305 mm/52 -merikanuuna vm. 1907

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
12″/52 -merikanuuna vm. 1907
Taistelulaiva Parižskaja Kommunan 12″ tykeillä varustetut MK-3-12 -tykkitornit vuonna 1925.
Taistelulaiva Parižskaja Kommunan 12″ tykeillä varustetut MK-3-12 -tykkitornit vuonna 1925.
Aseen tyyppi merikanuuna
rautatietykki
Alkuperämaa Venäjän keisarikunnan lippu Venäjän keisarikunta
Palvelushistoria
Valtion käytössä Venäjän keisarikunnan lippu Venäjän keisarikunta
Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
Suomen lippu Suomi
Viron lippu Viro
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa
Sodissa Ensimmäinen maailmansota
Toinen maailmansota
Valmistushistoria
Valmistajat Obuhovin terästehdas
Valmistusmäärä ~200
Tekniset tiedot[huom 1]
Malli 12″/52 -merikanuuna vm. 1907
Putken pituus 15 850 mm
Miehistö 38
Kaliiperi 12″ (304,8 mm)
Tulinopeus 1 ls/min (max.)
0,5 ls/min (käyt.)
Lähtönopeus 900 m/s
Laukaustyyppi irtopanoslaukaus
Ampumakulmat koro:
Maksimikantama 41–42 km

305 mm/52 -merikanuuna vm. 1907 (lyhennetty tunnus 305/52) oli Obuhovin terästehtaan valmistama järeä merikanuuna, jonka kaliiperi oli 12 tuumaa (304,8 mm). Alus- ja rannikkotykistökäyttöön tarkoitetun tykin suunnittelu käynnistyi vuonna 1906, ja aseen lopulliset tuotantopiirustukset hyväksyttiin viisi vuotta myöhemmin 1911. Venäjän keisarikunnan laivastoministeriö tilasi yhteensä 198 tykkiä, joista 126–144 oli valmistunut vuoden 1916 loppuun mennessä.

Suunnittelu ja tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän keisarikunnan laivasto tuhoutui liki kokonaisuudessaan Venäjän-Japanin sodassa. Tuhoutuneille aluksille lähdettiin pikaisesti hankkimaan korvaajia. Uusien alusten aseistuksesta päätti huhtikuussa 1906 kokoontunut kokous, johon osallistui 20 amiraalia sekä joukko laiva- ja asesuunnittelun asiantuntijoita. Osallistujien enemmistö kannatti uusiksi tykeiksi 305 millimetrin tykkejä, joiden pituus olisi yli 50 kaliiperia. Uudet aluksten pääaseistuksena oli tarkoitus olla 12 keskilinjaan asennettua tykkiä. Näiden asentaminen kaksoistorneihin olisi tehnyt aluksista liian pitkiä, minkä seurauksena päädyttiin kolmiputkisiin torneihin.[1]

Tykit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi taistelulaiva Poltavan päätykeistä rakenteilla vuonna 1914.

305/52-tykkien suunnittelu käynnistyi Venäjän keisarikunnan laivaston teknillisen komitean (Morskoi tehnitšeski komitet, lyh. MTK) tykistöosaston esitettyä uuden 12 tuuman 50 pituuskaliiperin merikanuunan toteuttamista. Uuden tykin putken massaksi tulisi 47,34 tonnia, ja se kykenisi ampumaan 331,7 kilogramman kranaatin lähtönopeudella 914 metriä sekunnissa. Tykin kammiopaineen rajaksi asetettiin 2 500 kg/cm². Obuhovin terästehdas käynnisti aseen suunnittelutyöt MTK:n annettua hyväksyntänsä projektille 18. heinäkuuta 1906, ja ensimmäisten tykkien putkien sisäosat valmistuivat jo saman vuoden lopulla.[1] Brittiläinen Vickers-yhtiö avusti projektin teknillisessä suunnittelutyössä ja tuotantojärjestelyjen kehittämisessä.[2]

Tykkien spesifikaatiota muutettiin jo vuotta myöhemmin projektin käynnistämisestä laivatykistön päätarkastajan, kenraalimajuri K. T. Dubrovin päätöksellä. Uudessa spesifikaatiossa lähtönopeus nostettiin 975 metriin sekunnissa ja kranaatin massa 378,4 kilogrammaan, mikä tarkoitti tykin putken massan kohoamista 50,66 tonniin ja kammiopaineen nousua. Muutoksien sisällyttäminen jo valmistettuihin tykinputkiin ei ollut kuitenkaan mahdollista; putkia oli liki mahdotonta pidentää.[1]

Spesifikaatiota muutettiin jälleen lokakuussa 1910 MTK:n kokouksen nostaessa putken massaa edelleen 51,7 tonniin. Lopullinen tuotantospesifikaatio hyväksyttiin vuotta myöhemmin 15. lokakuuta 1911, ja tykki koki siinä jälleen muutoksia. Lähtönopeusvaatimus pudotettiin 762 m/s raskaampien 470,9 kilogramman kranaattien kustannuksella. Tykin rannikkotykistöversion kantamaksi arvioitiin 167 kaapelinmittaa (30,9 km) 50 asteen korolla. Venäjän tuhotun laivaston korvaamisella oli huomattava kiire, mikä vaikutti myös tykkien kehityksen kirittämiseen. Muun muassa kranaatin massan määrittämiseen käytettyjä pitkän kantaman ampumakokeita ei ehditty toteuttaa ennen tuotannon aloittamista.[1]

Laivastoministeriö tilasi 198 tykkiä, joista lähteestä riippuen 126 tai 144 oli toimitettu vuoden 1916 loppuun mennessä. Vuonna 1917 oli tarkoitus toimittaa 24 tykkiä, mutta vain 12 näistä toimitettiin. 14 keskeneräiseksi jäänyttä tykkiä toimitettiin vuonna 1921 ja muutamia yksittäisiä vielä tämänkin jälkeen.[1]

Tykkitornit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivastokäyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: MK-3-12
Gangut-luokan taistelualus Marat ilmakuvassa vuonna 1937. Pääaseistuksen 12 tuuman tornit oli sijoitettu aluksen keskilinjaan.

