Talvinen tarina
Talvinen tarina (The Winter’s Tale) on William Shakespearen kirjoittama näytelmä. Aiemmin näytelmän katsottiin kuuluvan Shakespearen komedioihin, mutta nykyään se nähdään paremminkin romanttisena näytelmänä. Jotkut kriitikot pitävät sitä ”pulmanäytelmänä”, koska näytelmän kolme ensimmäistä näytöstä käsittelevät psykologista draamaa, mutta näytelmän kaksi viimeistä näytöstä ovat komediamaisia ja näytelmässä on onnellinen loppu. Näytelmä sisältää Shakespearen kuuluisimman näyttämöohjeen, joka liittyy Antigonuksen kuolemaan. Kohtauksessa karhu yllättää Antigonuksen, joka ohjeen mukaan ”poistuu näyttämöltä karhu kintereillään”.
Näytelmän lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Näytelmän juoni on otettu Robert Greenen vuonna 1590 valmistuneesta maalaisidylliä kuvaavasta romanttisesta teoksesta Pandosto, ja Shakespearen juoneen tekemät muutokset ovat hyvin pieniä. Henkilöiden nimiin, paikkoihin ja juonen sivukäänteisiin Shakespeare teki pieniä muutoksia. Merkittävämpi muutos sen sijaan on Hermionen selviäminen. Pandostossa Hermionea vastaava henkilö kuolee jouduttuaan aviorikosepäilyjen kohteeksi. Tämä erottaa näytelmän Greenen teoksesta. Greene seuraa hellenistisen romantiikan eetosta, jossa kadonneeksi luullun prinssin tai prinsessan paluu palauttaa järjestyksen ja saa aikaan sulkeuman, joka palauttaa Sallimuksen kontrollin. Shakespeare sen sijaan korostaa ikääntyneiden Leontien ja Hermionen sovun solmimista.
On esitetty, että maalaisidyllin käyttö vuodelta 1590 näytelmän pohjana osoittaa Shakespearen halunneen palata uransa loppupuolella nuoruutensa dramaattisiin ympäristöihin.
Historioitsija Eric Ives uskoo näytelmän olevan parodia kuningatar Anna Boleynin kohtalosta. Boleyn mestattiin aviorikosepäilyistä miehensä Henrik VIII:n käskystä vuonna 1536. Näytelmän tapahtumissa on huomattavaa samankaltaisuutta kuningattaren kohtalon kanssa. Esimerkiksi Sir Henry Norreys mestattiin yhtenä Annan oletetuista rakastajista ja että tämä kieltäytyi tunnustamasta säästääkseen henkensä ja väitti kaikkien tietävän, että kuningatar oli syytön. Tämän teorian mukaan Perditasta tulee Annan ainoan tyttären kuningatar Elisabet I:n henkilöitymä.
Vuosi ja teksti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tohtori Samuel A. Tennenbaumin mukaan tutkijat ovat kiistelleet yli puolen vuosisadan ajan siitä, oliko Talvinen tarina yksi Shakespearen ensimmäisiä vaiko viimeisiä näytelmiä. Charles Barrell esitti vuoden 1594, mutta useat kriitikot uskovat näytelmän olleen yksi Shakespearen myöhäisemmistä teoksista ja sen kirjoitetun mahdollisesti vuonna 1610 tai 1611.
Henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lentes, Sisilian kuningas
- Mamillius, tämän poika
- Camillo, sisilialainen lordi
- Aantigonus, sisilialainen lordi
- Cleomenes, sisilialainen lordi
- Dion, sisilialainen lordi
- Muita sisilialaisia lordeja
- sisilialaisia herrasmiehiä
- tuomioistuimen virkailijoita
- Polixenes, Böömin kuningas
- Florizel, tämän poika
- Archidamus, böömiläinen lordi
- merenkulkija
- gaoler
- vanha paimen, otaksuttavasti Perditan isä
- Clown, tämän poika
- vanhan paimenen palvelija
- Autoclycus, roisto
- Isä aika
- Hermione, Lenteosin kuningatar
- Perdita, Leontesin ja Hermionen tytär
- Paulina, Antigonuksen vaimo
- Emilia, kuningattaren hovineito
- muita hovineitoja
- Mopsa, paimentyttö
- Dorcas, paimentyttö
Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyhyen esittelyn jälkeen näytelmä alkaa kahden lapsuudenystävän Sisilian kuninkaan Leontesin ja Böömin kuninkaan Polixeneksen tapaamisesta. Polixenes on vierailulla Sisiliassa ja nauttii vanhan ystävänsä kohtaamisesta. 9 kuukauden jälkeen Polixenes kuitenkin kaipaa takaisin valtakuntaansa hoitaakseen asioitaan ja nähdäkseen poikansa. Leontes yrittää epätoivoisesti saada Polixeneksen viipymään pidempään ja lähettää lopulta vaimonsa kuningatar Hermionen taivuttelemaan Polixenesta jäämään. Hermione suostuu ja saa Polixeneksen muuttamaan mielensä kolmella lyhyellä puheella. Leontes on hämmästynyt kuinka helposti Hermione onnistui. Yhtäkkiä Leontes tulee hulluksi ja epäilee raskaana olevan vaimonsa olleen suhteessa Polixeneksen kanssa ja että syntymätön lapsi on äpärä. Leontes määrää sisilialaisen lordin Camillon myrkyttämään Polixeneksen.
Camillo kuitenkin varoittaa Polixenesta ja he pakenevat yhdessä Böömiin. Leontes antaa pidättää Hermionen epäiltynä aviorikoksesta ja salaliitosta kuningasta vastaan. Hermione synnyttää tyttären vankilassa ja Leontes määrää Antigonuken, sisilialaisen hoviherran hävittämään lapsen. Hermionen oikeudenkäynnissä Delhpoin oraakkeli julistaa tämän syyttömäksi, mutta Leontes uhmaa oraakkelia ja saa välittömästi tiedon, jonka mukaan hänen nuori poikansa Mamillius on kuollut suruun. Hermione pyörtyy ja hänen luullaan kuolleen. Leontes valittaa huonoa harkintakykyään ja lupaa surra kuollutta vaimoaan ja poikansa päivittäin.
Leontes lähettää Antigonuksen hylkäämään Hermionen vastasyntyneen tyttären Böömin rannikolle. Hermione ilmestyy Antigonykselle unessa ja käskee antamaan lapselle nimeksi "Perdita" (latinan kielen kadonnutta tarkoittavan sanan mukaan). Antigonus säälii lasta, mutta hänet ajetaan pois karhun ajamana. Tapahtuma on yksi Shakespearen näytelmien kuuluisimmista kohtauksista. Ei ole tiedossa käyttikö Shakespeare kohtauksessa oikeaa karhua vai esittikö karhua näyttelijä. Paikalle sattuva paimen ja tämän poika pelastavat Perditan.
Isä aika ilmestyy ja ilmoittaa 16 vuoden kulumisesta. Leontes on viettänyt ajan surren vaimoaan ja lastaan. Böömissä Polixenes ja Camillo osallistuvat valepuvussa lampaankuohitsemisjuhlaan ja saavat tietää Polixeneksen pojan prinssi Florizelin suunnittelevan avioituvan kauniin paimentytön kanssa (Perdita, joka ei tiedä mitään kuninkaallisesta syntyperästään). Polixenes vastustaa avioliittoa, joten pari pakenee Camillon avustuksella Sisiliaan. Polixenes seuraa heitä. Lopulta Autolycus-nimisen roiston pienellä avustuksella Perditan salaisuus selviää ja hän pääsee yhteyteen isänsä kanssa. Kuninkaat sopivat riitansa ja molemmat hyväksyvät Florizelin ja Perditan avioliiton. Kaikki menevät katsomaan Hermionen hovineidon Paulinan, Antigonuksen lesken, pitämää Hermionea esittävää patsasta. Patsas herää henkiin ja kaikki henkilöt ovat näytelmän lopussa onnellisia (paitsi Mamillius ja Antigonus, jotka yhä ovat kuolleita).
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Shakespeare, William: Talvinen tarina. (The winter’s tale.) Suomentanut Jyrki Vainonen. Esipuhe: Clas Zilliacus. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32017-X.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hannu Marttila: Böömi meren rannalla[vanhentunut linkki]. Helsingin Sanomien blogit 13.11.2006.
