Ar-Men

Ar-Men

Sijainti	Bretagne (d) Ranska
Sijaintipaikka	Île-de-Sein (en)
Vesistö	Iroisemeri

Arkkitehtuuri

Arkkitehti	Léonce Reynaud (d)
Korkeus	37 m
Materiaali	kivi (en)
Korkeus merenpinnasta	33,5 m
Luokitus	MH classé (d) (2017)

Historia

Valmistunut	1867
Otettu käyttöön	1881
Automatisoitu	1990

Varustus

Valon korkeus	29,0 m
Valonkanto	38,9 km
Valon ominaisuudet	Fl(3) W 20s

Tunnisteet

ARLHS	FRA001
Admiralty	D0852
NGA	113-248

Koordinaatit	48° 03′ 01″ P, 4° 59′ 50″ L

Ar-Menin sijainti Bretagnen rannikolla.

Ar-Men on majakka Ranskassa Bretagnen merialueella sijaitsevan Chaussée de Sein -karikon kärjessä. Majakka kantaa samaa nimeä kuin kallio, jonka päälle se on rakennettu. Se rakennettiin 1867–1881, ja sen nimi tulee bretonin kielestä, jossa ar-men tarkoittaa kiveä tai kalliota.

Myyttinen majakka

Ar-Men-majakka on yksi tunnetuimmista majakoista syrjäisen sijaintinsa, vaikean rakennusprosessinsa ja henkilökunnan kokemien vaarojen vuoksi. Pienestä merimajakoiden ryhmästä, johon kuuluvat esimerkiksi Kéréon, Phare de la Vieille ja La Jument, on Ar-Men varmasti myyttisin. Sitä pidettiin majakanvartijoiden keskuudessa erittäin koettelevana työpaikkana, ja se saikin lisänimen ”Helvettien Helvetti”. Ei ollut tavatonta, että vaikeissa meri- ja tuuliolosuhteissa joukkoja ei voitu vaihtaa kahden viikon välein kuten yleensä. Suuret hyökyaallot tärisyttivät koko rakennusta, mikä saattoi pudottaa seiniltä kaiken alas. Tämä teki myrskyistä vartijoille erityisen sietämättömiä.

Majakan rakentaminen: jättiläismäinen urakka

Mahdoton projekti

Majakan tarinan voi sanoa alkaneen yöllä 23.–24. syyskuuta 1859, kun keisarillisen laivaston sota-alus Sané haaksirikkoutui Chaussée de Sein -karikkoon. Tämä merimiesten hyvin tuntema karikko, joka ulottuu Île de Seinin saarelta 13 merimailia (24 km) länteen, on erittäin vaarallinen. Haaksirikon aikaan merialueella ei ollut minkäänlaista viitoitusjärjestelmää lukuun ottamatta Pointe du Razin ja Seinin majakoita. Nämä maamerkit näyttivät kuitenkin vain Chaussée de Seinin suunnan, ja huonolla säällä valot eivät kantaneet tarpeeksi pitkälle riittävän turvallisuuden takaamiseksi.

Amiraalien vihaiset mielenilmaukset Sanén uppoamisen jälkeen vakuuttivat viimein yleisten töiden ministeriön alaisuudessa toimineen majakkakomitean siitä, että Chausséen länsipuolelle olisi pikimmiten saatava merkkivalo. Majakkalaivan sijoittaminen alueelle oli mahdotonta ankaran merenkäynnin ja yli 70 metrin syvyyden vuoksi, joten paikalle päätettiin rakentaa majakka. Majakkakomitean insinöörit alkoivat työskennellä majakan rakennusprojektin parissa.

