää totuus Raamatusta, opettaa tätä totuutta, sekä puolustaa tätä totuutta silloin, kun sitä vastaan hyökätään.

Kristillinen opetus toimi kristillisen hermeneutiikan ja eksegetiikan perustana läpi keskiajan Aleksandrian koulukunnan teosten ohella.[3] Se oli myös osaltaan muodostamassa kristillisen opetusohjelman runkoa 1600-luvulle saakka. Se hyväksyi ja jopa suositteli antiikin pakanallisen tieteen perinnön ottamista osaksi kristillistä opetusohjelmaa niitä vastaan, jotka pitivät tällaista turhana tai jopa haitallisena.[2][4]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»On kaksi sellaista perusedellytystä, joihin nojautuu kaikki Raamatun tarkastelu: menetelmä löytää ymmärrettävät asiat ja tapa ilmaista ymmärretyt asiat. Käsittelemme ensin löytämistä, sen jälkeen esittämistä.[5]»

Augustinuksen teos koostuu esipuheen lisäksi neljästä kirjasta.[6] Aiheiden puolesta Augustinus jakoi sisällön heti teoksen alussa kahteen osaan, niin että ensimmäiset kolme kirjaa käsittelevät Raamatun tulkitsijan tarvitsemaa menetelmää ja neljäs kirja opitun oikeanlaista esittämistä kuulijoille.[7]

Esipuhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esipuhe esittää vastauksen niille, jotka saattaisivat vastustaa Augustinuksen pyrkimystä tarjota sääntöjä Raamatun tulkinnalle. Augustinus esittää kolme mahdollista vastalausetta: niiltä, jotka eivät ymmärrä hänen ohjeitaan; niiltä, jotka eivät osaa hyödyntää hänen ohjeitaan; ja niiltä, jotka jo uskovat olevansa valmiita tulkitsemaan Raamattua. Ensimmäiseen kahteen hän vastaa, ettei häntä voida pitää vastuullisena muiden kyvyttömyydestä ymmärtää.[8]

Tämän jälkeen Augustinus vastaa kolmanteen vastalauseeseen. Jos joku todella jo ymmärtää Raamattua, hän on Augustinuksen mukaan saanut suuren siunauksen. Hän kuitenkin muistuttaa, että kielikin opitaan toisilta ihmisiltä, ei suoraan Jumalalta. Näin Jumala on luonut ihmiset oppimaan toisiltaan ja meidän tulisi tehdä se nöyrinä. Kaikki hyvä opetus on lopulta peräisin Jumalalta. Kyky ymmärtää epäselvyyttä pyhissä kirjoituksissa on näin lahja Jumalalta.[8]

Kirja I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja I käsittelee nautintoa, hyötykäyttöä, tulkintaa ja erilaisten kristillisten oppien suhdetta näihin käsitteisiin. Augustinus aloittaa tekstin merkityksen löytämisestä. Tämän käsittelyn hän laajentaa platonilaiseen ajatukseen asioista ja merkeistä. Merkit symboloivat asioita, mutta myös ne ajatellaan asioiksi, koska ne edustavat merkitystä. Ne saavat merkityksensä sitä kautta, että niitä toistetaan ja ne ovat levinneet läpi yhteiskunnan.[9]

Jotkut asiat ovat sellaisia, että niistä nautitaan (latinaksi frui); jotkut taas sellaisia, että niitä käytetään hyväksi (uti). Ensin mainitut ovat niitä, joita pidämme hyvinä itsessään; viimeksi mainitut ovat niitä, jotka ovat hyviä suhteessa johonkin muuhun. Ainoa nautittava asia on Jumala. Kaikki muut asiat, mukaan lukien muut ihmiset, ovat hyödyksi tavoiteltaessa tätä nautinnon oikeaa päämäärää. Jos joku käyttää hyödyksi sellaista, mistä tulee nauttia, tai päin vastoin, hän ei rakasta oikealla tavalla. Nautinnon ja hyödyn käsittely johtaa pohdiskeluihin motivaatiosta, sanan tulemisesta lihaksi, ja ihmiskunnasta Jumalan kuvana.[9][10]

Kirja päättyy rakkauden käsittelyyn: kuinka ihmisten tulisi rakastaa Jumalaa; kuinka Jumalan rakkaus ilmenee siinä miten hän käyttää ihmisiä; ja kuinka ihmiset voivat ymmärtää Jumalan rakkautta Raamatun, uskon ja laupeudentöiden kautta. Augustinus myös katsoo, että ne jotka ajattelevat ymmärtävänsä Raamattua, mutta eivät tulkitse sen heijastelevan laupeutta ja rakkautta, eivät todella ymmärrä sitä.[9][11]