12 tuuman merikanuunan alusasennukset päädyttiin toteuttamaan kolmiputkisiin tykkitorneihin vuonna 1907 käydyissä suunnittelukokouksissa. Tornien rakentamissopimuksesta kilpailivat kolme venäläistä (Metallitšeski, Obuhov, Putilov ja ONZiV) sekä neljä ulkomaista metallitehdasta (Vickers, Krupp, Schneider-Creusot ja Škoda). Tarjouskilpailuun osallistuvien ehdotusten antamisen takarajaksi asetettiin huhtikuun 1909 alku, mutta rajaa siirrettiin eteenpäin muutamalla viikolla ONZiV:n suunnitelmien viivästymisen vuoksi. Tykkitornien haluttiin mahdollistavan aiempien 12 tuuman 40 kaliiperin tykkien tapaan 40 sekunnin laukausväli. Painorajoitukset olivat myös tiukat; ylimassaisia suunnitelmia rankaistiin huomattavilla sakkopisteillä.[3]

Kesäkuuhun 1909 mennessä kilpailijat olivat karsiutuneet siten, että tornien tuotantosopimuksesta kilpailivat pääasiassa enää Metallitšeski ja Putilov, joista jälkimmäinen teki yhteistyötä Schneider-Creusotin kanssa. Valintoja johtanut MTK näki Metallitšeskin suunnitelman etuna sen nopean juonto- ja latauslaitteiston, pienemmät ampuma-aukot ja paksummat väliseinämät. Makasiinitilojen palontorjuntalaitteistot olivat myös kilpailevaa ehdotusta paremmat. Kilpailevan Putilovin suunnitelman etuna oli parempi suuntauslaitteisto ja jousikäyttöinen latasin, joka mahdollisti ammusten lataamisen kaikilla putken koroilla.[3]

MTK valitsi Metallitšeskin tarjouksen, tosin vaatien sitä yhdistämään kaksi Putilovin ehdotuksen etuna nähtyä laitteistoa suunnitelmaansa. Tehdas kuitenkin jätti muutosehdotukset toteuttamatta: esitetty jousilatasin korvattiin ketjurakenteisella ja pneumaattinen suuntausjärjestelmä pidettiin alkuperäisenä, sillä Putilovin hydraulinen järjestelmä olisi tehnyt torneista epätasapainoisia ja nostanut alusten lopullista massaa 40 tonnilla.[3]

MTK joutui luopumaan koetornin rakentamisesta hankkeen korkeiden kustannusten seurauksena. Gangut-luokan neljän aluksen tykit tilattiin kolmelta eri metallitehtaalta: Sevastopolin ja Poltavan tykkitornit tulivat Metallitšeskilta, Petropavlovskin Obuhovilta ja Gangutin Putilovilta. Mustanmeren laivastolle tilattujen alustenselvennä tykkitornit toimitti ONZiV lukuun ottamatta Imperator Aleksander III:n torneja, jotka toimitti Putilov.[3]

Myöhempää tuotantoa edustaneet Mustanmeren laivaston tykkitornit olivat rakenteellisesti vahvempia ja massaltaan raskaampia, minkä lisäksi ne oli varustettu pitkän kantaman etäisyysmittareilla. Tornien panssarointi oli 305 mm paksu verrattuna varhaisempien 203 millimetriin. Takaseinän teräsrakenteet olivat 13 tuumaa paksut koko tornin tasapainottamiseksi. Imperatsitsa Marian myöhempää tuotantoa edustaneet tykkitornit olivat 860-tonniset, Sevastopolin varhaista tuotantoa edustaneiden tornien painaessa 773 tonnia.[3]

Tornien makasiinitilat suunniteltiin sadan laukaisuyhdistelmän varastointia silmällä pitäen. Taistelualusten perimmäisissä torneissa osa sadan laukaisuyhdistelmän ampumatarvikkeista jouduttiin tosin varastoimaan erillisiin varamakasiineihin, sillä perätornit rakennettiin ahtaampiin tiloihin. Sinkkipakkauksiin säilötyt ajopanokset varastoitiin teräshyllyköissä makasiinin panostilassa, joka sijaitsi useimmissa tykkitorneissa ammustilojen yläpuolella.[3]

Makasiinitilat yhdistyivät tykkitornin ylempiin, putkikerroksen alapuolisiin ammustiloihin yhdellä hissikuilulla, jossa kulkenutta nostinta käytettiin kaikkien kolmen putken ammusten ja panosten nostamiseen makasiinitiloista putkikerrokseen.[3]

Rannikkotykistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuivasaaren patterin toisen tykin peräkappale, putken päässä maavoimien tykkikaluston CA-merkintä.

Venäjän keisarikunnan tykistöpäähallinto valitsi 305/52-tykin rannikkopuolustuskäyttöön, mutta ei päässyt yksimielisyyteen millaiselle lavetille aseet asennettaisiin. Lopulta päädyttiin kuitenkin suojaamattomiin yksiputkisiin avolavetteihin ilmeisesti taloudellisten tekijöiden pakottamana. Suojaamattomien lavettien toimittajaksi valittiin parhaan tarjousehdotuksen tehnyt Pietarin metallitehdas. Tilaus käsitti kahdeksan tykkitornia, jotka sijoitettiin Kronstadin linnakkeen Yhinmäen (Krasnaja Gorka, neljä tornia) ja Inon linnakkeille (neljä tornia).[2]

Metallitehdas teki esityksen panssaroitujen tornitykkien asentamisesta rannikkolinnakkeille, sillä se näki ne avotykkejä parempana vaihtoehtona rannikkopuolustuksen kannalta. Tehdas esitti rannikkolinnakkeille yksi- ja kaksiputkisia tykkitorneja, jotka oli kehitetty Gangut-luokan taistelulaivojen kolmiputkisten MK-3-12-tornien pohjalta. Esitys johti lopulta kaksiputkisten panssaritornien tilaamiseen rannikkotykistölle.[2]

Kehitystyön tuloksena syntyi kaksi erilaista tornikonstruktiota, joista toinen maavoimien rannikkotykeille ja toinen laivaston aluksille. Konstruktiot poikkesivat toisistaan merkittävin osin, minkä seurauksena vain rajallinen määrä niiden osista oli keskenään vaihtokelpoisia. Venäjän keisarikunnan merihallinto palasi vuonna 1915 yksiputkisiin 305/52-asennuksiin, sillä tornitykit olivat osoittautuneet varsin monimutkaisiksi ja kalliiksi asejärjestelmiksi. 1920-luvulle tultaessa rannikkolinnakkeilla käytettiin sekaisin sekä maavoimien (putken merkintä CA) että laivaston (putken merkintä MA) käyttöön suunniteltuja tykkejä.[2]

Käyttö Venäjällä, Neuvostoliitossa ja itsenäisessä Virossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren alueen linnoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren rannikkoalueiden 305/52-patterit. Kartalla ovat myös Suomen ja Viron itsenäistymisen jälkeen rakennetut patterit.

