Andromeda (mytologia)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Paul Gustave Dorén maalaus Andromedasta kahlittuna kallioon.

Andromeda (m.kreik. Ἀνδρομέδα) on kreikkalaisessa mytologiassa Aithiopian kuninkaan Kefeuksen ja Kassiopeian tytär. Kassiopeia kehui olevansa nereidejä kauniimpi. Tämän vuoksi merenjumala Poseidon suuttui ja lähetti meripeto Ketoksen hävittämään maata. Ainoa keino saada Ketos lopettamaan oli uhrata meripedolle kuningas Kefeuksen oma tytär. Kuningas kahlitsi tämän alastomana kiveen meripedolle uhriksi. Väliin tuli Perseus, joka surmasi hirviön ja otti Andromedan vaimokseen.[1]

Taru Andromedasta ja Perseuksesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kamppailu merihirviön kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perseus, joka surmattuaan Medusan lensi tarun mukaan kaukaisiin maihin, saapui lopulta aithiopialaisten maahan, jonka kuningas Kefeus oli. Hänen kuningattarensa Kassiopeia, joka oli ylpeä kauneudestaan, oli uskaltanut verrata itseään merinymfeihin, mikä herätti heidän suuttumuksensa siinä määrin, että he lähettivät kauhean merihirviön tuhoamaan rannikkoa. Rauhoitellakseen jumaluuksia oraakkeli käski Kefeusta tarjoamaan tyttärensä Andromedan hirviölle. Kun Perseus katsoi alas korkeauksista, hän näki tuon neidon kahlittuneena kallioon ja odottamassa merihirviön lähestymistä. Hän oli niin kalpea ja liikkumaton, että ilman hänen vuotavia kyyneleitään ja tuulessa liikkuvia hiuksiaan hän olisi käynyt marmoripatsaasta. Perseus oli niin hämmästynyt näkemästä, että hän melkein unohti heiluttaa siipiään. Kun Perseus leijui Andromedan päällä, hän sanoi: ”Oi neito, et ansaitse noita kahleita, vaan mieluummin sellaiset, jotka sitovat rakkaat yhteen. Kerro minulle, pyydän sinua, mikä sinun nimesi ja maasi nimi ja miksi olet näin sidottu.” Aluksi neito vaikeni vaatimattomuudesta ja, jos olisi voinut, olisi kätkenyt kasvonsa käsillään, mutta kun Perseus toisti kysymyksensä, koska hän pelkäsi tullevansa muuten syylliseksi johonkin virheeseen, hän paljasti nimensä ja maansa ja äitinsä ylpeyden kauneudesta. Ennen kuin hän oli lopettanut puhumisen, vedestä kuului ääni, ja merihirviö ilmestyi, pää nostettuna pinnan yläpuolelle. Neidon isä ja äiti, jotka olivat nyt saapuneet paikalle, eivät voineet suojella Andromedaa, vaan vain vuodattaa valituksia. Sitten Perseus puhui: ”Aika riittää kyyneleille, tämä hetki on kaikki mitä meillä on pelastukseen. Arvoni Zeuksen poikana ja maineeni Medusan tappajana saattaisi tehdä minut hyväksytyksi kosijaksi, mutta yritän voittaa hänet palveluksilla, jos jumalat vain ovat armollisia. Jos urhoollisuuteni pelastaa hänet, vaadin, että hän on palkintoni.”[2]

Silloin hirviö oli taitavan lentäjän heittämän kiven ulottuvilla. Kuten kotka, niin nuorukainen syöksyi alas auringon suunnasta kohti hirviötä ja työnsi miekkansa sen olkapäähän. Haavan ärsyyntymänä hirviö nousi ilmaan ja syöksyi sitten syvyyyksiin. Kuin villisika, jota ympäröi haukkuva koiralauma, se kääntyi nopeasti puolelta toiselle, kun taas nuorukainen vältti sen hyökkäyksiä siipiensä avulla. Missä tahansa hän löysikään kulkureitin suomujen välistä miekkalleen, hän teki uuden haavan. Sankarin siivet olivat jo kastuneet, eikä hän uskaltanut enää luottaa niihin. Laskeutuessaan kalliolle, joka nousi aaltojen yläpuolelle, ja pitäen kiinni ulkonevasta palasta, hän antoi hänelle kuoliniskun. Rannalle kokoontuneet ihmiset hurrasivat niin, että kukkulat kaikuvat ääntä. Ilosta liikuttuneet vanhemmat syleilivät tulevaa vävyään ja kutsuivat häntä vapauttajakseen ja pelastajakseen.[2]