Kirja II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja II käsittelee tuntemattomia merkkejä, määrittelee ne ja esittää menetelmiä Raamatun ymmärtämiseksi. Epäselviin merkkeihin kuuluvat tuntemattomat kirjalliset merkit ja tuntemattomat kuvaannolliset merkit. Tuntemattomat merkit ovat sellaisia, joiden merkitystä ei tunneta. Augustinus sanoo, että epäselvyys on Raamatun kirjoitusten ominaispiirre ja se on synnin seurausta: Jumala teki kirjoituksista epäselviä motivoidakseen ja haastaakseen langenneet mielemme.[12]

Augustinus esittää, että Raamatun kirjoitusten tulkitsemiseen liittyvässä viisaudessa on seitsemän askelta: Jumalan pelko, uskollinen kuuliaisuus (tai usko), tieto (scientia), lujuus, hyvät neuvot, sydämen puhtaus sekä viisaus. Hän myös erottaa "totuuden" "logiikasta" ja katsoo, että logiikka voi johtaa epätotuuksiin. Hän sanoo, että on parempi omata totuus kuin logiikka.[12]

Augustinus katsoo, että Raamatun kirjoitusten painaminen mieleen on oleellista niiden ymmärtämiselle. Kun lukija tuntee kirjoitusten kielen, tämä kykenee yrittämään epäselvien kohtien selvittämistä. Augustinus myös painottaa kirjoitusten tutkimista niiden alkukielellä, jotta vältetään epätäydellisten ja poikkeavien käännösten aiheuttamat ongelmat. Augustinus painottaa menetelmän ja hyveen merkitystä viisauden saavuttamiseksi kirjoitusten kautta. Hän analysoi myös tiedon alkuperää, järkeä, kaunopuheisuutta, laupeutta ja nöyryyttä.[12]

Kirja III[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja III käsittelee sitä, kuinka tulkita epäselviä kirjallisia ja kuvaannollisia merkkejä. Augustinus kehottaa ensin erottamaan asiat merkeistä ja tämän jälkeen pyrkimään ymmärtämään tekstin kirjaimellinen merkitys (asiat asioina, ei mitään muuta). Sen selvittäminen, onko tekstissä syvempi merkitys, voidaan tehdä tunnistamalla siitä erilainen, kuvaannollisempi kirjoitustapa. Tämä voi osoittaa, että asiat ovat myös merkkejä jostakin muusta. Esimerkiksi iäkäs puu voi merkitä kirjaimellista puuta tai se voi olla symboli pitkälle elämälle (merkkinä tai allegoriana).[13]

Augustinus painottaa oikeita motiiveja Raamatun kirjoitusten tulkinnassa. Hänen mukaansa on tärkeämpää rakentaa rakkautta kuin päätyä historiallisesti tai kirjaimellisesti oikeaan tulkintaan. Hän painottaa myös sitä, että nykylukijoiden tulee osata erottaa, että jotkut teot (kuten monien vaimojen pitäminen) ovat olleet sallittuja muinoin mutta eivät ole sitä enää, ja siksi ne tulee tulkita kuvaannollisesti. Tulkinnassa tulee myös ymmärtää kielikuvia, kuten ironista ja antifraasista (sanaa käytetään päinvastaisessa merkityksessä kuin yleensä) käyttöä.[13]

Kirjan loppuosan (III.25.36-) Augustinus on lisännyt teokseen myöhemmin kirjan IV ohella. Se käsittelee Ticoniuksen seitsemää sääntöä Raamatun tulkitsemiseksi: Herra ja hänen ruumiinsa, Herran ruumiin kaksijakoisuus, lupaukset ja laki (tai henki ja kirjain), lajit ja suvut, ajat, kertaus, ja paholainen ja hänen ruumiinsa.[13][14]

Kirja IV[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja IV käsittelee kristillisen totuuden ja retoriikan välistä suhdetta, puhetaidon merkitystä sekä saarnaajan roolia. Kirja on lisätty teokseen kirjan III loppuosan tavoin useita vuosia teoksen alkuperäisen kokoamisen jälkeen.[15]

Augustinus painottaa jälleen löytämisen ja opettamisen merkitystä Raamatun tulkitsemiselle. Hän varoittaa lukijaa siitä, ettei hän tule käsittelemään retoriikan sääntöjä; vaikka ne ovatkin hyväksyttäviä ja hyödyllisiä kristilliselle puhujalle, ne voidaan helposti oppia muualta. Kaunopuheisuus on taito, jota voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan, ja sitä tulisi käyttää viisauden palvelemiseen. Saarnaajan ei siis tarvitse välttämättä olla kaunopuheinen vaan viisas. Kaunopuheisuus voi kuitenkin parantaa kykyä opettaa viisautta. Retoriikan oikeana tavoitteena on näin viisauden opettaminen kaunopuheisuuden avulla.[16]