12 tuuman 52 kaliiperin tykeillä varustettuja rannikkopattereita toteutettiin osana Pietari Suuren merilinnoitusta Suomenlahden ja Itämeren pääaltaan rannikkoalueille.

Aegna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aegnalle sijoitettu järeä rannikkopatteri vuonna 1934.
Pääartikkeli: Rannikkopatteri 1 (Viro)

Panssaroituihin kaksoistorneihin asennetun rannikkotykkipatterin rakentaminen käynnistyi Aegnan saaren pohjoisosassa osana Pietari Suuren merilinnoituksen laajempia linnoitustöitä Suomenlahdella vuonna 1914.[4] Saaren infrastruktuuriin kuului jo patterien rakentamisen aikaan kapearaiteinen rautatie.[4]

Alkuun Alexander Nevsky -nimellä tunnettu patteri oli 200 metriä pitkä ja ulottui yhdeksän metriä maan sisälle. Panssaroidut tykkitornit sijaitsivat patterin päissä. Patterin keskiosan panssarikuvun alla sijaitsivat tähystystornilla varustettu komentopaikka ja dieselvoimalaitos.[4] Tykkiasemien pyörivä metallirakenne oli kokonaismassaltaan noin 770-tonninen.[5]

Viro eteni itsenäisyyttä kohti monivaiheisten itsehallintopyrkimysten ja Venäjällä tapahtuneiden vallankumousten seuraamana. Itsenäisyyden alkuvuosia leimasi poliittisesti sekava tilanne, jossa maan hallinnosta kilpailivat useat eri ryhmät. Tämän lisäksi Viro ajautui Saksan hyökkäyksen alle ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheilla.

Bolševikkijoukot vaurioittivat saaren tykkipattereita ja muuta infrastruktuuria vetäytyessään saksalaismiehittäjiä pakoon Virosta helmikuussa 1918. Viro julistautui itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918, mutta saksalaiset valtasivat valtion pääkaupungin jo päivää myöhemmin. Miehitysjoukot eivät nähneet saaren tuhottujen patterien kunnostamista olennaisena, mutta rakensivat Aegnalle uuden neljällä kuuden tuuman tykillä ja kahdella 105 mm tykillä varustetun patterin.

Ensimmäinen maailmansota päättyi Saksan antautumiseen marraskuussa 1918, avaten tien myös Viron vapautumiselle miehitysvallasta. Maan väliaikainen hallitus aloitti nopeasti toimintansa. Vastavapautunut maa joutui kuitenkin heti hyökkäyksen alle. Tällä kertaa Viron pyrki miehittämään Neuvosto-Venäjä, joka oli mitätöinyt Viron alueet saksalle luovuttaneen Brest-Litovskin rauhansopimuksen Saksan antautumisen yhteydessä. Kamppailusta muodostui Viron vapaussota, joka näytti alkuun varsin kohtalokkaalta Viron suhteen. Tilanne kuitenkin kääntyi, kun ulkovallat alkoivat antaa nuorelle valtiolle merkittävää sotilaallista tukea, minkä avulla väliaikainen hallitus onnistui saamaan maa-alueensa takaisin helmikuuhun 1919 mennessä.

Viron kansalliskaarti Kaitseliit alkoi selvittää entisen isännän Aegnalle jälkeensä jättämän sotilasmateriaalin kuntoa vapaussodan alulla marraskuussa 1918, ja se osoittautui varsin karuksi.[6]

Tallinnan puolustuksen kannalta oleellisimpana nähtiin saaren 12 tuuman patterin (entiseltä nimeltään rannikkopatteri 15) kunnostaminen.[6] Tehtävä asettui patterin päällikön sijaiseksi 10. huhtikuuta 1919 määrätyn[7] Jaak Feldmannin hoidettavaksi. Hän kartoitti järeän patterin tilan, mikä osoittautui huonoksi. Oikea tykkitorni oli rikkoutunut ja ampumatarviketila romahtanut. Vasemman tornin betonirakenteet olivat halkeilleet. Molempien tornien sisällä olleet järjestelmät olivat osittain vaurioituneet.[6]

Feldmann palasi saarelle muutamia päiviä katselmuksensa jälkeen 14. huhtikuuta mukanaan tykistöasiantuntijana tunnettu 2. arvoluokan kapteeni Gebhardt, telakkainsinööri Hendrikson, sekä joukko projektin tarvitsemia ammattimiehiä. Kunnostustyöt aloitettiin poistamalla räjähtämättömät ampumatarvikkeet tykkiasemista. Saaren voimalaitos oli tuhottu, minkä takia Aegnalle tuotiin varavoimaksi lokomobiili. Saarelle sijoitettu työvoima kohdistettiin alkuun pääasiassa 12 tuuman patterin oikeanpuolimmaisen panssaritornin kunnostamiseen. Tykkiasemia ja niiden järjestelmiä korjattiin Hiidenmaan Tahkunassa sijainneesta 12 tuuman patterista puretuilla osilla. Työt etenivät hyvin, ja 12 tuuman patterin ensimmäisen tykin koelaukaus päästiin ampumaan 1. toukokuuta 1919. Järeän patterin kunnostaminen jatkui juhannukseen 1919.[6] Tykkien kantama oli alkuperäisillä kranaateilla noin 27 kilometriä, mutta 1930-luvulta käyttöön otetut keveämmät kranaatit nostivat sen 42–43 kilometriin.[5]

Neuvosto-Venäjä esitti rauhantarjouksen Virolle elokuussa 1919, ja rauhanneuvottelut käynnistyivät seuraavan kuun puolella. Alkuun kangerrelleet neuvottelut alkoivat kuitenkin tuottaa tulosta loppuvuodesta, kun maiden välille solmittiin aselepo vuodenvaihteessa 1919-1920. Lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa muutamaa kuukautta myöhemmin, jolloin myös Neuvosto-Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden.