Suotuisan rakennuspaikan etsiminen alkoi vuonna 1860. Chaussée de Seinin kolme äärimmäisenä lännessä sijaitsevaa karia valittiin mahdollisiksi rakennuspaikoiksi. Yksikään kareista ei noussut tarpeeksi aallokon yläpuolelle, jotta niille olisi voinut sellaisenaan rakentaa. Näytti kuitenkin siltä, että Ar-Men-niminen kari saattaisi ehkä olla riittävän suuri rakennuksen pohjaksi. Sen pinta-ala oli 105 neliömetriä ja se oli 4,2 metriä merenpinnan yläpuolella matalimman veden aikaan, mutta sille rantautuminen vaikutti mahdottomalta.

Seuraavana vuonna kevätpäiväntasauksen vuorovesien aikaan joukko insinöörejä lähti uudestaan tutkimaan Chausséeta. He lähtivät avomerelle kolme kertaa Île de Seinin saarelta, mutta palasivat kuitenkin joka kerta tyhjin käsin. He olivat vakuuttuneita siitä, että keinotekoisen perustuksen rakentaminen Chaussée de Seinille olisi valtava hanke, jonka toteuttaminen olisi äärimmäisen hankalaa ja se vaatisi miljoonien sijoituksen, jollaiseen ei ollut varaa.

Insinöörien selonteosta huolimatta majakkakomitean johto ei halunnut luopua projektista. Uusia tutkimusretkiä tehtiin, ja viimein insinöörit päätyivät tutkimustensa kautta siihen tulokseen, että Ar-Men olisi huonoista vaihtoehdoista paras. Vuonna 1865 insinööri Paul Joly lähti paikan päälle aloittaakseen valmistelutyöt, mutta kun hän huomasi, kuinka aallot löivät jatkuvasti karille peittäen sen alleen, hän päätti tutkimusretken raporttinsa seuraavasti: ”Ei voida kuvitellakaan, että karilla voitaisiin tehdä muuraustöitä. Olosuhteet ovat liian huonot.”

Ranskan merivoimat kuitenkin kiirehtivät meri-insinööri Ploix’ta Ar-Men-majakan rakentamisprojektissa. Ploix ymmärsi projektin äärimmäisen vaikeuden, mutta suhtautui siihen silti optimistisesti. Hänen raporttinsa avulla majakkakomitean insinöörit viimein suostuivat mukaan projektiin, ja elokuussa 1866 Paul Joly lähti uudelleen Ar-Menille. Siellä Joly teki luonnostelmia, joiden avulla hän pystyi aloittamaan majakan rakennustyömaan valmistelut. Siitä eteenpäin ei ollut enää paluuta entiseen, vaikka ratkottavana oli vielä huomattavia ongelmia rakennustöiden edetessä.

Hidasta ja vaarallista työtä

Työt alkoivat kunnolla vuonna 1867. Ensimmäisenä tehtävänä oli porata kallioon reikiä raudoitusta ja perustuksen ankkurointia varten. Tätä työtä varten Paul Joly oli värvännyt ja kouluttanut joukon Île de Seinin asukkaita, jotka saapuivat Ar-Menille heti laskuveden aikaan ja sään ollessa suotuisa. Työmiehet saapuivat paikalle kahden hengen ryhmissä varusteinaan kumipohjaiset kangaskengät ja korkista tehdyt pelastusliivit. He eivät yleensä voineet jäädä alueelle nukkumaan tyrskyävän aallokon vuoksi. Pelastusvene oli kuitenkin koko ajan lähettyvillä ja valmiina pelastamaan niitä epäonnisia, jotka paiskautuivat mereen. Ensimmäisen vuoden tulos oli heikko: 100 työtuntia, 13 epäonnistunutta ja 9 onnistunutta maihinnousua, 8 tuntia tehokasta työaikaa paikan päällä, 15 porattua reikää. Seuraavana vuonna, 1868, rakennustyöt edistyivät nopeammin suotuisien sääolosuhteiden ja erityisen rohkean työnjohtajan ansiosta. Tällä kertaa 17 maihinnousun ja 18 tehokkaan työtunnin ansiosta kallioon saatiin porattua 40 reikää ja louhittua ympyränmallinen syvennys, johon perustus saatiin valettua.