Tämän jälkeen Augustinus analysoi puhetaidon ja opettamisen suhdetta ja käsittelee samalla erilaisia tyyliseikkoja, inspiraation merkitystä sekä väitettä, että kaunopuheisuus ja opettaminen ovat kummatkin arvokkaita. Hän hyödyntää Ciceron näkemyksiä ja hahmottelee kolme eri tyyliä — sävyisä, kohtuullinen ja mahtava — ja kullekin sopivan asiayhteyden. Tyylien käyttö riippuu sekä aiheesta että yleisöstä.[16]

Augustinus päättää teoksen käsittelemällä saarnaajan oman elämän merkitystä. Se on kaunopuheisuutta keskeisemmässä roolissa kuulijoiden vakuuttamisessa. Näin asiat (saarnaajan teot) ovat tärkeämpiä kuin merkit (saarnaajan käyttämät sanat). Rukoilu on tärkeää, jotta saarnaaja saisi Jumalalta sen viisauden, jonka hän välittää kuulijoilleen.[16]

Tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja IV ja antiikin retoriikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksen neljäs kirja on synnyttänyt tutkijoiden parissa paljon keskustelua siitä, missä määrin Augustinus on saanut vaikutteita klassisen retoriikan säännöistä ja perinteestä ja erityisesti Cicerolta. Teoksesta voidaan löytää paljon viittauksia Ciceron ajatuksiin ja myös lainauksia häneltä, ja joidenkin tutkijoiden mukaan Augustinus onkin saanut paljon vaikutteita klassisesta retoriikasta. Toisaalta monet tutkijat ovat nähneet Augustinuksen puhuvan teoksessaan antiikin retorista perinnettä vastaan. Esimerkiksi Stanley Fish on katsonut, että Augustinus esittelee retoriikan säännöt lähinnä vain kumotakseen ne yksi toisensa jälkeen. Fishin mukaan Augustinus tekee käytännössä puhujasta itsestään täysin epäoleellisen osan puhetta sanoessaan, että saarnaajien tulee rukoilla Jumalaa laittamaan hyvä puhe heidän suuhunsa. Christine M. Sutherland on nähnyt Augustinuksen suorastaan "antiretorisena".[17][18][4]

Čelica Milovanovic-Barham on pyrkinyt osoittamaan, että Augustinus yhtyy monin kohdin Ciceron näkemyksiin, mutta toisaalta myös poikkeaa niistä monin kohdin. Vaikka Augustinus katsoikin, että saarnaajalle viisaus ja selkeys ovat oleellisempia kuin tyyli ja kaunopuheisuus, hän hyväksyi Ciceron tekemän puheen jaottelun kolmenlaiseen tyyliin, sävyisä, kohtuullinen ja mahtava. Toisaalta Augustinus katsoi, ettei saarnaajalle mikään ole liian pieni asia; monet asiat voivat olla maallisesti pieniä mutta hengellisesti suuria.[19] Siksi Augustinus kannatti Milovanovic-Barhamin mukaan eri tyylien vuorottelua ja sekoittamista samassa puheessa. Näin puhuja kykenee tuottamaan tehokkaamman puheen toisaalta kykenemällä esittämään asiansa selvästi ja paikkansapitävästi, ja toisaalta liikuttamaan kuulijoiden tunteita ylevällä tyylillä.[18][20]

John D. Schaeffer puolestaan on painottanut sitä, että Augustinuksen retoriikan teoria tulisi nähdä sen omassa kontekstissa. Kristillistä opetusta ei voida tulkita samoista lähtökohdista kuin klassisen retoriikan kirjoituksia, koska se on syntynyt kokonaan toisena aikana ja suunnattu toisenlaiselle yleisölle. Augustinus ei kirjoittanut pelkästään klassista retoriikkaa vastaan, vaan pyrki yhdistämään klassisen retoriikan julkisten suullisten esitysten maailman kristilliseen uskontoon, joka perustui kirjoituksiin ja kohdistui ihmisten sisäiseen maailmaan. Kristillinen opetus pyrkii saattamaan klassisen retoriikan kristilliseen saarnakäyttöön.[17][4]

