Raritanit

Raritanit olivat Staten Islandin ensimmäisiä asukkaita:

Raritanit kuuluivat suureen algonkinien kieliryhmään ja olivat yksi heimo delaware-intiaanien muodostaman kansakunnan unami-haarasta. Joskus esihistoriallisella ajalla Raritanit olivat valinneet asuinpaikoikseen nykyisen New Jerseyn pohjoiset ja itäiset reunat sekä Staten Islandin. Sijainnistaan johtuen raritaneilla oli paljon vesistöä ympärillään, joten heistä oli kehittynyt hyviä kalastajia. Lisäksi he pyytivät ostereita, joista muodostui eurooppalaisen väestön keskuudessa kysytty herkku. Raritanien hallitsemat alueet soveltuivat erinomaisesti myös maanviljelyyn sekä metsästykseen.

Ympäristön asukkaat

Hieman pohjoiseen heistä Hudson-joen alajuoksulla levisi wappinger-intiaaniliittokunta vahvana ja heistä jokea ylemmäs asuivat mohikaanit. Idässä Long Islandilla asui useita pieniä algonkinin-kielisiä heimoja, jotka tunnettiin yhteisellä nimellä metoacit. Heistä tunnetuimpia olivat canarseet ja montaukit. Sisämaahan eli länteen päin mentäessä tuli vastaan Irokeesien liiton kansakuntien maat. Näistä intiaaneista pelottavimpia olivat mohawkit. Long Islandin salmen toiselta puolelta löytyivät nykyiset Rhode Island ja Massachusetts, jossa asuvat heimot saattoivat joskus tehdä kanootein matkoja yli lahden sekä käydäkseen kauppaa että sotaa.

Hollantilaista sianlihaa

Hollantilaisten tullessa 1600-luvun alkupuolella Long Islandiin ja Hudsonin alueille, he osuivat myös Staten Islandille raritanien maille. Intiaanit käyttäytyivät erittäin myötämielisesti. Hollantilainen patruuna David De Vries osti lain mukaisesti mukaisesti heiltä maata rakentaen maatilan ja perustaen Staten Islandiin ensimäisen siirtokunnan. Raritanit eivät kuitenkaan tarkalleen olleet perillä eurooppalaisten tavoista sen enempää kuin siitäkään mitä maan ostamiseen kuului. He olettivat,että heillä oli myös osuus edelleen myymäänsä maapalaan. Kun patruunan siat juoksivat vapaina plantaasin takaisissa metsissä uskoivat intiaanit sen olevan vapaata riistaa. He tappoivat joitakin sioista syöden ne. Lisäksi elukat olivat tallanneet raritanien suojaamattomat viljapellot tuhoisin seurauksin.

Patruuna itse kuten muutkin hollantilaiset olivat vihaisia ja osa heistä janosi kostotoimenpiteitä. Intiaanit eivät ymmärtäneet, että joku voisi "omistaa" vapaina juoksevia eläimiä. Asia olisi kuitenkin unohtunut ja hautautunut, ellei Uusien-Alankomaiden perustaman Uuden-Amsterdamin kuvernööriksi olisi noussut vuonna 1639 mies, joka tuli aiheuttamaan paljon ikävyyksiä. Hänen nimensä oli Willem Kieft ja hän aloitti aikakauden, joka muutti raritanien ja muitten ympäristön intiaanien elämän Kieft oli ankara, karski ja moraalinen mies, joka alkoi ylläpitää siirtokunnassa kovaa kuria ja järjestystä yllä. Niin myös siirtokunnan ulkopuolella. Hän sai päähänsä, että lähiseudun intiaanien piti maksaa veroa Uusien-Alankomaiden siirtokunnalle.. Intiaanit keskuudessa levisi tyrmistys, koska he olivat aina olleet ystävällisiä valkoiselle miehelle.

Kun vuonna 1640 katosi useita sikoja patruuna De Vriesin plantaasilta syyllistettiin paikalliset intiaanit varkaiksi. Esiin vedettiin aiempi tapaus, jolloin raritanit olivat siepanneet muutaman possut metsästä. Nyt kaikkien epäilykset kohdistuivat raritaneihin. Kuvernööri Kieft oli täynnä intoa lähettäen sotilaallisen sadan miehen iskujoukon kurittamaan röyhkeitä "villi-ihmisiä".

Jälkeenpäin tuli ilmi, että nälkäiset merimiehet olivat teurastaneet patruuna De Vriesin siat, mutta tällä asialle ei tuntunut enää olevan merkitystä. Kuvernööri Kieftin viha intiaaneja kohtaan voimistui. Hän lupasi tästä eteenpäin tapporahan jokaisesta raritan-intiaanin päästä, joka tuotiin hänelle Uuteen-Amsterdamiin. Kerrotaan,että kuvernöörille tuotiin vain yksi pää. Raritanit vetäytyivät New Jerseyn alueelle pakoon hollantilaisten väkivaltaa.

Muut alueen monista heimoista joutuivat kapina-mielialan valtaan kuultuaan tapahtumista. Levoton käytös lisääntyi kymmenissä eri intiaanikylissä, sillä myös heidän päänahkansa olivat vaarassa, vaikka he eivät olleet raritaneja. Kieftin intiaanipolitiikka oli koitua koko uusien-Alankomaiden siirtokunnan tuhoksi.

