Bizertan tykit
Bizertan tykit olivat Venäjän keisarikunnan laivaston taistelulaiva Imperator Alexander III 12 Obuhovin 12 tuuman 52 kaliiperin merikanuunaa, jotka kulkeutuivat vaiheikkaan reitin kautta Suomen rannikkolinnakkeille ja Guyernseyn Mirus-patteriin.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalaiset kaappasivat neljää 12-tuumaista Obuhov-putkea kuljettaneen rahtialuksen Norjan rannikolla keväällä 1940. Putket olivat keväällä 1917 valmistuneesta Imperatritsa Marija -luokan taistelulaivasta Imperator Aleksander III, joka oli päätynyt ensin Venäjän vallankumouksen pyörteissä vastavallankumouksellisten valkoisille, joiden komentaja kenraali Pjotr Wrangel otti aluksen lippulaivakseen ja antoi sille uuden nimen General Alexjev. Punaiset valtasivat Sevastopolin marraskuussa 1920, mikä pakotti aluksen siirtymään Välimerelle Ranskan hallinnoimaan Tunisiaan Bizertaan. Alus riisuttiin 1924 aseista ja myytiin romutettavaksi. Se upposi hinauksessa Bizertanlahdella. Aseet varastoitiin Bizertan lähellä sijainneelle Sidi Abdullahin asevarikolle, missä ne odottivat mahdollista palautusta Neuvosto-Venäjälle maailmanpoliittisen tilanteen lientyessä.[1]
Tykit Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bizertan tykit tulivat Suomen Meripuolustuksen esikunnan tietoon kansainvälisten asevälittäjien vihjeestä kesällä 1939. Seitsemän järeän tykin ostosta laadittiin esisopimus, mutta Ranska ei myöntänyt kalustolle vientilupaa saman vuoden syksyllä syttyneen toisen maailmansodan takia, sillä maa pelkäsi Suomen joutuvan saksalaismiehityksen alle. Ranskalaiset antoivatkin putkia noutamaan lähetetylle suomalaisalukselle lastiksi vain käsiaseita, joiden kanssa se palasi määräsatamaansa Narvikissa.[1]
Ranska myöntyi antamaan vientiluvan Bizertan tykeille talvisodan interventiosuunnitelmiensa seurauksena 4. tammikuuta 1940. Tykit luovutettiin tällä kertaa vastikkeettomana aseapuna Suomelle, ja niitä lähti noutamaan kolme suomalaisalusta. Jokainen alus kuormattiin Bizertassa neljällä järeällä putkella, joiden lisäksi suurin aluksista, Nina, sai lastikseen 18 raskasta Vickers-tykkiä. Määräsatamaksi kaavailtiin Turkua, sillä Jäämeren rannalla sijainnut Petsamon satama oli jo talvisodan alussa joutunut Neuvostoliiton haltuun.[1]
Ensimmäinen alus purjehti onnistuneesti Göteborgin kautta Turkuun, toisen (Nina) jäädessä odottamaan talvisodan päättymistä ja tilanteen selkenemistä Norjan Bergeniin 11. maaliskuuta 1940. Kolmas alus, Juliette, vaurioitui Atlantilla, kävi korjattavana telakalla Isossa-Britanniassa ja purjehti sieltä Petsamon satamaan toukokuussa 1940. Aluksen huono tuuri jatkui, sillä Petsamon satamanosturit eivät kyenneet siirtämään 52-tonnisia tykinputkia. Raskaampia nostureita ei saatu hankittua Petsamoon kesän aikana, minkä seurauksena Juliette lähti purjehtimaan Turkuun elokuussa 1940. Kuormana olleet tykinputket kätkettiin alukseen Petsamossa ahdattuun viljakuormaan.[1]
Saksalaisten sotasaaliiksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bergeniin jäänyt Nina ei lopulta päässyt määränpäähänsä Suomessa. Norjan miehittäneet saksalaisjoukot ulosliputtivat aluksen oman lippunsa alle ja ryöstivät rahtina olleet neljä järeää ja 18 raskasta tykinputkea. Järeät tykit laivattiin välittömästi Kruppin tehtaille Esseniin,[1] missä ne huollettiin ja saivat mallinimen 30,5 cm K.14(r). Ensimmäinen luku oli tykkien kaliiperi (30,5 cm), toisen tarkoittaessa valmistusvuotta (1914). Sulkuihin merkatulla r-kirjaimella viitattiin tykkien alkuperämaahan, Venäjään.[2]
Saksalaiset kehittivät venäläisiä putkia varten uuden Bettungsschiessgerüst C.40 -nimellä tunnetun lavetin, joka mahdollisti alkuperäisiä venäläisiä lavetteja huomattavasti suuremman ampumakoron. Venäläiset lavetit mahdollistivat putken korotuksen vain 15 asteen kulmaan, kun saksalaisessa lavetissa maksimikoro oli 48 astetta.[3] Lavetti oli suojattu edestä 150 millimetrisellä panssaroinnilla ja sivuilta, päältä ja takaa 50 mm panssaroinnilla.[4] Siinä oli sähkökäyttöinen suuntaus- ja korotuslaitteisto, ja se painoi 38 190 kilogrammaa ilman panssarointia.[3]
Lavettien rakentaminen käynnistyi kesällä 1941. Putkien koeammunnoista ei ole säilynyt tarkempia tietoja, ne toteutettiin suurella todennäköisyydellä Kruppin käyttämällä Meppenin ampuma-alueella.[3]
Suomi ei kuitenkaan jäänyt tyhjin käsin ryöstettyjen putkien suhteen; saksalaiset antoivat niistä clearing-kaupassa 108 miljoonan markan korvaukset ennen jatkosodan alkua kesällä 1941.[1]
Guyernsayn Mirus-patteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Mirus-patteri
Saksalaiset asensivat sotasaalistykit Guernseyn Saint Peter Portin ja Saint Saviourin kylien alueilla sijainneeseen järeään Mirus-rannikkopatteriin. Linnake kuului toisen maailmansodan länsirintaman miehitettyjen alueiden rannikkoja kiertäneeseen Atlantin valliin.