Näin teos voidaan nähdä esimerkkinä kristillisen ja antiikin retorisen perinteen vuorovaikutuksesta. Augustinus katsoo, että retoriikan teorialla ja opetuksella on moraalinen sisältö, samoin kuin sofistit ja myös toisen sofistiikan edustajat olivat katsoneet, mutta toisaalta hän hylkää antiikin perinteen monella tavoin. Hänen retoriikkansa on antiikin aikaista periaatteeissaan ja rakenteeltaan, mutta sen menetelmät ja päämäärät ovat uusia.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b St. Augustine's City of God and Christian Doctrine: Introductory Note by the Editor Christian Classics Ethereal Library. Viitattu 15.10.2012.
  2. ↑ a b c Press, Gerald A.: 'Doctrina' in Augustine's "De doctrina christiana". Philosophy & Rhetoric, 1984, 17. vsk, nro 2, s. 98-120. Artikkelin verkkoversio.
  3. ↑ Flinn, Frank K.: Encyclopedia of Catholicism, s. 346. Encyclopedia of world religions. Infobase Publishing, 2007. ISBN 0816075654. Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ a b c Schaeffer, John D.: The Dialectic of Orality and Literacy: The Case of Book 4 of Augustine's De doctrina christiana. PMLA, Oct., 1996, 111. vsk, nro 5. Artikkelin verkkoversio.
  5. ↑ Augustinus: Kristillinen opetus I.1.1. Suomennos Valtteri Olli.
  6. ↑ St. Augustine's City of God and Christian Doctrine: Contents of Christian Doctrine Christian Classics Ethereal Library. Viitattu 15.10.2012.
  7. ↑ Augustinus: Kristillinen opetus I.1.1, IV.1.1.
  8. ↑ a b Augustinus: Kristillinen opetus, Esipuhe.
  9. ↑ a b c Augustinus: Kristillinen opetus I.
  10. ↑ Baer, Helmut David: The Fruit of Charity: Using the Neighbor in De Doctrina Christiana. Journal of Religious Ethics, 1996, 24. vsk, nro 1, s. 47-64. Artikkelin verkkoversio.
  11. ↑ Williams, Rowan: Language, Reality and Desire in Augustine's De Doctrina. Journal of Literature and Theology, 1989, 3. vsk, nro 2, s. 138-150.
  12. ↑ a b c Augustinus: Kristillinen opetus II.
  13. ↑ a b c Augustinus: Kristillinen opetus III.
  14. ↑ Green, R. P. H.: "Introduction". Teoksessa Augustine 1997, s. xviii.
  15. ↑ Green, R. P. H.: "Introduction". Teoksessa Augustine 1997, s. xii-xiv.
  16. ↑ a b c Augustinus: Kristillinen opetus IV.
  17. ↑ a b Enos, Richard Leo: The Rhetoric of St. Augustine of Hippo: De Doctrina Christiana and the Search for a Distinctly Christian Rhetoric, s. 290, 306. Studies in Rhetoric & Religion. Baylor University Press, 2008. ISBN 1602580081.
  18. ↑ a b Purcell, William Michael: Ars Poetriae: Rhetorical and Grammatical Invention at the Margin of Literacy Studies in Rhetoric/Communication, s. 36-38. Univ of South Carolina Press, 1996. ISBN 1570030596. Teoksen verkkoversio.
  19. ↑ Vertaa Augustinus: Kristillinen opetus IV.18.35-18.36.
  20. ↑ Milovanović-Barham, Čelica: Three Levels of Style in Augustine of Hippo and Gregory of Nazianzus. Rhetorica: A Journal of the History of Rhetoric, Winter 1993, 11. vsk, nro 1. Artikkelin verkkoversio.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Augustinus: Kristillinen opetus. Latinasta suomentanut, alaviitteillä varustanut ja kustantanut Valtteri Olli. Nivala: Valtteri Olli, 2009. ISBN 978-952-92-6345-5.

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Augustine: On Christian Teaching. Käännös R. P. H. Green. Oxford-New York: Oxford University Press, 1997. ISBN 0-19-283928-4.
  • Augustine: On the Christian Doctrine. Käännös J. F. Shaw. Teoksessa: St. Augustine: City of God and Christian Doctrine. Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of The Christian Church. Edinburgh: T&T Clark.
  • Migne, J.-P. (toim.): Patrologia Latina. Osa 34, 45. Paris: Migne, 1878-1890. Teoksen verkkoversio.

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Enos, Richard Leo: The Rhetoric of St. Augustine of Hippo: De Doctrina Christiana and the Search for a Distinctly Christian Rhetoric. Studies in Rhetoric & Religion. Baylor University Press, 2008. ISBN 1602580081.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kristillinen_opetus&oldid=21059717”