Ala-Miikkulainen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ala-Miikkulainen (usein muodossa Alakylä) (ven. Нижние Никулясы, Nizhnije Nikuljasy) oli inkeriläinen kylä entisessä Miikkulaisen kunnassa Inkerissä, Venäjällä. Kylä sijatsi Vuoleenjoen varsilla ja Laatokan rannalla. Välittömässä läheisyydessä oli Ylä-Miikkulaisen kylä, siksi usein käytettiin yleisnimi "Miikkulaisten kylät".

Alueen alkuperäisväestöä lienee ollut inkerikkoja, mihin viittaa kylän nimi (Miikkula on karjalaismurteiden muoto ortodoksisestä nimestä Nikolai) ja muu paikannimistö. 1800-luvun puolivälissä joen suussa oli vielä pystyssä vanha ortodoksinen tsasouna. Perimätiedon mukaan Ruotsin vallan alkuaikoina Alakylän alue oli niin autio, että kylässä oli ainoastaan kolme taloa, kaikki kuului Mylläri -suvulle, mikä luultavasti oli kylän vanhin.[1] Muut isot suvut oli Tarssina, Virolainen (kotosin Pyhäjärveltä), Rännäli, Makara ja Kaasalainen.

Ainakin 1700-luvun lopussa väestö oli kokonaan luterilaisia suomalaisia. Kylä kuului Ruotsin vallan aikana Lempaalan seurakuntaan, Vuole-Miikkulaisten seurakunta perustettiin vuonna 1708. Kirkko sijaitsi Ylä-Miikkulaisessa.

Miikkulaisten elämäntapa ja elinkeinot poikkesivat sisämaan pitäjistä. Väki kävi kalassa Laatokalla ja harjoitti rahtiliikennettä. Pääelinkeino oli kuitenkin maatalous (maanviljelys ja karjanhoito).[2] Metsien hyötykäyttö kutistui sienestykseen, sillä maat kuuluivat keisariperheelle, eikä metsistä saanut kaataa puita. Myös metsästys oli kieletty.[3]

Kylän taloryhmät joen varsilla muodostivat mäkikuntia, joista tiheämmin asuttuja olivat Vironmäki, Makaran-mäki, Myllyn-mäki, Heikkilänmäki sekä Tarssinanmäki. Näissä mäkikunnassa asukkaat olivat melkein poikeuksetta keskivarakkaita, omillaan toimeen tulevia talollisia. Harvemmin asutuille mäkikunnille keskikylästä syrjemmässä oleville taloille oli annettu lisänimeksi "kolkka". Alakylässä niitä oli Joensuun-kolkka, Räiskeen-kolkka, Polankolkka ja Perälahenkolkka. Kolkka-mäkikunnissa asui sekä rikkaita ja keskivarakkaita että köyhiä perheitä. Joen suussa sijaitsi aallonmurtajalla varastettu laivasatama sekä venevalkama verkkosaunoineen, kalakellareineen ja laivamiesten kalustovarastoineen.[1]

Vuonna 1849 Ala- ja Ylä-Miikkulaisessa asui 772 ihmistä (383 miestä, 389 naista), kaikki inkeriläiset (äyrämöiset).[4]

Alakylän ensimmäinen kansakoulu avattiin vuonna 1886 Vironmäessä. Kylässä toimi muutama kauppa.

Neuvostojaan alkuaikoina alkoi elintarvikkeiden pakkoluovutukset ja "punainen terrori". Vuonna 1919 Inkeriläisten kansannousun aikana Miikkulaisten alueella alkoi sotatoimet. Siviiliväestö pakeni lähes kokonaan Suomeen. Inkeriläisten erillinen osasto valtasi Ala- sekä Yläkylän iltaan 28.7.1919 mennessä. Valtaosa puna-armeijlaisista antautui ja muutamat kaatuivat tulistaistelussa. Hyökkääjät saivat sotasaaliksi aseiden ohella hinaajalaivan miehistöineen. Noin 20 kommunistia oli telotettu (ym. inkeriläisiä). Punaiset joukot valtasivat kylät takaisin 02.08.1919. Toinen yritys vallata alue tehtiin 22.10.1919. Alakylä miehetettiin vaivattomasti, mutta joukot vetäytyivät Suomen puolelle 28.10.1919 punaisten hyökätyessä. Miikkulaisten kylät kärsivät vahinkoja jo taistelujen aikana, mutta pahin seurasi vasta jälkeenpäin. Pitkälle marraskuulle 1919 asti bolshevikit polttivat rajaseutua kostoksi ja aution turvallisuusvyöhykkeen luodakseen. Miikkulaisten kylissä 340 talosta poltettiin lähes 300. Alakylä oli poltettu lähes kokonaan, myös Yläkylän kirkko oli poltettu.[5] Vain aniharva mökki kylän laidalla jäi poltamatta.

Tarton rauhan jälkeen suurin osa väestöä palasi takaisin rajan takana, mutta monta perhettä jäi pysyvästi Suomessa. NEPin aikana poltetut talot rakennettiin uudelleen ja talouselämä muutenkin virkosi eloon. 1920-luvulla oli perustettu kalastusartelli "Punainen Aulogi" ja vuonna 1931 kolhoosi "Rajantuki". Vuonna 1926 Alakylässä oli 137 taloa ja 548 asukasta, niistä 539 inkeriläisiä.[6]

Kansalaissodan jälkeen neuvostovalta suhtautui aina epäilyttäväksi alueen suomalaiseen väestöön. Karkotuksia alkoi vuonna 1931, kun "kulakkeja" lähetettiin Hiipinään ja Siperiaan ja jatkui vuosina 1933 ja 1935 (Keski-Aasiaan). Täystyhjennys toimeenpantiin kesäkuussa 1936, kun koko suomalaisväestö pakkosiirrettiin kodeistaan Vologdan alueelle, kalastajat vietiin Ääniselle Voznesenjaan. Nykyään Miikkulaisten paikalla on suljettu sotilasalue.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Matti-setä: Miikkulaisten kylät. Inkeriläisten Viesti, 1971, nro 10, s. 6.
  2. Kiijärvi, Pekka: Vuoleeen Miikkulainen. Inkeriläisten Viesti, 1971, nro 4, s. 6.
  3. a b Miettinen, Helena: Vieläkö kukkivat omenapuut: kadonnutta Pohjois-Inkeriä etsimässä. Inkerin kultturiseura, 2010. ISBN 978-951-97359-4-8.
  4. von Köppen, Peter: Erklärender Text zu der ethnographischen Karte des St. Petersburger Gouvernements elib.shpl.ru. St.-Petersburg.
  5. Nivalainen, Pekka: Rautaa Inkerin rajoilla: Inkerin kansalliset kamppailut ja Suomi 1918-1920. Helsinki: SHS, 1996. ISSN 0073-2559.
  6. Inkeriläisten asuttujen paikkojen luettelo vuosien 1926-1928 Leningradin alueen väenlaskun ainehiston mukaan scribd.com.