Aktanttimalli

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Aktanttimalli on eräs merkityksen tarkastelemiseen tarkoitettu narratiivinen malli.[1] Aktanttimallin avulla voidaan tunnistaa yksittäisten kertomusten noudattamia yleisempiä tai ”syvemmällä tasolla” vaikuttavia kaavoja. Ajatus tällaisista merkityksen syvärakenteista on keskeistä strukturalismissa.

Aktanttimallin keskeisenä kehittelijänä pidetään A. J. Greimasia. Aktanttimalliin johtaneen kehittelyn taustalla on muun muassa Vladimir Proppin tekemät analyysit venäläisistä kansansaduista, joissa toistuvat tietyt vakiintuneet rakenteet, sekä eräät Lucien Tesnièren hahmotukset. Greimas mainitsee jälkimmäisistä esimerkkinä Tesnièren ajatuksen siitä, että lause on kuin näytelmä, jossa rakenne pysyy, vaikka näyttelijät (lauseessa esiintyvät sanat) vaihtuvat.[2] Aktantit ovat toimijoiden eli aktorien luokkia.[3] Aktanttien ja aktorien välillä vallitsee moni-moneen-yhteys: toimija voi olla mukana useassa aktantissa (”näytellä eri rooleja”) ja samaa aktanttia voi ilmentää useampi toimija (”osan esittäjä voi vaihtua”).

Aktanttimallin kehittelyn yhtenä vaiheena Greimas[4] mainitsee Tesnièren ja André Martinet’n ranskan kielen syntaksiin liittyvät tutkimukset, joissa tunnistettiin kolme aktanttia, toimija (agent), kohde (patient) sekä hyötyjä (beneficaire). Greimasilla aktantteja on kuusi. Aktanttimalli kuuluu Greimasin ajattelussa ja tuotannossa osana merkityksen muodostumista monitasoisesti kuvaavaan generatiivisen kulun malliin.

Greimas esittää aktanttimallin soveltuvuudesta ja ilmaisuvoimasta hyvin vahvoja väitteitä: ”Olemme siis tässä esittäneet hypoteesin, jonka mukaan aktanttimallia on pidettävä yhtenä mahdollisena semanttisen universumin rakenneperiaatteena.” Saman tien hän kuitenkin toteaa, ettei semanttista universumia voi hahmottaa kokonaisuutena, vaan on tyydyttävä tarkastelemaan rajallisia mikrouniversumeita.[5] Nämä koostuvat muutamista kategorioista, jotka ovat ”tajuttavissa samanaikaisesti” ilmetessään samassa tekstissä (diskurssissa).[6]

Aktanttimallin sovellusalue on ollut myöhemmin laaja. Sillä on merkitystä esimerkiksi toimijaverkkoteorian kehittelyssä. Aktantin käsitettä käyttämällä kyetään toimijaverkkoteoriassa laajentamaan toimijan käsitettä siten, että toimijoiksi ymmärretään paitsi ihmiset, myös teknologia ja muut ei-inhimilliset toiminnan vaikuttavat ainesosat.[7]

Aktanttimallia on pidetty ensimmäisen polven semiotiikan edustajana, johon myöhempi toisen polven semiotiikka on ottanut etäisyyttä. Myöhempien tarkasteluiden ymmärtämiseksi on kuitenkin tunnettava aktanttimallin tuottanutta ajattelua, vaikka se saattaakin näyttää jäykältä silloin, kun ”pysyvältä, kaavamaiselta ja fiksoituneelta” vaikuttavat lähtökohdat halutaan kiistää.[8]

Mytologisen mallin aktantit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Greimasin esittämässä myyttien rakennetta kuvaavassa mallissa on kuusi aktanttia, jotka jäsentyvät kolmeksi pariksi seuraavasti[1][9]:

  • Subjekti tavoittelee objektia.
  • Subjektin toiminnan käynnistää lähettäjä ja sen tuloksia hyödyntää vastaanottaja.
  • Subjektin pyrkimyksiä tukee auttaja ja haittaa vastustaja.

Havainnoiva subjekti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louis Hébert on esittänyt kuuden aktantin malliin laajennukseksi havainnoivan subjektin. Havainnoivan subjektin käsite korostaa sitä, että tiettyyn toimintaan voidaan kohdistaa useita erilaisia aktanttimallinnuksia sen sijaan, että rajoituttaisiin vain yhden havainnoijan (kuten tekstin kirjoittajan) näkemykseen.[10]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Greimas, A. J.: Strukturaalista semantiikkaa. (Sémantique structurale. Recherche et méthode, 1966.). Helsinki: Gaudeamus, 1980. ISBN 951-662-259-3.
  • Hébert, Louis: The Actantial Model Signo: Theoretical Semiotics on the Web. 2001. Quebec: Rimouski. Viitattu 12.5.2016.
  • Raivio, Jouko: ”Serenadi G-ruudissa”. Jerry Cottonin portinvartijat. Väitöskirja: Tampereen yliopisto, tiedotusoppi. Tampere: Tampere University Press, 2012. ISBN 978-951-44-8750-7. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 12.5.2016).
  • Tarasti, Eero 1979. Esipuhe. Teoksessa Strukturaalista semantiikkaa, s. 3-5.
  • Tarasti, Eero: Esimerkkejä. Semiotiikan uusia teorioita ja sovelluksia. Helsinki: Gaudeamus, 1996. ISBN 951-662-673-4.
  • Veivo, Harri & Huttunen, Tomi: Semiotiikka. Merkeistä mieleen ja kulttuuriin. Semiotiikan verkkoyliopiston julkaisuja. Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2876-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Veivo & Huttunen 1999, s. 74.
  2. Greimas 1979, s. 197.
  3. Greimas 1979, s. 199.
  4. Greimas 1979, s. 150.
  5. Greimas 1979, s. 198.
  6. Greimas 1979, s. 148, 164.
  7. Raivio 2012, s. 25, 246.
  8. Tarasti 1996, s. 11–12.
  9. Greimas 1979, s. 201–206.
  10. Hébert 2001.