Lusikkarevonhäntä
| Lusikkarevonhäntä | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheophyta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Caryophyllales |
| Heimo: | Revonhäntäkasvit Amaranthaceae |
| Suku: | Revonhännät Amaranthus |
| Laji: | blitoides |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Amaranthus blitoides |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Lusikkarevonhäntä (Amaranthus blitoides) on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva kasvilaji.
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksivuotinen lusikkarevonhäntä kasvaa 5–50 senttimetriä korkeaksi. Kalju varsi on rento tai koheneva, pitkä- ja kaarevahaarainen, kiiltävä ja väriltään usein myös oljenkeltainen. Latva on usein lyhytkarvainen. Kierteisesti olevat pitkäruotiset lehdet ovat 1–4 cm pitkiä, ehyitä, ehytlaitaisia ja kaljuja. Muodoltaan ne ovat vastapuikeita, pitkänsoikeita tai vinoneliömäisen puikeita, suipputyvisiä ja otakärkisiä. Väriltään ne ovat tummahkonvihreitä, laidoilta vaaleita, tavallisesti litteälaitaisia ja usein myös lovikärkisiä. Kukinnot ovat pieniä ja sijaitsevat varren ja haarojen lehtihangoissa. Kukintojen esilehdet ovat suikeita, lyhytotaisia ja kehälehtiä lyhyempiä tai hieman pitempiä. Pienet kukat ovat yksineuvoisia ja säteittäisiä. Emikukkien kehälehtiä on viisi tai joskus neljä kappaletta. Kehälehdet ovat suikeita. Suomessa lusikkarevonhäntä kukkii heinä-syyskuussa. Hedelmä on pallomainen, sileä ja kaksiluomainen kota.[1][2]
Laji muistuttaa suuresti valkorevonhäntää (A. albus).[3]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lusikkarevonhäntä on kotoisin läntisestä Pohjois-Amerikasta, mutta on levinnyt tulokkaana muun muassa Eurooppaan.[2] Suomessa laji on satunnainen uustulokas, jota on tavattu eri puolelta maata Etelä-Suomea.[3]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa lusikkarevonhäntää on tavattu kaatopaikoilla ja ratapihoilla.[3]
Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lusikkarevonhäntä sopii myös ihmisravinnoksi.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003). ISBN 951-31-2924-1
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|