Aegnan saaresta tuli suljettu linnakesaari vuonna 1922, kun loput sillä aiemmin asuneesta väestöstä siirrettiin asumaan läheiselle Kräsulinsaarelle ja Viimsinniemelle.[4]

Vastaitsenäistyneiden Viron ja Suomen välille alkoi kehittyä huomattavaa puolustusyhteistyötä 1920- ja 1930-lukujen kuluessa. Yhteistyön ytimessä oli Suomenlahden tykistösulkuna tunnettu strateginen meripuolustusjärjestelmä, jonka tarkoituksena oli sulkea Neuvostolaivasto Suomenlahden pohjukkaan. Järjestelmän selkärangan muodostivat sen pääaseena toimineet 12 tuuman patterit Viron Aegnassa sekä Suomen Mäkiluodossa ja Kuivasaaressa.[8] Tykistösulun patterit integroitiin myös vahvasti toisiinsa Suomenlahden ylittäneillä yhteyskaapeleilla, jotka mahdollistivat lahden molempien puolten asemien yhdenaikaisen tulenjohdon joko Suomen tai Viron puolelta.[4] Suomi ja Viro eivät missään vaiheessa virallisesti liittoutuneet sotilaallisesti, mutta tykistösulun pitävyyttä harjoiteltiin maiden välisissä yhteisissä sotaharjoituksissa.[8]

Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksena tunnetun hyökkäämättömyyssopimuksen elokuussa 1939, minkä salaisessa pöytäkirjassa saneltiin myös maiden väliin jääneiden Itä-Euroopan osien jako etupiireihin. Neuvostoliiton etupiiriin kuulunut Viro joutui Neuvostohallinnon ulkopoliittisen painostuksen kohteeksi kesällä 1940, jolloin Neuvostoliitto vaati sille myönteisen nukkehallinnon asettamista Viroon sekä puna-armeijan joukkojen päästämistä Viron alueille. Viro taipui itänaapurinsa vaatimuksiin 17. kesäkuuta 1940 solmitussa sopimuksessa, johon kuului myös Aegnan linnoituksen luovutus miehityshallinnolle.[4] Aegnasta tuli syyskuusta 1940 alkaen Neuvostoliiton armeijan sotilasalue.[9]

Neuvostoliittoon hyökännyt Saksan armeija valtasi Tallinnan elokuussa 1941. Saksalaismiehittäjien alta perääntyvät neuvostojoukot räjäyttivät Aegnan tykkipatterit jälleen käyttökelvottomaan kuntoon 29. elokuuta 1941. Saksalaiset päättivät jättää saaren patterit kunnostamatta, kuten tekivät myös Viron toisen maailmansodan lopulla uudelleenmiehittäneet Neuvostoliittolaiset.[4]

Tahkona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari Suuren merilinnoituksen lounaan suunnan etuasema koostui kolmesta Viroon sijoitetusta rannikkotykistöpatterista: Tahkuna, Lehtma ja Poosaspea. Hiidenmaan Tahkunan patteri oli näistä raskain 12 tuuman tykkeillään. Patterin tehtävä oli merilinnoituksen etuaseman lounaan suunnan turvaaminen ja Suomenlahden katkaisevien merimiinoitteiden valvonta yhteistyössä Russarön ja Örön saarille sijotettujen järeiden patterien kanssa.[10]

Tahkunan nelitykkisen patterin ryhmitys koostui kahden yksiputkisen tykkitornin muodostamista pareista. Tykkiparin tornit sijoitettiin 64 metrin päähän toisistaan, ja tykkiparien muodostamat asemat olivat 111 metrin päässä toisistaan.[10]

Tahkunan patterin rakentamisen valmistelut käynnistyivät vuonna 1914. Järeillä tykeillä varustetut rannikkopatterit vaativat tuekseen riittävän satama- ja kuljetusinfrastruktuurin. Tästä syystä Tahkunan patterityöt aloitettiin rakentamalla kapearaiteinen (raideleveys 750 mm) rautatie Lehtman satamaan. Itse tykkipatterin rakennustyöt käynnistyivät suunnitteluryhmän tekemän maastotutkimuksen jälkeen vuonna 1915.[11]

Patterien rakentamiseen kului vuosina 1916–1917 yhteensä 1 700 kuutiometriä betonia, mikä oli vain 12 prosenttia asemiin käytettävän betonin suunnitellusta kokonaismäärästä. Rakennustyöt olivat edenneet kesäkuussa 1917 niin pitkälle, että aseman 12 tuuman tykit voitiin asentaa pyöreille umpibetonisille alustoilleen, jotka ulottuivat neljä metriä maan alle ja olivat halkaisijaltaan 15-metriset. Tykeille tehtiin asentamisen jälkeen koeammunnat, ja patteri todettiin taistelukuntoiseksi muutamaa kuukautta myöhemmin elokuussa.[10] Patterin suojaksi rakennettiin myös erillinen ilmatorjuntapatteri, joka oli alkuun varustettu 57 mm tykeillä ja myöhemmin raskaammilla 75 mm tykeillä.[11]

Tahkunan tykkiasemia ei ehditty lopulta rakentaa täysin loppuun. Tykit poistettiin asemistaan 1920-luvun alulla,[10] ja niistä purettuja osia käytettiin Tallinnan edustalla sijainneen Aegnan 12-tuumaisen patterin kunnostamiseen.[6]

Sõrvenniemi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sõrvenniemen patterin 12 tuuman tykki.

Sõrvenniemen patterin ryhmitys koostui Hiidenmaan Tahkunan patterin tavoin neljästä yksiputkisesta tykkiasemasta, jotka sijoitettiin maastoon pareittain. Parin muodostaneiden tykkiasemien välinen etäisyys oli Tahkunan asemien tapaan 63 metriä ja parien välinen etäisyys oli 112 metriä. Kolme tykeistä muodostivat suoran linjan neljännen sijaitessa 20 metriä siitä sivuun. Avorakenteiset tykkitornit olivat kuusi metriä korkeita, ja painoivat putken kanssa noin 120 tonnia.[12] Sõrvenniemen tykeillä oli täysi 360 asteen ampumasektori.[13]

Rakentaminen alkoi neljän kartionmallisen tykkialustan valamisella betonista, minkä jälkeen näille asennettiin panssarisuojatut tykkitornit. Tykkitornien suojaksi kaavaitiin myös 4,3 metriä paksuja betoniseiniä, mutta tällainen ehdittiin toteuttaa vain toisen ja kolmannen tykkiaseman osalta. Tykkiasemien voimanlähteet, kaksi dieselvoimalaitosta, saivat omat suojarakennuksensa polttoainesäiliöineen. Tykkiasemien taakse sijoitettiin ampumatarvikekellarit, komentopaikka sekä tulenjohto- ja tähystystorni. Patterilta oli viisi kilometriä pitkä raideyhteys Mõntun satamaan.[12]

