Cottingleyn keijukaiset

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Frances keijujen kanssa. Elsien ottama kuva vuodelta 1916.

Cottingleyn keijukaiset olivat kahden nuoren englantilaisen tytön vuonna 1917 julkaisemia väärennettyjä valokuvia, joissa näytti esiintyvän tanssivia keijukaisia. Ne saivat aikanaan suurta huomiota ja paljastuivat väärennökseksi vasta 50 vuoden päästä niiden julkaisusta.

Valokuvien ilmaantuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

10-vuotias Frances Griffiths ja 16-vuotias Elsie Wright asuivat Englannin Cottingleyssa, lähellä Bradfordia. Kesällä 1917 tytöt riensivät puutarhasta kertomaan, että olivat nähneet keijuja ja leikkineet niiden kanssa. Vanhemmat eivät uskoneet tarinaa, mutta tytöillä oli valokuvia tapahtuneesta.[1]

Frances ja Elsie ottivat vuosien 1916 ja 1920 välisenä aikana kaikkiaan viisi valokuvaa, joissa näytti olevan tanssivia keijukaisia. Valokuvien perusteella keijukaiset olivat pieniä ihmisiä, joilla oli aikakauden hiustyyli, ohuet leningit ja selässä suuret siivet. Yhdessä kuvassa on noin 30 senttimetrin pituinen olento (englanniksi gnome), joka on pukeutunut jokseenkin elisabetilaiseen tyyliin ja jolla on myös siivet.

Pian valokuvat Cottingleyn keijukaisista levisivät kaikkialle. Jopa kirjailija Arthur Conan Doyle, Sherlock Holmesin luoja, piti valokuvia aitoina. Hän kirjoitti kahdessa lehtiartikkelissa, että kuvat olivat todiste materiaalisen ja järjellisen maailman alta löytyvästä henkimaailman kerroksesta. Epäilystä ei herättänyt edes se, että Elsie Wright tunnettiin taiteilijana, joka oli työskennellyt valokuvalaboratoriossa.[1]

Väärennösten paljastuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykypäivänä kuvien tarkastelu paljastaa, että keijut näyttävät paperista leikatuilta kuvilta, joissa on sileä pinta, eikä valaistuskaan sovi yhteen muun valokuvan kanssa.

Harold Snelling, valokuvaväärennösten asiantuntija, sanoi: ”Näitä tanssivia hahmoja ei ole tehty paperista tai mistään kankaasta; niitä ei ole maalattu valokuvan taustalle — mutta eniten minut vakuuttaa se, että kaikki nämä hahmot ovat liikkuneet valotuksen aikana.” Nykyään Snellingin lausunto vaikuttaa kummalliselta maallikkojenkin huomatessa keijukaishahmojen terävyyden, mutta sen selittää epätavallinen käänne asiassa – British Journal of Photographyn päätoimittaja Geoffrey Crawley huomasi vuonna 1982, että myöhemmin julkaistut keijukaisten kuvat on painettu jälkikäsitellyistä negatiiveista. Näihin uudempiin negatiiveihin, joiden tekijöistä ei ole varmuutta, on keijuhahmojen piirteitä vahvistettu näyttämään selkeämmiltä (ja samalla paperisemmilta), ja vastaavasti taustaa sumennettu alkuperäisten negatiivien ollessa huomattavasti epäselvempiä. Crawleyn mukaan serkusten käyttämällä kameralla ei ylipäänsä olisi pystynyt kuvaamaan paperikeijuja sillä tarkkuudella, millaisina ne uudemmissa kuvissa näkyvät. Motiivi jälkikäsittelylle on luultavasti ollut keijujen tuominen esiin taustasta – 1900-luvun alkupuolella terävä valokuva vakuutti ihmiset helpommin kuin epäselvä. Tämä ero negatiivien kuvanlaadussa saattaa selittää sen, miksi esimerkiksi Doyle uskoi serkusten tarinaan.

Serkukset puhuivat kiertelevästi kuvien aitoudesta suurimman osan elämäänsä väittäen välillä, että ne olivat väärennöksiä, ja välillä taas jättäen sen ihmisten itsensä ratkaistavaksi. Vuonna 1981 Joe Cooperin haastatellessa heitä The Unexplained -lehteen serkukset tunnustivat, että kuvat olivat väärennöksiä. Frances väitti kuitenkin, että viimeinen otettu kuva oli aito, ja molemmat tytöt ovat väittäneet, että he näkivät keijukaisia mutteivät pystyneet ottamaan niistä kuvia. Kodak-museon kuraattori Brian Coe oli jo kuitenkin vuonna 1972 todennut, että ongelmallinen viides, aidoksi väitetty kuva oli kahdesti valotettu.

Tytöt sanoivat, että Elsie oli piirtänyt keijukaiset Arthur Sheppersonin kirjasta Princess Mary's Gift Book.

  1. a b 10 suurinta huijausta. Tieteen Kuvalehti Historia, 3/2008. Bonnier Publications International AS. ISSN 0806-5209

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]