Kilpakosijoiden taisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iloiset vanhemmat palasivat Perseuksen ja Andromedan kanssa palatsiin, jossa heille järjestettiin juhla-ateria. Kaikki oli suurta iloa ja juhlaa. Mutta yhtäkkiä kuului sotaisaa melua, ja neidon kihlattu Fineus kannattajineen tunkeutui sisään vaatien Andromedaa omakseen. Kefeus moitti turhaan: ”Sinun olisi pitänyt vaatia hänet, kun hän makasi sidottuna kallioon hirviön uhriksi. Jumalten tuomio, joka määräsi hänet sellaiseen kohtaloon, hajotti kaikki enitset sitoutumiset, kuten kuolemankin olisi tehnyt.” Fineus ei vastannut, vaan heitti keihään Perseusta kohti, mutta se meni ohi. Perseus olisi heittänyt omansa, mutta pelkurimainen hyökkääjä juoksi ja pakeni alttarin taakse piiloon. Hänen tekonsa oli merkki siitä, että hänen ryhmänsä hyökkäsi nyt Kefeuksen vieraita kohti. He puolustivat itseään ja siitä seurasi suuri tappelu. Vanha kuningas vetäytyi sivummalle ja kutsui jumalia todistamaan, ettei hän ollut syyllinen tähän hänen vieraanvaraisuuteensa kohdistuvaan raivoon.[2]

Perseus ja hänen ystävänsä pitivät jonkin aikaa puoliaan vaikka olivatkin altavastaajia, mutta hyökkääjien määrä oli heille liian suuri ja tuho näytti väistämättömältä, kun Perseukseen iski äkillinen ajatus: ”Saan viholliseni puolustamaan minua.” Sitten hän huudahti kovalla äänellä: ”Jos minulla on täällä joku ystävä, kääntäköön katseensa heti pois!” ja silloin nosti hän Medusan pään korkealle. ”Älä yritä pelotella meitä jonglööritempuillasi”, sanoi Theskelos ja kohotti keihään heittääkseen sen, mutta muuttui samassa kiveksi keihäs kohotettuna. Ampyks oli syöksemässä miekkansa maassa makaavan vihollisen ruumiiseen, kun hänen kätensä äkkiä jäykistyi, eikä hän voinut työntää sitä eteenpäin eikä taakse. Toinen, keskellä kovaäänistä haastelua, jähmettyi suu auki, mutta ääntä ei kuulunut. Yksi Perseuksen ystävistä, Akonteus, huomasi myös Medusan ja jäykistyi kuten muutkin.[2]

Fineus näki nämä hyökkäyksensä kauhistuttavat seuraukset ja hämmentyi. Hän huusi ääneen ystävilleen, mutta ei saanut vastausta, hän kosketti heitä ja huomasi heidän olevan kiveä. Niin hän kaatui polvilleen ja ojensi kätensä Perseukselle, mutta käänsi päänsä poispäin, ja anoi armoa. ”Ota kaikki”, sanoi hän, ”anna minulle kuitenkin henkeni.” ”Alhainen pelkuri”, sanoi Perseus, ”sen minä kuitenkin annan sinulle, että mikään ase ei saa koskettaa sinua. Lisäksi sinua säilytetään talossani näiden tapahtumien muistona.” Näin sanoen hän piti Medusan päätä sillä puolella, jonne Fineus katsoi, ja samaan muotoon, jossa hän oli polvistuneena, kädet ojennettuina ja kasvot käännettyinä, hänestä tuli liikkumaton kivipatsas.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja, s. 37. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  2. a b c d e Bulfinch, Thomas: Bulfinch's Mythology. Lee & Shepard, 1867. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.10.2023). (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]