Sota Uusien-Alankomaiden siirtokuntaa vastaan

Kieft sai tilaisuutensa aloittaa sotatoimet,kun joukko wappinger-intiaaneja pakeni hollantilaisten turviin mahicanien raskaasti aseistettua armeijaa. Wappingerit leiriytyivät Pavoniaan, joka on nykyisen Jersey cityn lähettyvillä. Kieft keräsi nopeasti kokoon erikoisjoukon ja antoi hyökkäyskäskyn näille. Keskellä yötä vuonna 1643 hollantilaissotilaat tekivät yllätyshyökkäyksen Pavoniaan. He surmasivat nukkuvat intiaanit katkaisten sen jälkeen heidän kaulansa. Päät lähetettiin Uuteen Amsterdamiin, jossa niillä pelattiin jalkapalloa. 30 vankia, joita Kieftin sotilaat olivat tuoneet mukanaat, kokivat myös julman kohtalon. Heität kidutettiin hengiltä julkisessa huvitilaisuudessa.

Kun tieto verityöstä levisi aloitti wappinger-intiaanien liittokunta välittömästi raivoisat vastatoimet. He saivat taakseen kaikkiaan 20 eri heimoa, myös raritanit,joiden kokemukset eurooppalaisista olivat huonoja. Yli 1500 intiaanisoturia oli hetkessä tallaamassa alleen paljon pienilukuisemman siirtolaisväestön. Näiden asutukset roihusivat liekeissä. Kuvernööri Kieft yllättyi perinpohjoisesti nähdessään alkuperäisten amerikkalaisten voiman. 250 ihmistä vetäytyi Kieftin lisäksi suojaan Fort-Amsterdamin linnakkeen sisäosiin pysyäkseen hengissä hyökkääjiä vastaan. Uusi-Amsterdan oli vaarassa jäädä intiaanien jalkoihin. Hollantilaiset pyysivät apua liittolaisiltaan mohawkeilta sekä mohikaaneilta. Kummatkaan eivät juuri olleet kiinnostuneita, mutta tulivat mukaan sotatoimiin osoittaakseen lojaalisuuttaan eurooppalaisille ystäville. Kieft sai ostettua lisäksi apuvoimia briteiltä Connecticutista, josta lähetettiin 150 aseistettua vapaa-ehtoista. Heidän mukaantulonsa tuli maksamaan uusille-Alankomaille 25.000 guldenia. Brittijoukoista muodostetut kaksi komppaniaa liittyivät sotaan vuonna 1644.

Brittien ja hollantilaisten yhteishyökkäys tehtiin ensin Staten islandiin raritanien kyliin. Nämä pakenivat New Jerseyhin. Taisteluihin osallistuneet tappanit ja hackensackit katsoivat myös parhaakseen vetäytyä turvaan luodeilta. Wappingerit ja Long Islandin metoacit jäivät puolustautumaan hyökkäyksiltä, mutta joutuivat pahaan alakynteen, kun osa heidän liittolaisistaan oli jättänyt sotanäyttämön. Yli 1600 intiaania surmattiin, eli enemmän mitä heitä sodan alussa oli ollut. Rauha solmittiin vuoden 1645 aikana. Wappingerien liittokunnan heimot sekä metoacit joutuivat mohawkien ja mahicanien pakkoveron alle. Long Island ei rauhoittunut kokonaan, sillä yhteenottoja oli edelleenkin. Alistetut metoacit saivat tarpeekseen siitä pakkovallasta,jonka alla elivät ja yrittivät koota heimojaan yhteen tuhotakseen vihollisensa. Britit saivat tiedon intiaanien hankkeesta ja varoittivat hollantilaisia syttymäisillään olevasta suuresta kapinasta. Sodan puhkeaminen saatiin estettyä.

Uuden-Amsterdamin loppu

Kuvernööri Willem Klieftin aikakausi silloisessa virassaan saavutti loppunsa vuonna 1647. Hän oli koko toimikautensa ajan ollut epäsuosittu ja hänen eroaan vaadittiin julkisesti. Lopulta Hollannista annettiinkin määräys toteuttaa suuren enemmistön toive ja siirtää Kieft pois kuvernöörin tehtävistään. Peter Stuyvesentin astuessa Kieftin seuraajaksi henkäisi koko siirtokunta helpottuneena.

Vuonna 1664 Peter Stuyvesantin ehtiessä toimia jo pitkään virassaan Uusien-Alankomaiden kuvernöörinä, brittisotilaiden laivasto-osasto tunkeutui Uuteen-Amsterdamiin pakottaen Stuyvesantin antautumaan. Tämä tapahtuma mursi Hollannin vallan. Uusi-Amsterdam muutti nimensä. Siitä tuli New York. Nimi tuli Yorkin herttuan mukaan.

New Jerseyn hollantilaiset jakoivat raritanien kanssa maat Raritan-vuorien ympäristössä. Vuonna 1664 Englannin kuningas Kaarle II laati säännöt hollantilaisille Amerikassa ja New Jersey jaettiin Lordi John Berkeleyn ja sir Philly Carteletin kesken. Raritanit joutuivat luopumaan synnyinseuduistaan ja siirtymään delawarejoen seuduille. Siellä osa heistä yhdistyi muihin delawareheimoihin. Raritanien mukaan nimetty joki jäi kertomaan tuleville sukupolville heimosta,joka oli kerran puolustanut asuinseutujaan, mutta joutunut antamaan periksi valkoisen miehen ylivoimalle.