Ensimmäiset kivet muurattiin paikoilleen toukokuussa 1869. Sementti sekoitettiin meriveteen. Työsesongin lopussa lokakuussa Ar-Menilla oli muurattuna 25 kuutiometriä, mikä tarkoittaa keskimäärin yhtä kuutiometriä yhtä rantautumista kohti ja yhteensä 42 tuntia ja 10 minuuttia tehokasta työaikaa. Nämä tulokset ovat erityisen ansiokkaita työn vaarallisuuden vuoksi. Karilla oli aina merimies, jonka ainoana tehtävänä oli valvoa mahdollisten hyökyaaltojen nousua. Nuori insinööri Alfred Cahen, joka oli vastuussa rakennustyömaasta, oli vakuuttunut että projekti saatettaisiin loppuun. Tarinan jatko osoittaa hänen olleen oikeassa, vaikka joinain vuosina karille ei päästy juuri sen useammin kuin rakennustöiden alkuvaiheessa. Lisäksi työsesongin alkaessa täytyi usein korjata talvimyrskyjen aiheuttamat vahingot.

Vakavia vahinkoja sattui majakalla yllättävän vähän. Suurin osa onnettomuuksista saatiin juuri ja juuri vältettyä operaatiossa toimivien osaavien merimiesten ansiosta. Esimerkiksi 15. kesäkuuta 1878 aalto kaatoi pelastusveneen, johon oli evakuoitu 14 rakennusmiestä meren alettua tyrskytä uhkaavasti. Huonosta kelistä huolimatta kaikki veden varaan joutuneet saatiin pelastettua, ja he työskentelivät jälleen seuraavana päivänä rakennustyömaalla. Vuosi tämän jälkeen toinen työmiesten ryhmä joutui hyppäämään mereen päästäkseen pelastusveneisiin, jotka eivät onnistuneet rantautumaan karille yhtäkkiä nousseiden korkeiden aaltojen takia. Heinäkuussa 1880 pelastusvene, jonka kyydissä oli viisi miestä, kaatui jälleen majakan juurella. Tässäkin tapauksessa kaikki kyydissä olleet saatiin pelastettua. Seuraavana vuonna taas suuri aalto pyyhkäisi majakalle menevästä pelastusveneestä mereen kaksi työmiestä. Toinen heistä hukkui, koska ei ollut kiinnittänyt kunnolla pelastusliivejään. Ihan aina onni ei siis kuitenkaan ollut matkassa.

Neljäntoista työvuoden jälkeen majakan valoa päästiin viimein testaamaan 18. helmikuuta 1881. Virallisesti majakka otettiin käyttöön 30. elokuuta samana vuonna. Rakennustyöt eivät kuitenkaan olleet täysin päättyneet. Majakkakomitean insinöörit olivat huolissaan, sillä he eivät olleet koskaan rakentaneet vastaavaa tornia kalliolle, jonka pinta-ala ei juuri ollut isompi kuin majakan perustuksen. Oliko majakka tarpeeksi tukeva sen korkeuden huomioon ottaen? Ja olisiko mahdollista, että myrskyn sattuessa jättiläismäiset aallot saisivat kaadettua majakan kumoon?

Viisitoista vuotta siitä kun majakkaa alettiin rakentaa, luotsijohtaja Léon Bourdelles päätti viimein teettää uudet laskelmat, joiden mukaan majakka todella oli liian kevytrakenteinen. Niinpä päätettiin aloittaa työt, joiden tarkoituksena oli vahvistaa rakennusta ja lujittaa majakan perustusta. Rakennustyöt aloitettiin 1897 ja lopetettiin vasta 1902. Tällä kertaa katsottiin, että majakan rakennustyöt oli lopullisesti saatu päätökseen. Sata vuotta myöhemmin tämä mustavalkoinen torni valaisee edelleen vaarallista Chaussée de Sein -karikkoa ja on osoituksena siitä uskomattomasta työstä, jonka sen rakentajat saivat aikaan.

