Beatrice d’Este

Milanon herttuatar Beatrice d’Este, Giovanni Pietro Birago 1494.

Beatrice d’Este (28. kesäkuuta tai 29. kesäkuuta 1475 – 2. tammikuuta 1497) oli italialainen aatelinen, Ferraran prinsessa ja Milanon herttuatar.

Suku ja koulutus

Aikansa mittapuulla Beatrice d’Este oli täydellinen nainen. Hän syntyi rikkaaseen Esten sukuun, sai kattavan aateliskoulutuksen ja oli kuulu kauneudestaan. Hänen vanhempansa olivat Ferraran herttua, taiteiden suosijana tunnettu Ercole I d’Este (1431–1505) ja Napolin prinsessa Eleonòra d'Aragona (1450–1493). Hän oli seitsemästä lapsesta toiseksi vanhin. Hänen vanhempi sisarensa Isabella d’Este oli yksi renessanssin Italian voimahahmoista.

Beatrice d'Esten rintakuva ennen avioliittoaan, Gian Cristoforo Romano n. 1485-1490.

Hänen varhaislapsuudestaan ​​ja saamastaan ​​koulutuksesta tiedetään hyvin vähän. Hän asui Napolissa kymmenvuotiaaksi asti, jolloin paronien salaliiton puhkeaminen sai hänen äitinsä Eleonòran hakemaan Beatricen Ferraraan elokuussa 1485. Hänen uskotaan olleen lahjakas kirjallisuusopinnoissaan, kuten sisarensa Isabella, jonka opettaja oli Battista Guarino, suuren veronialaisen humanistin poika, ja näin hän tottui Esten hovin ilmapiiriin, joka oli avoin taiteilijoille ja kirjailijoille.

On kuitenkin varmaa, että Beatricen sukulaisuussuhteet kahteen 1400-luvun Italian merkittävimpään sukuun, Ferraran herttuakunnan Este-sukuun ja Napolin kuningaskunnan Aragonia-sukuun, sekä ajan erityinen poliittinen tilanne johtivat siihen, että Ludovico il Moron, huomio kiinnittyi häneen hänen ollessaan vasta viisivuotias, kun hänen Milanon herttuaksi päästyään oli valittava vaimo.

Herttuatar

Hän oli renessanssin Italian kuuluisimpia ja kauneimpia hallitsijapuolisoita. Hänen puolisonsa oli Ludovico Sforza ja heidän hovinsa Castello Sforzescossa oli menestys. Beatrice d’Este oli miehensä veroinen diplomaatti, ja vuonna 1492 hän toimi suurlähettiläänä Venetsiassa edistäen Ludovicon vallanhimoisia pyrkimyksiä tulla Milanon herttuaksi. Ludovico saavutti herttuan aseman vuonna 1494 syrjäytettyään veljenpoikansa Gran Galeazzon. Seuraavana vuonna, Fornovon taistelun jälkeen, Beatrice otti osaa rauhanneuvotteluihin Kaarle VIII:n ja Italian prinssien välillä.

Beatrice oli luonteeltaan utelias ja tarkkaavainen ja rakasti ylellisyyttä ja kauneutta, ajan aristokraattiien tapaan. Hän matkusti paljon: Pavia, Vigevano, Abbiategrasso, Galliate, Novara, Mortara ja Groppello olivat paikkoja, joissa hän oleskeli eniten. Tutkijat kiistävät, että Beatricellä olisi ollut muita kiinnostuksen kohteita kuin muoti – vuonna 1492 hän lähetti Milanon suurlähettilään sihteerin Kaarle VIII:n hoviin kuvailemaan kuningatar Anna Bretagnalaisen pukuja – tai vapaa-aika ja matkustaminen. Milanon hovi kuitenkin otti taiteilijat ja kirjailijat aina avokätisesti vastaan, jopa Beatricen elinvuosina: Leonardo da Vinci ja Bramante, kreikkalainen oppinut Demetrius Chalkokondyles (1423–1511), Bramanten mesenaatti, runoilija Gaspare Visconti (1461–1499) ja firenzeläinen hovirunoilija Bernardo Bellincioni (1452–1492) ovat vain muutamia niistä nimistä, jotka juhlistivat Ludovicoa uutena suojelijanaan kulttuuria suosivassa herttuakunnassa.

Beatrice d'Estestä ja esikoispoika ​​Ercole Massimiliano, yksityiskohta Sforzan alttaritaulusta

Avioliitto ja jälkeläiset

Beatrice kihlattiin jo 5-vuotiaana Milanon herttua Ludovico 'Il Moro' Sforzan kanssa, ja tulevaisuus eräässä Italian häikäisevimmistä hoveista oli taattu. Ludovico ja Beatrice menivät naimisiin 17. tammikuuta 1491.

Heille syntyi kolme lasta:

• Ercole Massimiliano Sforza (25. tammikuuta 1493 Milano – 25. toukokuuta 1530 Pariisi), Pavian kreivi, Milanon herttua 1515–1521; naimaton, ei jälkeläisiä

• Francesco II Sforza (4. helmikuuta 1495 – 1. marraskuuta 1535), Rossanon ruhtinas ja Borrellon kreivi 1497–1498, Pavian kreivi, Milanon herttua 1521–1535. Avioitui 1533 Tanskan prinsessa Kristina Tanskalaisen kanssa, ei jälkeläisiä.
• nimetön poika (2. tammikuuta 1497), syntyi kuolleena

Perintö

Beatrice d'Este kuoli 22-vuotiaana kolmanteen synnytykseensä tammikuussa 1497. Vaimonsa menettäminen oli Ludovicolle raskas menetys ja saattoi olla osana taisteluhaluttomuuteen, jonka vuoksi hän menetti asemansa herttuana pian tämän jälkeen.