Patteri ei ollut kokonaan valmis ensimmäisen maailmansodan taistelujen alkaessa Viron saaristossa, ja se kyettiin saamaan taistelukuntoiseksi vain väliaikaisratkaisujen tuella.[12] Saksalaiset aloittivat patterin pommittamisen osana Viron saariston valtaamiseen tähdännyttä operaatio Albionia 30. syyskuuta ja 1. lokakuuta. Tykkipatterin silloisen komentajan kapteeni Knupferin mukaan asema kärsi merkittäviä tappioita, kun pommituksen sirpale putosi vielä keskeneräisen ampumatarvikevaraston tammioven läpi. Sirpaleen aiheuttama palo räjäytti koko varaston, mikä johti neljän upseerin ja 70 miehistön jäsenen välittömään kuolemaan. 40 miestä kuoli vielä myöhemmin saamiinsa vammoihin 60 selvitessä vammoistaan huolimatta. Iskun aiheuttamat menetykset rapauttivat järeän patterin taistelukykyä merkittävästi, mutta se kykeni jatkamaan toimintaa jossain määrin niistäkin huolimatta.[14]

Patteri kärsi räjähdyksen jälkeen vielä pieniä lisävaurioita 8-9. lokakuuta tehdyissä pommituksissa,[14] mutta pysyi edelleen toimintakykyisenä jatkaen tulitoimintaa aina 14. lokakuuta saakka. Saksalaiset alukset saivat käskyn tuhota sen lopullisesti 15. lokakuuta, koska patteri laajoine ampumasektoreineen aiheutti merkittävän uhan miehittäjän 12. lokakuuta maihin nousseille jalkaväkijoukoille Saarenmaalla. Venäläiset olivat tosin jo aloittaneet asemien evakuoinnin ja kaluston tuhoamisen, kun patteri jäi voimakkaan tykkitulen alle. Tulitus rapautti asemien taistelukyvyn lopullisesti, minkä jälkeen saksalaiset valtasivat ne maateitse 15. lokakuuta 1917.[13]

Käyttö Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisyyden ensimmäiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen jäi itsenäistymisen jälkeen yhdeksän Obuhovin 305/52-tykkiä, jotka saivat uudessa isäntämaassaan mallinimen 305/52 O (305 millimetrin 52 kaliiperin merikanuuna mallia Obuhov). Kalustosta osa oli CA-merkittyä maavoimien kalustoa ja osa MA-merkittyä laivastokalustoa. Tykit oli sijoitettu Örön (4 tykkiä) ja Inon linnakkeille (5 tykkiä). Inon tykit siirrettiin myöhemmin Helsingin edustan rannikkolinnakkeille.[2]

Suomeen jäänyt tykkikalusto ei ollut ampumakuntoista, eikä sitä suunniteltu käytettäväksi 1920-luvun aikana laadituissa rannikon linnoittamista käsittelevissä suunnitelmissa. Poikkeuksen muodosti yksi Inon linnakkeen tykeistä, joka oli saatu ampumakuntoiseksi huhtikuussa 1919. Koko linnake ajettiin tosin alas ja hävitettiin vuonna 1920 solmitun Tarton rauhan mukaisesti.[15]

Järeän tykistön kehitys käynnistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsitys järeiden 12 tuumaisten tykkien tarpeellisuudesta muuttui 1920-luvun loppupuolella. Rannikkotykistön esikunta esitti vuonna 1927 kahta järeää tykkiä Isosaareen, yhtä Kuivasaareen ja yhtä Santahaminaan. Järeän tykkikaluston modernisointityöt käynnistyivät Örön linnakkeelta, jonka nelitykkinen patteri muutettiin kaksitykkiseksi. Patterin modernisointi käsitti taakse avoimien tykkipihojen sulkemisen uusilla kaaren muotoisilla betoniseinillä, minkä lisäksi tykkiasemien päälle asennettiin kääntyvä betonikatto. Suuntaus- ja latauslaitteistot sähköistettiin,[15] minkä jälkeen kalustolla toteutettiin perusteelliset ja onnistuneet koeammunnat elokuussa 1930. Tykit osoittautuivat erittäin tarkoiksi, ja niiden silloista 32 kilometrin kantamaa arveltiin voitavan kasvattaa edelleen 40 kilometriin ammusten uusien ballististen kärkien avulla.[16]

Suomeen jääneiden järeiden 12-tuumaisten tykinputkien ryhmittämisestä tuli vilkas keskustelunaihe 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Putkia oli tuolloin neljä asemissa Örössä, neljä purettuna Isosaaressa ja yksi purettuna Suomenlinnassa. Jokaista tykinputkea kohti oli varattu ampumatarvikkeita 200 laukaukseen. Meripuolustuksen esikunta antoi lokakuussa 1930 esityksensä 12-tuumaisten patterien ryhmityksestä, jossa tykit olisi jaettu itäisen Suomenlahden ja Helsingin edustan rannikkolinnakkeille. Itäisellä Suomenlahdella putkista kaksi olisi sijoitettu Saarenpäähän, kaksi yhteen kaksoistykkitorniin Ristiniemellä ja loput kaksi Kirkonmaalle. Helsingin edustalla kaksi tykkiä olisi sijoitettu Kuivasaareen kaavailtuun kaksoistykkitorniin ja yksi tykki Isosaareen.[16][17]

Ensimmäinen ehdotus ei jäänyt kovin pitkäikäiseksi, sillä meripuolustuksen esikunta antoi jo seuraavan vuoden tammikuussa uuden järeiden patterien ryhmitysehdotuksen. 12. tammikuuta 1931 lähetetyssä kirjelmässä uudeksi ryhmitykseksi esitettiin seuraavaa:[17]

Yleisesikunta puolsi Mäkiluodon, Kuivasaaren ja Ristiniemen pattereiden toteuttamista, mutta ei nähnyt tarvetta muiden jäljelle jäävien tykinputkien välitöntä sijoittamista linnakkeille, sillä niiden käyttöä rautatietykkeinä haluttiin selvittää. Yleisesikunta näki Ristiniemen linnoitustyöt kiireellisimpinä, kun meripuolustuksen esikunnan mielestä linnoitustyöt olisi järkevämpää aloittaa Helsingin edustan rannikkolinnakkeilta, joissa linnoitustyöt voitiin aloittaa käytännössä heti.[17]

Suomenlahden tykistösulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäkiluodon 305/52 O2 -kaksoistorni syyskuussa 1941.