Elämä ”helvettien helvetissä”

Tarkoin säännelty arki

Ennen automatisointia Ar-Menilla, kuten muillakin majakoilla, majakan valon sytyttäminen ja sammuttaminen minuutilleen oikeaan aikaan olivat vartijoiden päivän kaksi tärkeintä tapahtumaa. Majakalla asui vakituisesti aina kaksi vartijaa, jotka vuorottelivat. Näin varmistettiin, että valvonta toimi vuorokauden ympäri.

Yövahtivuorot kestivät pisimmillään kymmenen tuntia. Näiden vuorojen aikana vartijoiden tärkeimpänä tehtävänä oli valvoa, että lyhtykojun valo toimi hyvin, mutta heidän täytyi myös valvoa ympäröivää merialuetta. Yöllinen valvonta oli elintärkeää, sillä mahdolliset merihädässä olevat alukset täytyi paikantaa. Lisäksi täytyi varmistaa, että ympärillä olevat majakat ja valomerkit toimivat moitteettomasti ja että näkyvyys pysyi tarpeeksi hyvänä, jotta alukset huomaisivat majakan valon. Mikäli läheisellä majakalla tai aluksella sattui jotain, täytyi vartijan antaa radiohälytys. Kun alueelle laskeutui sumu, täytyi käynnistää sireenilaitteiston moottori. Elämä majakalla oli varmaankin sietämättömintä voimakasäänisen sumusireenin ollessa käynnissä.

Yövahtivuorojen aikaan vartijat pysyivät lähinnä lyhtykojun alla olevassa vahtihuoneessa, mutta lyhyempien päivävahtivuorojen (5–6 tuntia) aikana vartijat tekivät myös rakennuksen ja välineistön välttämättömiä huoltotöitä. Vartijoiden tuli osata korjata kaikkea mahdollista majakalla. Oli myös tärkeää huomata vaihtaa ajoissa liian vanhat välineet uusiin, ennen kuin ne ehtivät mennä rikki. Tämä koski erityisesti valolaitteistoa ja linssistöä.

Kehityksen myötä 50-luvulta lähtien majakanvartijan työhön alettiin vaatia elektromekaanikon koulutusta, jota järjestettiin Brestissä. Koulutukseen kuului sähkötekniikkaa, mekaniikkaa, radioviestintää ja hitsausta. Koulutusohjelma antaa jo itsessään hyvän kuvan siitä, millaisia taitoja vartijoilta vaadittiin. Yksi heidän yleisimmistä huoltotehtävistään oli kuitenkin maalaaminen. Historioitsija Jean-Christophe Fichou siteerasi yhden vartijan ironista kommenttia: ”Täällä on vähän niin kuin Ranskan merivoimissa: tervehdi kaikkea mikä liikkuu ja maalaa loput!” Jokapäiväisiin töihin kuului myös ahkera siivous. Erityisesti linssistö, lyhtykojun ikkunat ja valon kupariosat piti pitää puhtaana.

Se vartija, joka ei ollut vahdissa, oli puolestaan vapaa tekemään mitä halusi ottaen tietysti huomioon paikan asettamat rajoitteet. Hän saattoi pitää seuraa työtoverilleen, kalastaa alatasanteella sään salliessa, tehdä ruokaa (reseptejä säilynyt jälkipolville), kuunnella radiota, lukea, olla yhteydessä perheeseen radion kautta (luotsauslaitoksen hyväksynnällä), valmistaa kalastusvälineitä, tehdä pullolaivoja (majakanvartijoiden perinteinen harraste) tai jopa neuloa. Televisiosta tuli yleistyttyään iso osa vartijoiden arkipäivää.

Elämä Ar-Menilla oli todella askeettista, mukavuuksia ei juuri ollut. Majakkaa ei lämmitetty ja valaistus sisällä oli pitkän aikaa petrolilamppujen varassa. Kylpyhuonetta ei ollut, mutta jokaisella vartijalla oli kuitenkin oma makuuhuoneensa. Vahtihuoneen lisäksi keittiö oli ainut yhteinen oleskelupaikka.