Käyttöönoton jälkeen Mirus-patteri asetettiin varsin usein tulivalmiuteen vastauksena saaria lähestyneille liittoutuneiden aluksille, jotka pyrkivät saamaan patterin ampumaan sen kantaman arvioimiseksi. Pääaseistuksen todellisen kantaman salaamiseksi saksalaiset eivät tilanteesta riippuen joko avanneet tulta tai keskeyttivät tulituksen ennen patterin maksimikantaman saavuttamista.[5]
Patteri avasi tulen tunnistamatonta vihollismaalia vastaan 8. kesäkuuta 1943. Neljännen tykin koron saranatapin tukirengas hajosi ammuntojen alettua kahden laukauksen jälkeen ja 3. tykki kärsi vastaavanlaisen vaurion yhden laukauksen myöhemmin. 1. tykki poistettiin myös käytöstä vaurioituneen joustolaitteen takia. Tykit olivat ampuneet 250 kilogramman miinakranaatteja 71 kg panoksella 31 asteen korolla. Niitä korjaamaan lennätettiin joukko insinöörejä ja Baltian maiden alueelta hankittuja vastaavan tykin varaosia. Korjaukset saatiin valmiiksi kuukauden kuluessa. Tykkitornien kattojen panssarointi vahvistettiin niiden yhteydessä[5] 150-millimetriseksi.[3]
Patteri osallistui muun muassa Cotentinin niemen läheisyydessä partioneiden laivasto-osastojen tulittamiseen 1944 Normandian maihinnousun alkupäivinä. Se onnistui vaurioittamaan yhtä alusta 305 millimetrin kranaatilla.[6] Maihinnousun merisotatoimet käsittäneeseen operaatio Neptuneen osallistuneille liittoutuneiden aluksille annetuissa käskyissä ohjeistettiin pysymään Guernseyn järeiden tykkien kantaman ulkopuolella.[7]
Euroopan sotatoimet päättyivät Saksan antautumiseen 7. toukokuuta 1945.[8] Kanaalisaarten merikommendatuurin (saks. Seekommendant Kanalinseln) komentaja, vara-amiraali Friedrich Hüffmeier,[1] uhkasi operaatio Nesteggiin osallistuneita brittialuksia järeän patterin tulella, mikäli nämä lähestyisivät saaria ennen sotatoimien päättämisen varsinaista määräaikaa 9. toukokuuta kello 0.01. Alukset odottivatkin saksalaisten vaatimusten mukaisesti seuraavaan aamuun, jolloin ne purjehtivat St. Peter Portin satamaan, missä Hüffmeierin taktinen avustaja kenraalimajuri (saks. generalmajor) Heine allekirjoitti alusten mukanaan tuomat antautumisdokumentit.[8]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Partridge, Colin & Wallbridge, John: Mirus – The making of a battery. Alderney: The Ampersand Press, 1983. ISBN 0-946-346-04-6. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g Haro, Matti: Miruksen tykit. Rannikon puolustaja, 1994, 37. vsk, nro 2, s. 29–31. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 24.3.2018.
- ↑ Partridge & Wallbridge 1983, s. 18–19.
- ↑ a b c d Partridge & Wallbridge 1983, s. 20–21.
- ↑ Partridge & Wallbridge 1983, s. 96.
- ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 80–81.
- ↑ Partridge & Wallbridge 1983, s. 82–83.
- ↑ Partridge & Wallbridge 1983, s. 84–87.
- ↑ a b Partridge & Wallbridge 1983, s. 91–93.