Bertil Heinrichs

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jarl Anton Bertil Heinrichs

Jarl Anton Bertil Heinrichs (10. huhtikuuta 1897 Helsinki - 19. tammikuuta 1992 Helsinki)[1] oli suomalainen jääkärieversti. Hänen vanhempansa olivat filosofian tohtori Axel Ossian Andreas Heinrichs ja Johanna Matilda Rönnholm. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Martha Maria Lönnbergin (1889 - 1986) kanssa.[2][3] Bertil Heinrichs oli jalkaväenkenraali Erik Heinrichsin nuorempi veli. Martha Lönnbergin (Heinrichsin) vanhemmat olivat Glimsin silloisen suurtilan omistaja, herastuomari Johan (Janne) Lönnberg ja Aurora Ek. <Aikalaiskirja 1941, Glims-historiajulkaisu>

Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bertil Heinrichs kävi kahdeksan luokkaa Helsingin uutta ruotsalaista yhteiskoulua ja erosi yhdeksänneltä luokalta vuonna 1915 sekä kirjoitti ylioppilaaksi samasta koulusta vuonna 1925. Hän kävi Kadettikoulun vuosina 1919–1921 ja Sotakorkeakoulun yleisen osaston vuosina 1925–1927. Hän suoritti Palopäällystökoulun vuonna 1947 ja teki opintomatkan Yhdysvaltoihin vuonna 1951.[2][3]

Jääkäriaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkäripataljoonan 2. komppania.

Heinrichs liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 23. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hänet siirrettiin pataljoonan 1. konekiväärikomppaniaan 1. marraskuuta 1917.[2][3]

Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Suomen sisällissota

Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana vänrikiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin päälliköksi 15. maaliskuuta 1918 alkaen 2. Jääkärirykmentin 6. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hänet siirrettiin komppaniansa keralla 6. huhtikuuta 1918 alkaen 5. jääkärirykmentin 13. jääkäripataljoonaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella mm. Kuokkalassa ja etenemiseen Rajajoelle.[2][3]

Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinrichs palveli sisällissodan jälkeen 5. Jääkärirykmentissä, jonka nimi muutettiin ensin Kuopion jalkaväkirykmentti n:o 4:ksi ja myöhemmin Tampereen rykmentiksi. Hän toimi aluksi rykmentin esikunnassa konekivääriupseerina, josta hänet määrättiin 31. tammikuuta 1919 alkaen l:sen ja 16. toukokuuta 1921 alkaen 2. konekiväärikomppanian päälliköksi ja edelleen 14. tammikuuta 1922 rykmentin aliupseerikoulun johtajaksi. Rykmentin rahastonhoitajaksi hänet nimitettiin 27. tammikuuta 1923 ja 5. komppanian päälliköksi 1. huhtikuuta 1926. Hänet siirrettiin 23. lokakuuta 1926 Karjalan kaartin rykmenttiin, missä hänet määrättiin ensin 9:nnen ja 24. joulukuuta 1925 alkaen 5. komppanian päälliköksi. Esikuntatehtäviin hänet määrättiin 28. huhtikuuta 1927 ja sijoitettiin Yleisesikuntaan järjestelytoimistoon toimistoupseeriksi ja 1. tammikuuta 1930 alkaen toimistopäällikön viransijaiseksi ja 27. marraskuuta 1931 alkaen järjestelytoimiston päälliköksi. Suojeluskuntajärjestöön hän siirtyi 1. huhtikuuta 1936 ja hänet sijoitettiin Uudenmaan eteläisen ruotsalaisen suojeluskuntapiirin päälliköksi.[2][3]

Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bertil Heinrichs osallistui talvisotaan Pellingin rannikkolohkon komentajana ja osallistui taisteluihin Virolahdella. Välirauhan ajaksi hän palasi Etelä-Uudenmaan suojeluskuntapiirin päälliköksi, kunnes jatkosodan puhjettua hänet komennettiin Jalkaväkirykmentti 24:n komentajaksi ja hän osallistui taisteluihin Viipurinlahti – Koivisto-akselilla ja Karjalan Maaselkä – Suurlahti -akselilla sekä Syvärillä ja Kuuttilahdella. Hän toimi vuonna 1944 myös 8. Divisioonan komentajan viransijaisena noin yhdeksän kuukauden ajan, kunnes hänet siirrettiin Päämajan Ilmasuojelukomentajan apulaiseksi.[3] Heinrichs kuului syyskuun alussa 1944 valtuuskuntaan, joka lähetettiin Tukholmaan neuvottelemaan Ruotsin valtion edustajien, mm. prinssi Gustaf Adolfin, kanssa Lapin siviiliväestön evakuoimisesta Pohjois-Ruotsiin Lapin sodan alla. Ruotsin hallitus hyväksyi evakuoinnin 11.9. ja ensimmäinen evakkojuna saapui Haaparannalle 16.9.1944. <Rautio, Erkki: Pohjoiset pakolaiset>

Sotien jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen Heinrichs toimi Tuusulan sotilaspiirin komentajana vuoteen 1945 saakka, jolloin erosi vakinaisesta palveluksesta ja siirtyi Helsingin palolaitoksen toimistonhoitajaksi, missä tehtävässä oli vuoteen 1949 saakka. Seuraavaksi hän siirtyi Suomen Palosuojeluyhdistyksen toimitusjohtajaksi ja toimi tehtävässä aina vuoteen 1965 saakka. Toimitusjohtajan työnsä ohella hän oli Palontorjunta-lehden päätoimittaja vuosina 1950–1966 sekä Palokoulun johtaja vuosina 1950–1959.[3]

Luottamustoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinrichs toimi jäsenenä toimikunnassa, joka asetettiin valmistamaan ehdotusta Rannikkolaivaston määrävahvuudeksi vuonna 1931, ja kenttävarustustoimikunnan jäsenenä hän oli vuonna 1931 sekä Yleisesikunnan kunnianeuvoston varajäsenenä vuosina 1932–1933. Hän toimi useana vuonna Kauniaisten kauppalan valtuuston sekä verotus- ja vaalilautakuntain jäsenenä ja vapaaehtoisen palokunnan päällikkönä ja palosuojelulautakunnan puheenjohtajana vuosina 1935–1938. Hän toimi myös maaherran asettamana jäsenenä kauppalan tulo- ja omaisuusverotuslautakunnassa ja kuului useina vuosina Grankullan yhteiskoulun hallintoneuvostoon ja johtokuntaan sekä oli vanhempainneuvoston jäsenenä ja puheenjohtajana. Hän toimi Suomen Moottoriveneklubin kommodorina vuosina 1946–1950 ja Suomen Purjehdusyhdistyksen kannatusrahaston puheenjohtajana vuosina 1950–1969 sekä Etelä-Suomen sotaveteraanipiirin puheenjohtajana vuodesta 1968 alkaen.[2][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Onttonen, Markku: jääkärikirja Gummerus Jyväskylä 2005 ISBN 951-20-6232-1.
  • Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
  • Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
  • Aikalaiskirja 1941.
  • Kaila, Toivo T: Lapin sota. WSOY Helsinki 1950.
  • Rautio, Erkki: Pohjoiset pakolaiset. Pohjan Väylä 2004.
  • Glims. Espoon kaupunginmuseo 1998.
  • Palotorjunta-lehti 2-3/1967.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Onttonen 2005: 210.
  2. a b c d e f Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
  3. a b c d e f g h Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975