Tarinoita vartijoista

Arkipäivien yksitoikkoisuutta rikkoivat aina säännöllisin väliajoin monenlaiset enemmän tai vähemmän odottamattomat tapahtumat. Näihin kuuluivat ensisijaisesti myrskyt, jotka pakottivat vartijat sulkeutumaan sisätiloihin joskus jopa useiksi päiviksi. Rajut aallot ja voimakas tuuli estivät heitä jopa avaamasta ikkunaa tai menemästä ulos lyhtykojun ympärillä olevalle tasanteelle, joka on yli 30 metriä merenpinnan yläpuolella. Heidän täytyi kestää majakkaa vasten iskeytyvät rajut aallot ja niiden aiheuttama tärinä ja olla liikaa ajattelematta mahdollisuutta, että joku jättimäisistä aalloista veisi majakan mennessään. Tätä mahdollisuutta pelkäsivät myös majakan arkkitehdit.

Myrskyn jälkeen oli yleensä myös korjaustöitä tehtävänä. Oli rikkimenneitä ikkunoita ja majakan perustasta irronneita kiviä. Joskus vesi oli tuhonnut myös keittiön, kun aalto oli rikkonut majakan oven, vaikka keittiö oli sijoitettu käytännön syistä majakan keskiosaan makasiinin yläpuolelle. Oven ikkuna oli paksua himmeälasia, ja pronssinen levy suojasi sitä huonolta säältä. Tämä antaa kuvan niistä äärimmäisistä luonnonolosuhteista, joita Ar-Menin täytyi kohdata silloin ja joita se kohtaa edelleen nykyään.

Joskus tapahtui myös vakavia onnettomuuksia. Vuonna 1921 aalto vei mukanaan majakkamestari Sébastien Plouzennecin, kun hän oli tarkkailemassa kaukoputkella majakan alatasanteella Chaussée de Seiniä ylittävää alusta. Onnettomuuden jälkeen tasanteen ja laiturin ympärille rakennettiin kaide. Siitäkin huolimatta osa vartijoista koki saman traagisen lopun 1900-luvun aikana. Vartija, joka oli majakalla onnettomuuden sattuessa, saattoi saada pahoja traumoja. Häntä saatettiin myös epäillä osuudesta onnettomuuteen, mikäli hänen suhteensa vainajaan oli ollut huono.

Joulukuussa 1923 vaaratilanteen aiheutti meren sijaan keittiössä syttynyt tulipalo. Majakasta tuli hetkessä suuri savupiippu, eikä lyhtykojussa valoa sytyttämässä olleilla vartijoilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta ulkokautta alatasanteelle ukkosenjohdinta ja vahdinvaihdossa käytettävää taljaa pitkin laskeutumalla. Sieltä he selviytyivät takaisin keittiöön ja onnistuivat sammuttamaan tulen merivesiämpärien avulla.

Kuten kaikilta merimajakoilta myös Ar-Menilta löytyy tarinoita vartijoiden välisistä vihamielisyyksistä. Ennen toista maailmansotaa, kun majakkaa vartioi vielä kolme vartijaa, erään vartijan kerrotaan vihastuneen työtovereihinsa niin, että piiloutui seinäkaapin ylähyllylle, jotta hänen toverinsa luulisivat hänen kadonneen. Hyödyttömien etsintöjen jälkeen kaksi muuta vartijaa palasivat keittiöön ja alkoivat ylistää kuolleeksi luulemaansa toveria. Kiinnostuneena kuulemastaan, vartija tuli esille kaapista. Pilasta raivostuneet työtoverit kuitenkin ilmiantoivat hänet, ja hän menetti työnsä.

