Uranyylinitraatti
| Uranyylinitraatti | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | UO2(NO3)2 |
| Moolimassa | 394,05 |
| Ulkomuoto | Keltainen kiteinen aine |
| Sulamispiste | 60 °C[1] |
| Kiehumispiste | 118 °C (hajoaa)[1] |
| Tiheys | 2,81 g/cm3[2] |
| Liukoisuus veteen | 1270 g/l (25 °C)[1] |
Uranyylinitraatti (UO2(NO3)2) on uranyyli- ja nitraatti-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää muun muassa uraanin metallurgiassa, muiden uraaniyhdisteiden valmistukseen ja kudosvärjäyksissä.
Ominaisuudet, valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Huoneenlämpötilassa uranyylinitraatti on keltaista kiteistä ainetta. Kidevedettömän yhdisteen lisäksi tunnetaan myös kidevedelliset di-, tri- ja heksahydraatit [UO2(NO3)2·2H2O, UO2(NO3)2·3H2O ja UO2(NO3)2·6H2O]. Uranyylinitraatti liukenee erittäin hyvin veteen ja liukenee myös muun muassa etanoliin, dietyylieetteriin ja tributyylifosfaattiin. Voimakkaasti kuumennettaessa yhdiste hajoaa uraanitrioksidiksi. Uranyylinitraatti muodostaa useita komplekseja.[1][2][3][4][5][6]
Uranyylinitraattia valmistetaan uraania tai uraanin oksideja typpihappoon ja haihduttamalla vesi pois.[2][3][4]
Uraanin metallurgiassa uraanimalmi liuotetaan typpihappoon ja muodostunut uranyyliasetaatti uutetaan tributyylifosfaatilla ja kuumennettaessa siitä muodostuu uraanitrioksidia. Aineesta valmistetaan myös muita uraaniyhdisteitä. Aikaisemmin yhdistettä on käytetty lasin ja lasitteiden värjäämiseen. Elektronimikroskopiassa uranyylinitraattia voidaan käyttää kudosten värjäämiseen.[2][3][4][5][6][7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d William M. Haynes, David R. Lide, Thomas J. Bruno: CRC Handbook of Chemistry and Physics, s. 4–97. 39th Edition. CRC Press, 2012. ISBN 978-1439880494. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 26.2.2022). (englanniksi)
- ↑ a b c d E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
- ↑ a b c David L. Clark, Mary P. Neu, Wolfgang Runde & D. Webster Keogh: Uranium and Uranium Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2006.
- ↑ a b c Martin Peehs, Thomas Walter, Sabine Walter & Martin Zemek: Uranium, Uranium Alloys, and Uranium Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2007.
- ↑ a b Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 1137. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. (englanniksi)
- ↑ a b Pradyot Patnaik: Handbook of inorganic chemicals, s. 961. McGraw-Hill Professional, 2002. ISBN 9780070494398. (englanniksi)
- ↑ Kim S Suvarna, Christopher Layton, John D. Bancroft: Bancroft's Theory and Practice of Histological Techniques, s. 448. Elsevier, 2019. ISBN 978-0-7020-6864-5. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 26.2.2022). (englanniksi)