Vastaitsenäistyneiden Suomen ja Viron välille alkoi kehittyä huomattavaa puolustusyhteistyötä 1920- ja 1930-lukujen kuluessa. Yhteistyön ytimessä oli Suomenlahden tykistösulkuna tunnettu strateginen meripuolustusjärjestelmä, jonka tarkoituksena oli sulkea Neuvostolaivasto Suomenlahden pohjukkaan.[8] Salaisen tykistösulun Suomen puolisten linnoitteiden toteuttaminen käynnistyi vuonna 1931,[15] kun meripuolustuksen esikunnan ajamia[17] uusia järeitä tykkipattereita alettiin rakentaa Mäkiluotoon ja Kuivasaareen.[15] Pattereiden linnoitustöitä varten oli varattu 2,6 miljoonaa markkaa vuoden 1931 ylimääräisessä menosäännössä.[17]

Patterien rakennustöiden suunnittelua helpottivat huomattavasti sisällissodan jälkeen Inon ja Mäkiluodon pattereista teetetyt yksityiskohtaiset piirustukset. Viroon suuntautuneilla opintomatkoilla oli päästy myös tutustumaan vastaaviin tornipattereihin, minkä lisäksi virolaiset olivat jakaneet suomalaisille pattereihin liittyviä teknisiä piirustuksia ja kytkentäkaavioita, sekä myyneet edulliseen hintaan kaksi korotushammaskaarta ja muita puuttuvia tykin osia. Suomen tykkityömailla työskenteli myös muutamia jo venäläisten aikaan vastaaviin projekteihin osallistuneita asentajia.[18]

Venäläisiltä oli jäänyt Mäkiluotoon kaksi keskeneräistä 356 millimetrin kaksoistykkitornia, joissa ei ollut tykkejä. Toinen torneista jäi Mäkiluodon uuden 12-tuumaisen patterin pohjaksi ja toinen siirrettiin vastaavan patterin pohjaksi Kuivasaareen. Mäkiluodon torni saatiin ampumakykyiseksi heinäkuussa 1933, jolloin suoritettiin patterin kalusto- ja lähtönopeusammunnat. Patterin rakennustyöt jatkuivat tosin aina kevääseen 1935. Kuivasaaren patteri vihittiin käyttöön 12. toukokuuta 1935, ja se saatiin ampumakuntoiseksi saman vuoden kesällä.[15]

Ristiniemen patterin rakennustyöt käynnistyivät muiden kahden jo valmistuttua keväällä 1936.[15] Örön kaksi ylimääräistä tykinputkea siirrettiin Viipurin edustan rakenteilla olleelle linnakkeelle, jossa ne asennettiin kahteen noin kilometrin etäisyydelle toisistaan rakennetulle tykkiasemalle. Kaksiputkisen patterin rakennustyöt painottuivat vuodelle 1938, ja patteri saatiin ampumakuntoiseksi syksyllä 1939.[18]

Suomenlahden tykistösulun selkärangan muodostivat sen pääaseena toimineet 12 tuuman patterit Viron Aegnassa sekä Suomen Mäkiluodossa ja Kuivasaaressa.[8] Tykistösulun patterit integroitiin myös vahvasti toisiinsa Suomenlahden ylittäneillä yhteyskaapeleilla, jotka mahdollistivat lahden molempien puolten asemien yhdenaikaisen tulenjohdon joko Suomen tai Viron puolelta.[4] Suomi ja Viro eivät missään vaiheessa virallisesti liittoutuneet sotilaallisesti, mutta tykistösulun pitävyyttä harjoiteltiin maiden välisissä yhteisissä sotaharjoituksissa.[8]

Bizertan tykit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hieman ennen talvisodan syttymistä vuonna 1939 Suomi sai Ranskasta tarjouksen 12 tuuman Obuhov-tykinputkista. Nämä olivat peräisin Venäjän keisarikunnan laivaston taistelulaiva Imperator Aleksandr III:sta, joka oli purjehtinut nimellä Volja Venäjän vallankumouksen jälkeen. Monien vaiheiden jälkeen alus oli päätynyt Ranskan hallitseman Tunisian Bizertaan vuonna 1921. Se oli romutettu vuonna 1935,[15] ja siitä puretut 12 tuumaiset tykinputket sekä niihin liittyneet jarrulaitteet, lukko- ja latauskoneistot olivat päätyneet odottamaan bizertalaiseen varastoon.[17]

Everstiluutnantti P. Enkaisen johtama tarkastusryhmä puolsi kauppaa, mutta se jäi toteutumatta toisen maailmansodan sytyttyä. Neuvotteluyhteydet saatiin tosin maaliskuussa 1940 avattua uudelleen ja tykkikauppojen hieromista päästiin jatkamaan.[17] Monien vaiheiden jälkeen Ranska päätyi lahjoittamaan ”Bizertan tykkeinä” tunnetut putket Suomelle, ja kahdeksan niistä saapui Suomeen keväällä 1940. Loput neljä putkea jäivät kokonaan saapumatta, sillä saksalaiset olivat kaapanneet niitä kuljettaneen rahtialuksen Norjan rannikolla keväällä 1940.[15]

Putkia asennettiin Isosaaren linnakkeen kahteen yksiputkiseen torniin, minkä lisäksi niitä kaavailtiin käytettävän Mäkiluotoon suunnitellussa toisessa järeässä kaksoistykkitornissa. Bizertan putkia hyödynnettiin myös Hankoon neuvostojoukkojen perääntyessä jääneiden 12-tuumaisten rautatietykkien korjaamisessa vuonna 1941.[15]

Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten haltuun joutunut neuvostoliittolainen 305 mm rautatietykki toisen maailmansodan aikaan. Sen putki kuului alun perin taistelulaiva Imperator Aleksander III:n pääaseistukseen.