Toisen maailmansodan aikana Ar-Menin vartijat joutuivat majoittamaan majakalle kolme saksalaissotilasta. Saksalaismiehittäjät olivat määränneet sammutettavaksi suurimman osan Ranskan majakoista ja ottaneet niissä komennon. Ar-Menilla valon sai sytyttää vain, jos Saksan merivoimien alukset olivat ylittämässä Chaussée de Seiniä. Alusten liikkeistä ilmoitettiin radiolla majakalla olleille sotilaille. Huolimatta majakalla vallinneesta ahdistavasta ilmapiiristä eräs vartija pelasti sotilaan hukkumiselta. Sotilas oli hypännyt veteen hakemaan merimetsoa, jonka hän oli tappanut rynnäkkökiväärillään.

Kaikki vieraat eivät kuitenkaan olleet epätoivottuja. Hyvällä säällä muonitusta tuovan veneen miehistö pääsi kiipeämään majakalle asti juomaan lasillisen vartijoiden kanssa. Kerran kesällä vahdinvaihdon aikaan eräs nainen pääsi taljan avulla majakalle ja vietti hetken aikaa tässä täysin miesvaltaisessa paikassa sulostuttaen tämän karun asumuksen ilmapiiriä.

Vahdinvaihdon vaarat

Muonituksesta ja vahdinvaihdosta vastaavat luotsauslaitoksen alukset eivät rantautuneet Ar-Menille muulloin kuin poikkeuksellisissa sääolosuhteissa. Majakan ja aluksen maston välille asennettiin vinssattava talja, jota pitkin miehiä ja tavaralähetyksiä hissattiin muutamia metrejä aaltojen yläpuolella. Apuna vinssauksessa oli kaksi majakan tasanteella olevaa majakanvartijaa. Vinssaus vaati yhteysaluksen miehistöltä paljon taitoa, meren tuntemusta ja rohkeutta.

Ihanteellisin aika aluksen saapumiselle Ar-Menin juurelle oli kolme varttia ennen hetkeä luoteen ja vuoksen välillä, jolloin vesi ei nouse eikä laske. Aluksen saavuttua asetettiin talja majakan ja laivan välille, jonka jälkeen miehet ja muonavarat siirrettiin majakalle aluksen vakautta ja meren yllä roikkuvien miesten ja täydennyslähetysten turvallisuutta valvoen. Tätä varten aluksen keula oli pidettävä majakkaa päin tyrskyvää aallokkoa vasten siten, ettei alus kääntynyt sivuttain. Aaltojen vyörymistä tarkkailevan luotsin oli joskus pakko ohjata alus koko moottorin voimin kohti majakan perustusta, jotta alus kestäisi suurimpien aaltojen paineessa.

Useiden vuosikymmenten ajan Ar-Menin vahdinvaihdot turvasi luotsauslaitoksen Velléda-alus, jonka päällikkönä toimi Henri Le Gall, alan suuri mestari. Kuitenkin jopa Le Gallin alaisuudessa vaihdot saattoivat olla hurjia, kuten Ar-Menilla majakanvartijana olleen kirjailijan Jean-Pierre Abrahamin kertomuksesta ilmenee:

”Kun poistuin Vellédan kannelta, taljaa ei vinssattu tarpeeksi nopeasti ja putosin pitkäksi aikaa aaltoihin kansimiesten huutaessa aluksella. Nousin majakan laiturille likomärkänä. Veden sumentamien silmälasieni läpi näin Clet’n ja Martinin uskomattomat ilmeet ja täysin kalmankalpeat kasvot. Vesi ei ole niin kylmää kuin voisi kuvitella. Me kaikki kolme purskahdimme nauruun.”

