Harakka
| Harakka | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Varpuslinnut Passeriformes |
| Heimo: | Varikset Corvidae |
| Suku: | Harakat Pica |
| Laji: | pica |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Pica pica |
|
 |
|
| Katso myös | |
Harakka (Pica pica) on harakoiden sukuun kuuluva varislaji.
Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harakan suomenkielinen nimi on balttilaisperäinen, ja nimi on suomessa vanha ja vakiintunut.[3] Keuruulla harakasta käytettiin myös nimeä kuolemanilmoittaja ja Halikossa pirunharakka.[4]
Tieteellinen nimi Pica on latinaa ja tarkoittaa harakkaa jo Pliniuksella.[5]
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harakka on 40–51 senttimetriä pitkä, josta pyrstön osuus on 20–30 senttiä. Väritykseltään harakka on mustavalkoinen lintu, jolla on vihreähohtoinen pyrstö. Koiraan pyrstö on yleensä naaraan pyrstöä pitempi. Pohjois-Afrikkalaisella mauretanica-alalajilla on silmän takana paljas sininen alue.[6]
Harakan ääntely (ohje) on käheää ja epämusikaalista räkätystä. Harakan laulu, jota kuulee harvoin, lähinnä maalis–toukokuussa, on hiljaista kitisevistä ja kirskuvista äänistä sekä matkinnoista koostuvaa rupattelua.[7]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harakka on levinnyt lähes koko Eurooppaan, suureen osaan Aasiaa sekä Luoteis-Afrikkaan. Euroopan harakkapopulaation kooksi arvioidaan 22,5–57,0 miljoonaa yksilöä. Koko maailman kannan kooksi arvioidaan 45,9–228,0 miljoonaa yksilöä, mutta arvio on hyvin varovainen.[1]
Suomessa harakka pesii koko maassa, mutta kanta harvenee pohjoiseen päin mentäessä. Nykyisin Suomessa pesii 140 000–200 000 paria. Suomen harakkakanta taantui 1940–1950-luvuilta 1970-luvulle. Harakan vainoaminen väheni 1960–1970-luvuilla, jolloin se alkoi levitä myös kaupunkeihin ja harakkakanta kasvoi 1970- luvulta 1980-luvun lopulle.[8]
Harakka on pääosin paikkalintu, mutta nuoret yksilöt saattavat kierrellä syksyisin.[7]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harakka pesii usein ihmisasutuksen läheisyydessä, mutta myös luonnonympäristöissä, erityisesti nuorissa, tiheissä metsiköissä.[8] Runsaimmillaan harakka on pientaloalueilla, joissa on paljon puita ja pensaita.[7]
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harakka rakentaa katollisen, pyöreän pesän puuhun tai pensaaseen. Naaras munii maalis–toukokuussa 5–8 vihertävää ja ruskeapilkkuista munaa ja hautoo niitä 21–22 vuorokautta. Emot ruokkivat poikasia pesään 24–30 vuorokautta.[7]
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harakka on kaikkiruokainen; se syö hyönteisiä, matoja, siemeniä, hedelmiä ja jätteitä ja ryöstelee lintujen munia ja poikasia.[7]
Harakka vierailee usein myös lintujen talviruokintapaikoilla. Ruokintapaikallakin harakalle kelpaa melkein mikä tahansa ruoka. Harakan erityistä herkkua ovat kuitenkin auringonkukansiemenet, pähkinät sekä tali ja rasva.[9][10]
Elintavat ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harakka liikkuu usein äänekkäinä 5–25 yksilön parvina.[6] Harakka on valpas lintu ja tutkii ympäristöään tarkkaan. Usein se tähystää ympäristöään tarkkaavaisena puun tai tolpan päästä.[7] Harakoiden keskuudessa vallitsee niin sanottu nokkimisjärjestys: vanhat ja vahvat yksilöt ovat ylempiarvoisia kuin muut. Ne saavat valita parhaat pesäpaikat ja yöpymisoksat ja ovat etuoikeutettuja muissakin asioissa.[11]
Kansanperinne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harakka on leimallisesti ihmisen seuralainen ja yksi yleisimpiä pihalintujamme, ja siksi myös useiden kansanuskomusten kohde.[12] Enimmäkseen harakkaan on Euroopassa suhtauduttu kielteisesti. Poikkeuksetta sen räkätys on merkinnyt kaikenlaista epäonnea ja vastoinkäymisiä.[12] Pihamaalla tai -tiellä räksättänyt harakka on kertonut epämieluisista vieraista, matkalle lähtiessä harakan nauru on tiennyt vaivalloista taivalta.[12] Metsälle tai kalaan lähtiessä jos törmää harakkaan, voi saman tien kääntyä takaisin; saalista ei ole luvassa.[12] Harakan on uskottu levittävän ruttoa. Sitkeästi on uskottu, että harakka on perso kiiltäville esineille, ja että se kätkee suureen pesäänsä varastamiaan hopeaesineitä, mutta tutkimustulokset eivät tätä väitettä tue.[13]
Harakkaan on liittynyt uskomus, että se on pirun luomus, paholaisen lintu. Jossain vaiheessa se kuitenkin tajusi, kuka hänen luojansa on, ja livisti pirulta karkuun. Piru ehti napata harakkaa pyrstöstä kiinni, jolloin se venyi nykyisiin mittoihin.[12] Toinen uskomus pyrstön pituudesta on sen tarttuminen kiinni tervaan kiitos harakan uteliaisuuden, ja linnun rimpuillessa siitä irti se venähti pituutta.[12] ”Missäs harakka jos ei siantappajaisissa” -sanonta on suunnattu liian uteliaalle, joka paikkaan nokkansa työntävälle ihmiselle.[14] Valkea rintamus puolestaan on varastettu esiliina, kuvaten sekin harakkaan liitettyä luonteenpiirrettä.