Ristiniemen toisen 12-tuumaisen tykin putki halkesi heti talvisodan alkuvaiheessa useiden metrien matkalta. Vaurion syyksi epäiltiin liian tiukkaa panosta ja kylmää säätä, jossa ammunta oli toteutettu. Toinen alueelle asennettu putki ampui talvisodan aikana yhteensä 298 laukausta, mikä oli puolet 12-tuumaisen putken teoreettista maksimilaukausmäärää enemmän. Ristiniemen tykkiasemien helposti evakuoitavissa oleva materiaali vietiin pois asemista talvisodan jälkeen, minkä jälkeen asemat tuhottiin suomalaisten vetäytymisen yhteydessä. Asemia ei korjattu käyttökuntoon jatkosodassa.[15]

Örön 12-tuumainen patteri osallistui jatkosodassa Hangon vuokra-alueen satamaan ja Russarön linnakkeelle jääneiden venäläisten tulittamiseen. Linnake antoi tulitukea muun muassa Bengtskärin taistelussa 26. heinäkuuta 1941.[19]

Mäkiluodon järeä patteri suoritti häirintäammuntoja useita kertoja Porkkala–Naissaari-kapeikossa operoineita vihollisaluksia vastaan vuoden 1941 kuluessa. Tärkein ammunta tapahtui 3. joulukuuta 1941, kun Hankoa evakuoinut suuri kuljetusalus Josif Stalin saatiin tuhottua meripuolustuksen yhteisoperaatiossa. Kuivasaaren patteri karkotti samana joulukuun päivänä sen kantaman alueelle tulleen hävittäjän.[19]

Uusia pattereita rakennettiin sotien aikana Mäkiluotoon ja Isosaareen. Mäkiluodon patterin uuden panssaritornin rakentaminen eteni tosin varsin hitaasti teknisten ongelmien ja rahoitusvaikeuksien takia. Sodan tilanne ei myös edellyttänyt tornin valmistumista, mikä johti koko projektin keskeyttämisen harkitsemiseen. Sodan päättyessä patterin rakentaminen oli vasta valmisteluvaiheessa. Mäkiluoto ja sen 12 tuuman järeä patteri luovutettiin sodan päätyttyä Neuvostoliitolle osana Porkkalan vuokra-aluetta. Neuvosotoliittolaiset tuhosivat Mäkiluodon järeän patterin ennen Porkkalan palautusta vuonna 1956.[19]

Isosaareen alettiin rakentaa järeää kaksitykkistä patteria syksyllä 1941. Tykit hajasijoitettiin noin kilometrin päähän toisistaan, ja ne saatiin liki valmiiksi sodan loppuun mennessä vuonna 1944. Rakennustyöt keskeytettiin ja asemien purkaminen aloitettiin 15. tammikuuta 1941 voimaan astuneen välirauhansopimuksen nojalla. Liittoutuneiden valvontakomissio oli antanut määräyksen, jolla Porkkalasta itään olevien tykkiasemien kaliiperi rajoitettiin 120 millimetriin. Isosaaren tykit siirrettiin Parolan varikolle.[15][19]

Järeät patterit palautetaan käyttökuntoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1947 solmittu Pariisin rauha vapautti Suomen valvontakomission asettamista erillisrajoitteista. Järeät patterit päätettiin palauttaa ampumakuntoisiksi tosin vasta yli vuosikymmen myöhemmin, kun puolustusneuvosto teki vuonna 1959 periaatepäätöksen niiden käyttökuntoon palauttamisesta. 12-tuumaisista pattereista tykit päätettiin palauttaa Isosaareen ja Kuivasaareen, joista jälkimmäinen nähtiin kiireellisimpänä.[19]

Kuivasaaren tykin osat ja muu kalusto siirrettiin saareen heinäkuussa 1960, ja tykin uudelleenrakentaminen jatkui seuraavalle kesälle. Ensimmäinen kalustolaukaus päästiin ampumaan tykkitornin oikeanpuoleisella putkella 6. kesäkuuta 1961, mutta loppuja koeammuntoja täytyi lykätä myöhemmäksi kalustolaukauksessa ilmenneiden ongelmien takia. Kuivasaaren tykit saatiin ampumakuntoisiksi 9. joulukuuta 1961, jolloin toteutettiin molempien putkien koeammunnat. Tykit toimivat hyvin jo sotien aikana reistailleita nallilukkoja lukuun ottamatta. Pääesikunnan johtoelin tarkasti tykit ja luovutti ne Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentille.[19]

Kuivasaaren patterin valmistumisen jälkeen töiden painopiste siirtyi Isosaareen. Patterin tykkien osia korjattiin Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentin korjaamolla Suomenlinnassa kesän 1961 aikana, minkä jälkeen putket ja korjatut osat kuljetettiin Isosaareen saman vuoden syyskuussa. Tykit asennettiin takaisin asemiinsa vuosien 1961-1962 aikana, minkä jälkeen niillä suoritettiin muutamia ammuntoja.[19]

Kaluston alasajo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuivasaaren tykkitorni oli käytössä 1970-luvun alulle, vaikka sitä ei saatu ikinä kunnolla viimeistellyksi ja huolletuksi, kuten oli alun perin ajateltu. Järeä torni jouduttiinkin määräämään käyttökieltoon, kun sen sähköjärjestelmät osoittautuivat toimintakelvottomiksi 1970-luvulla. Tornia ei lähdetty enää tässä vaiheessa korjaamaan käyttökuntoon, sillä sen tehtävän olivat ottaneet 1960-luvun lopulla hankitut ensimmäiset meritorjuntaohjukset.[19]

Isosaaren patterilla toteutettiin muutamia ammuntoja sen 1960-luvulla tapahtuneen kunnostamisensa jälkeen. Läntisen aseman putki jouduttiin vaihtamaan sen vaurioiduttua ammunnassa. Isosaaren tykit ajettiin alas, ja länsitorni purettiin kokonaan vuonna 1982. Itäinen asema jätettiin paikalleen museotykkinä.[19]

Tekniset tiedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Putki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tykin putki kehitettiin Obuhovin aiemman 12 tuuman 40 kaliiperin tykin pohjalta. 305/52-putki oli edeltäjänsä tapaan monikerrosputki, jossa rihlattua sisäputkea vahvistivat kolme päällekkäistä monikerroksista vaippaa, sekä erillinen ulkovaippa.[1]