Ar-Menin miehistöön kuului kolme majakanvartijaa: kaksi oli vuorollaan palveluksessa majakalla ja yksi vapaavuorossa maissa Île de Sein -saarella, jolla majakanvartijat majoittuivat luotsauslaitokselle kuuluvaan asuntoon. Toiseen maailmansotaan asti palvelus majakalla kesti kolmekymmentä päivää kerrallaan, mitä seurasi kymmenen päivän vapaavuoro maissa. Sodan jälkeen majakalla vietettiin kaksikymmentä päivää kerrallaan, mitä seurasi kymmenen päivän vapaajakso. Vuonna 1971 komennuksen pituudeksi asetettiin neljätoista päivää majakalla, jonka jälkeen oli seitsemän päivää vapaata maissa. Nämä säännöt pätivät kuitenkin vain merisään sallimissa olosuhteissa. Oli yleistä, että vahdinvaihto jouduttiin perumaan Ar-Menilla huonon sään vuoksi, joka saattoi jatkua pitkään. Pisin aika, minkä majakanvartija on viettänyt majakalla, on yli 100 päivää…

Ar-menin vahdinvaihto tapahtui vuodesta 1971 lähtien talvella torstaisin ja kesällä perjantaisin, ”jos sää salli”, kuten majakanvartijoiden ja täydennystä tuovan aluksen miehistön käyttämä sanonta kuului. Ensin taljaa käytti majakalle saapuva vartija pelastusliivit yllään. Kun uusi vartija oli päässyt majakan tasanteelle, vinssattiin poistuva vartija aluksen kannelle, jolla kansimiehet tekivät parhaansa taatakseen hänelle tasaisen alastulon. Tämän jälkeen alukselta majakalle siirrettiin muonavarat ja tarvikkeet sekä tarvittaessa vettä, petrolia ja öljyä.

Ar-Menin viimeinen vahdinvaihto tapahtui 10. huhtikuuta 1990. Tuolloin palveluksessa olleet majakanvartijat Daniel Tréanton ja Michel Le Ru vinssattiin majakalta helikopteriin. Automatisoinnin jälkeen majakan huoltotarkastukset on tehty helikopterilla. Kerran vuodessa sukeltajat tarkastavat majakan perustan.

Tekniset tiedot

Arkkitehtuuri

• Korkeus meren pinnasta: 33,50 m

• Koko korkeus: 37 m

• Valon korkeus: 33,50 m

• Rakennus: katkaistun kartion muotoinen torni, joka on muurattu hiekkakivestä ja graniitista. Yläosa on vaalea ja alaosa on maalattu mustaksi. Alaosassa on kaksi sileäksi muurattua suojaseinämää, toinen majakan koillispuolella ja toinen itäpuolella. Epäsäännöllisen muotoinen kivijalka on muurattu kivistä. Majakkatornin yläosassa on ulkoneva tasanne, jota ympäröi metallikaide. Käynti lyhtykojuun tapahtuu myötäpäivään kiertävää kierreportaikkoa pitkin. Lyhtykojun katto on sinkkiä. (Ranskalaisten majakoiden luettelosta löytyvä kuvaus, Ranskan kulttuuriministeriö, 2001.)

Valolaite

• 31. elokuuta 1881: valkoinen kiintovalo. Linssistön polttoväli 0,70 m.

• 1. tammikuuta 1892: kiintovalo, jossa lyhyitä pimeitä hetkiä joka 5. sekunti. Linssistön polttoväli 0,70 m.

• 1. lokakuuta 1897: kolmasti 20 sekunnin välein vilkkuva valo. Linssistön polttoväli 0,70 m. Samana vuonna majakkaan asennettiin elohopealla täytetty säiliö, jonka avulla elohopeassa kelluva linssistö saatiin pyörimään.

• 10. huhtikuuta 1990: kolme kertaa joka 20. sekunti vilkkuva valkoinen valo. Pyörivä 6-tahkoinen linssistö, jonka polttoväli on 0,25 m.

• Valon kantama nykyisin on 23,5 meripeninkulmaa (43,5 km).

Valo

• Öljykaasu: 1. lokakuuta 1897 (valmistettu Île de Sein -saarella)

• Petroli: 1903.

• Sähköistäminen (250 W:n halogeenilamppu): 1988.

• Automatisointi: 1990

Äänimerkki

• ELAC-ELAU 2200 värähtelijä: 3 ääntä joka 60. sekunti.