Fiat G.91
| Fiat G.91 | |
|---|---|
 Luftwaffen G.91 |
|
| Tyyppi | hävittäjä |
| Alkuperämaa |
 Italia |
| Valmistaja | Fiat ja Dornier |
| Suunnittelija | Giuseppe Gabrielli |
| Ensilento | NC.1 9. elokuuta 1956 Torino-Casellen lentokenttä (Riccardo Bignamini) |
| Poistettu käytöstä | Italia: 30. marraskuuta 1995 Amendola |
| Tila | poistettu käytöstä |
| Pääkäyttäjät |
Italian ilmavoimat Saksan ilmavoimat Portugalin ilmavoimat |
| Valmistusmäärä |
Italia: 399 Saksa: 460 (100 G.91R ja 44 G.91T valmistettu Italiassa) |
| Valmistusvuodet | 1955- |
| Kehitetty mallista | North American F-86 Sabre |
Fiat G.91 on italialaista alkuperää oleva suihkuhävittäjä, jota käytettiin moniin eri tarkoituksiin. Konetyypin pääsuunnittelijana toimi Giuseppe Gabrielli. Tämä monitoimihävittäjä soveltui rynnäköintiin, lentäjien koulutukseen harjoitushävittäjänä, sekä taktiseen tiedusteluun ja pommittamiseen. Koneen suorana esikuvana oli North American F-86 Sabre. Ensilento tapahtui 9. elokuuta 1956; prototyyppikone tuhoutui koelentojen alkuvaiheessa 26. helmikuuta 1957.[1] Onnettomuuden vuoksi Ranska kieltäytyi konetyypin hankinnasta.[2]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1953 Theodore von Karmanin johtama Liittoutuneiden Euroopan päämajan (engl. Supreme Headquarters, Allied Powers in Europe, SHAPE) alainen ilmailun kehittämisen ja valmistuksen neuvoa-antava komitea (engl. Advisory Group for Aeronautical Research and Development, AGARD) esitti kilpailuttamista kehitettäessä Nato maille kevyt rynnäkköhävittäjä (engl. Light Weight Strike Fighter, LWSF) NMBR-1. Esityksen taustalla oli vuoden 1952 Naton suunnittelukokous, jossa päätettiin uudelleen organisoida jäsenmaiden ilmavoimat. Toisen maailmansodan päätyttyä ja Korean sodan kokemusten valossa ja tehtyjen tutkimusten seurauksena Nato asetti uudet vaatimukset lähitukikoneille. Uuden toimintamallin mukaisesti lähituen tulee toimia etulinjan lähikentillä, mikä vähentää tehtävien välistä aikaa.[3]
Tehtävään tarvittiin yksinkertainen ja edullinen lentokone, jota voitaisiin valmistaa suuria määriä. Siten vuonna 1953 AGARD loi vaatimukset uudelle koneelle LWSF-NMBR:lle ja esitteli ne tärkeimmille eurooppalaisille lentokonevalmistajille. Vaatimuksina olivat 2 200 kilogramman tyhjäpaino ja 4 700 kilogramman lentoonlähtöpaino. Toimintasäteen tuli olla 280 kilometriä ja toiminta-ajan kohteessa 10 minuuttia. Koneen nopeuden tuli olla 0,95 Mach. Koneen tuli kyetä nousemaan ilmaan 1 100 metrin nurmi- tai maantiekentältä ja ylittää kentän päässä oleva 15 metrin este. Lisäksi määriteltiin liikehtimiskykyä, järjestelmät ja kiinteäksi aseistukseksi neljä 12,7 millimetrin Browning-konekivääriä tai kaksi 20-30 millimetrin tykkiä. Ulkoisissa ripustimissa piti kyetä kuljettamaan pommeja, raketteja sekä erilaisia podeja. Koneessa tuli olla panssaroitu ohjaamo ja polttoainetankit ja sen tuli kyetä hyökkäämään panssarivaunuja, joukkoja, lentokenttiä ja polttoainevarikkoja vastaan, minkä lisäksi sen tuli tarvittaessa kyetä torjua merimaaleja ja junia. Operatiivisten vaatimusten lisäksi koneen tuli olla helposti huollettava, tankattava ja aseistettava ilman erillisiä rakennelmia. AGARD esitti käytettäväksi voimanlähteeksi Bristol Siddeley Orpheus -turbojettiä.[4]
Vuonna 1954 tehtävään määrätty lautakunta vastaanotti esitykset kymmeneltä eurooppalaiselta valmistajalta ja 3. kesäkuuta 1955 kolme esitystä valittiin, kaksi ranskalaista Breguet Br.1001 Taon ja Dassault Étendard VI sekä italialaisen Fiatin G.91. Nato tilasi kustakin kolme prototyyppiä, jotka pääosin rahoitti Yhdysvallat aseiden kehittämisohjelmansa engl. Mutual Weapons Development Program) kautta. Ranskan ja Italian hallitukset maksoivat kumpikin 25 prosenttia kuluista.[5]
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suihkumoottori oli brittiläisvalmisteinen Bristol Orpheus 803, jota Fiat valmisti lisenssillä. Moottorin työntövoima oli 5 000 paunaa eli 2 268 kg. Pääasiallisesta konetta käytettiin 1960- ja 1970-luvuilla. Lentäjät luonnehtivat konetta helpoksi lennettäväksi.[2] Fiat G.91:n huippunopeus oli muunnoksesta riippumatta 1 075 km/h ja toiminnallinen lakikorkeus 13 100 metriä.
Ampuma-aseistuksena on koneen runkoon ohjaamon kohdalle sijoitettuna G.91R -mallissa neljä 12,7 mm konekivääriä, G.91T -harjoituskoneessa painon vähentämiseksi vain kaksi konekivääriä ja Luftwaffen G.91R/3 -tyypissä kaksi 30 mm DEFA -konetykkiä.[1] Siipiripustimiin voi kiinnittää sekä raketteja, pommeja ja ohjuksia, että lisäpolttoainesäiliöt ja tiedustelukamerat. Konetyyppi lienee ensimmäinen Euroopassa suunniteltu sekä valmistettu, joka kykeni taktillisiin ydinpommituksiin.
Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Konetyyppiä käytti kolme Euroopan maata: Italian ohella Saksa, joka valmisti konetyyppiä myös itsenäisesti, ja Portugali. Sotilasilmailun historiassa tyypin merkitys on siinä, että se on ensimmäinen käytännössä yhteis-eurooppalainen sotilaslentokone. Omana aikakautenaan niin kutsuttuna yleis-länsieurooppalaisena torjuntahävittäjänä toimi Lockheed F-104 Starfighter. Sen hidaslento-ominaisuudet olivat vaativat, ja konetyyppi vaati uhrejakin. Siksi tarvittiin kohtalaisen nopeata harjoitushävittäjää edeltävänä koulutusvaiheena.[6]
Konetyypin viimeinen käyttäjämaa, Portugali poisti ne palveluskäytöstä vuonna 1993.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Crosby, Francis: Modern Fighter Aircraft, Southwater Books/Anness Publishing, 2004, London England (s. 59) ISBN 1-84215-991-7
- Sharpe, Michael: Attack and interceptor jets, Grange Books, Lontoo Englanti, 2002 (s. 17-21) ISBN 1-84013-335-X
- Niccoli, Riccardo: Fiat G.91, NATO's Lightweight Fighter. International Air Power Review, 2002, 7. vsk, nro Winter. (englanniksi)