Ensimmäinen vaippakerros jatkui tykin peräkappaleesta suupintaan, ja koostui kahdesta erillisestä vaipasta, jotka lukittuivat paikalleen sisusputken päässä olleeseen olakkeeseen. Toinen ja kolmas vaippakerros koostuivat ensimmäisen tapaan kahdesta erillisestä vaipasta. 431,2 tuumaa pitkä toinen kerros lukkiutui paikalleen ensimmäisen kerroksen päässä olleeseen olakkeeseen ja 281,6 tuumainen kolmas kerros toisen kerroksen pään olakkeeseen. Ulkovaippa ympäröi tykin peräkappaleen päätä lukittuen toisen vaippakerroksen etuvaipan olakkeeseen. Panoskammion päähän asennettu peräkappale lukitsi tykin monikerroksisen rakenteen kokoon.[1]

Kaliiperiltaan 12-tuumainen (304,8 mm) putki oli 15 850 millimetriä pitkä ja painoi 50,6–50,7 tonnia. Lukon massa oli 933,6–1 040 kilogrammaa. Putken pituus oli 52 kaliiperia, ja 72 rihlalla rihlatun osan mitta 42,2 kaliiperia (12 852 mm). Panoskammion halkaisija oli 347,5 millimetriä ja tilavuus 224,6 litraa.[1]

Ampumatarvikkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

12 tuuman rautatietykin 470 kg ammuksia Hangossa vuonna 1943.

Tykki varustettiin alkuun panssari- ja puolipanssarikranaateilla, sekä common shell -tyyppisillä sirpalekranaateilla. Ampumatarvikkeilla kyettiin saavuttamaan 25 asteen korolla noin 23 kilometrin kantama. Tykille soveltuva kehittyneempi sirpalekranaatti otettiin käyttöön vuonna 1915. Tykeissä käytettiin myös japanilaisvalmisteisia raskaampia panssarikranaatteja ja yhdysvaltalaisvalmisteisia kranaatteja, joista jälkimmäisistä ei ole säilynyt tarkempia tietoja. Neuvostoliiton laivasto kehitti lisäksi tykin käyttöön vuonna 1928 miinakranaatin, joka otettiin palveluskäyttöön 1930-luvun kuluessa.[1]

Eri kranaattien tiedot on esitetty seuraavassa taulukossa:[1]

Tyyppi Massa (kg) Räjähdepanos (kg) Pituus (cm) Kantama 25° korolla (m)
Panssarikranaatti 470,9 12,9 119 23 228
Puolipanssarikranaatti ? 48,4 149
Sirpalekranaatti (common shell) ? 58,8
Sirpalekranaatti (1915) 331,7 100 94 19 570
Panssarikranaatti (japanilainen) 747,8 66,3 136
Miinakranaatti 314 55,2 + 140 152 34 019

Tykissä käytettiin 152 kilogramman[1] irtopanosta.

Huomiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tekniset tiedot on alla olevassa taulukossa annettu Kuivasaaren linnakkeen kaksoistornille. Tiedoissa on huomattavaa vaihtelua asennuspaikkojen välillä esimerkiksi käytetystä lavetista ja tykkiasemakohtaisista rajoitteista johtuen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Friedman, Norman: Naval weapons of World War One. Barnsley: Seaforth Publishing, 2011. ISBN 978-184-83210-0-7. (englanniksi)
  • Enqvist, Ove: Suomen rannikkotykit – Coastal guns in Finland. Vantaa: Moreeni, 2013. ISBN 978-952-254-162-8. (suomeksi, englanniksi)
  • Enqvist, Ove: Linnakesaaret. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31-8005-8.
  • Pohjanvirta, Yrjö: Järeä rannikkotykistömme. Tiede ja ase, 1983, 41. vsk, s. 163–183. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura ry. ISSN 2489-5016. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 27.2.2018.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Friedman 2011, s. 254–255.
  2. a b c d e Enqvist 2013, s. 169–170.
  3. a b c d e f g Friedman 2011, s. 256.
  4. a b c d e f g h 20. sajandi esimene pool aegna.ee. Viitattu 29.12.2017. (viroksi) (archive.org)
  5. a b http://www.aegna.ee/ajalugu-ja-loodus/ Ajalugu ja loodus s. 27
  6. a b c d e Nerman, Robert: Aegna rannakaitsepatareide remont algas enne Vabadussõja puhkemist tallinn.postimees.ee. 6.7.2007. Eesti Meedia. Viitattu 25.12.2017. (viroksi)
  7. Veldre, Tõnu: Suur sõda jõudis 100 aastat tagasi Saaremaale ja Sõrve säärele. Saarte Hääl, 23.9.2017, nro 185, s. 10. OÜ Raadio Kadi. ISSN 1736-9436. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 25.12.2017. (viroksi)
  8. a b c d e Enqvist 2014, s. 108–110
  9. http://www.aegna.ee/ajalugu-ja-loodus/ Ajalugu ja loodus s. 30
  10. a b c d Peeter Suure merekindluse patarei nr. 39 (IV-305/52) mil.hiiumaa.ee. Hiiumaa Militaarmuuseum. Viitattu 24.12.2017. (viroksi)
  11. a b Selirand, Urmas: Hiiumaa kui soomustatud sõjalaev eestiloodus.ee. 2006. Loodusajakiri. Viitattu 24.12.2017. (viroksi)
  12. a b c Püüa, Endel: Saare maakonna militaarobjektide ekspertiis (PDF) (s. 2–6) register.muinas.ee. 2006. Muinsuskaitseamet. Viitattu 25.12.2017. (viroksi)
  13. a b Staff, Gary: Operation Albion: The Attack On The Baltic Islands, Part II gwpda.org. 2000. The Great War Primary Documents Archive. Viitattu 25.12.2017. (englanniksi)
  14. a b Staff, Gary: Operation Albion: The Attack On The Baltic Islands, Part I gwpda.org. 2000. The Great War Primary Documents Archive. Viitattu 25.12.2017. (englanniksi)
  15. a b c d e f g h i j k Enqvist 2013, s. 172–173.
  16. a b Pohjanvirta 1983, s. 172.
  17. a b c d e f g Pohjanvirta 1983, s. 173–174.
  18. a b Pohjanvirta 1983, s. 175–176.
  19. a b c d e f g h i Enqvist 2013, s. 174–175.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Enqvist, Ove: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918–1998. Sotamuseo, 1999. ISBN 951-25-1033-2.
  • Тамеев, Андрей (Tameev, Andrei): Главный калибр «эстонских дредноутов» (Glavnyi kalibr «estonskih drednoutov»). Арсенал-Коллекция (Arsenal-Kollektsija), 2013, nro 8, s. 2–25. ООО «Яуза-Каталог» (OOO Jauza-Katalog). ISSN 2306-6695. (venäjäksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]