On uskottu, että pääsiäisaamuna ei harakoita näy, sillä tällöin ne ovat menneet maksamaan veroja pirulle. Piru vaatii neljäkymmentä harakkaa veroaamiaisekseen. On uskottu myös, että ihminen on sen eläimen luonteinen, jonka hän ensimmäiseksi näkee pääsiäisaamuna.[15] Harakka on virkeytensä ja eloisuutensa takia ollut haluttu tuttavuus tuolloin, vaikkei muutoin niin pidetty olekaan ollut. Pertunmaalla onkin tiedetty, että harakan näkijä ”tulee lehen kevuseks, harakka raudan raskuseks”.
Harakkaa on välillisesti tarvittu myös lapsen syntymän yhteydessä. Uudelle tulokkaalle tehtiin ns. harakkapaita, jota pidettiin lapsen yllä kolme vuorokautta. Tämän jälkeen se ripustettiin aidanseipääseen lahoamaan, ja näin menetellen eivät lapseen tarttuneet taudit eivätkä pahat taiat päässeet vaikuttamaan. Harakka toimi sijaiskärsijänä.
Harakka esiintyy myös sanonnassa mennä harakoille. Sitä käytetään, kun jokin asia menee hukkaan tai hyödyttömään tarkoitukseen. Esimerkiksi jos lämpö karkaa talon sisältä ulos, sen sanotaan menevän harakoille.[16]
Harakkaa on pidetty huonomaineisena lintuna koko Euroopassa, mutta esimerkiksi Kiinassa se on hyvän onnen siivekäs. Harakan kuvia on siellä käytetty mm. häiden yhteydessä ja sen nauru on tiennyt hyviä uutisia tai mieluisia vieraita.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Häkkinen, Kaisa: Linnun nimi. Teos, 2011. ISBN 978-951-851-434-6.
- Jobling, James, A.: The Helm Dictionary of Scientific Bird Names. Christopher Helm, 2010. ISBN 978-1-4081-2501-4.
- Kivirikko, K. E.: Suomen linnut. Ensimmäinen osa. Wsoy, 1926.
- Vallauri, T. & Durando, C.: Dizionario Latino. Latino–italiano. Italiano–latino. RusconiLibri, 2011.
- Järvinen, Antero: Linnut liitävi sanoja. Romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä. Otava, 1991 (osio Kansanperinne)
- Järvinen, Antero: Maakuntalinnut. Otava, 1995 (osio Kansanperinne)
- Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto. Otava, 1989 (15. painos) (osio Kansanperinne)
- Helle, Timo: Lämpöä harakoille – picalogin vuosikirja. 2009.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b BirdLife International: Pica pica IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 4.3.2014. (englanniksi)
- ↑ Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 569. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.7.2021).
- ↑ Kirsti Aapala: Rakkaiden lintujen monet nimet Kielikello. 2/2004. Viitattu 9.9.2021.
- ↑ Kivirikko, 1926, s. 112
- ↑ Vallauri & Durando, 2011, s. 584
- ↑ a b Svensson, Lars: Lintuopas – Euroopan ja Välimeren alueen linnut., s. 360. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
- ↑ a b c d e f Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas, s. 281. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0.
- ↑ a b Harakka Lintuatlas. Viitattu 12.1.2013.
- ↑ Talviruokinta Linnunpontto.com. Viitattu 20.7.2009.
- ↑ Talviruokinta Birdlife.fi. Viitattu 20. heinäkuuta 2009.
- ↑ Laine, Lasse J.: Lintuharrastajan opas, s. 156–157. Otava, 2006. ISBN 951-1-18829-1.
- ↑ a b c d e f Kotimaan Luonto-opas, s. 316. WSOY, 2004. ISBN 951-0-19804-8.
- ↑ Jännes, Hannu; Saikko, Pekka: Linnunlaulun Suomi, s. 156. Otava, 2009. ISBN 951-1-20253-7.
- ↑ Sananlaskutietokanta Lauhakan.home.cern.ch. Arkistoitu 10.1.2014. Viitattu 20.7.2009.
- ↑ Tavat ja uskomukset Finlit.fi. Arkistoitu 7.3.2010. Viitattu 20.7.2009.
- ↑ Sanontojen selityksiä Parkkinen.org. Viitattu 21.4.2009.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kallela, Markku 1980: Rusakonpoikanen harakan uhrina. – Lintumies 1.1980 s. 41. LYL.
- Kuusela, Seppo 1985: Harakan Pica pica parittelu jouluaattona. – Lintumies 1.1985 s. 73–74. LYL.
- LuontoPortti: Harakka (Pica pica)
- ITIS: Pica pica (englanniksi)
| ||||||||||