Sodoman 120 päivää (elokuva)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sodoman 120 päivää
Salò o le 120 giornate di Sodoma
Ohjaaja Pier Paolo Pasolini
Käsikirjoittaja Pier Paolo Pasolini
Sergio Citti
Tuottaja Alberto Grimaldi
Alberton De Stefanis
Antonio Girasante
Säveltäjä Ennio Morricone
Kuvaaja Tonino Delli Colli
Leikkaaja Nino Bragli
Tatiana Casini Morigi
Enzo Ocone
Pääosat Paolo Bonacelli
Giorgio Cataldi
Umberto Paolo Quintavalle
Aldo Valletti
Caterina Boratto
Elsa De Giorgi
Hélèna Surgère
Sonia Saviange
Renata Moar
Franco Merli
Inès Pellegrini
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Ranska
Tuotantoyhtiö United Artists
MGM
Ensi-ilta 1975
Kesto 117 min
Alkuperäiskieli italia
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Sodoman 120 päivää on Pier Paolo Pasolinin ohjaama italialainen draamaelokuva vuodelta 1975. Se perustuu markiisi de Saden saman nimiseen romaaniin, mutta Pasolini siirsi tapahtumat Mussolinin fasistiseen Salòn tasavaltaan. Elokuva kertoo Mussolinin fasistien vangeiksi joutuneista ihmisistä, jotka joutuvat kulkemaan alasti ja ovat jatkuvasti alistettuja ja nöyryytettyjä. Elokuvan kuuluisassa kohtauksessa yksi vangeista pakotetaan syömään ulostetta.

Elokuvan säälimätön kerrontatapa herätti ensi-iltavuonaan suurta kritiikkiä ja se kiellettiinkin kokonaan monissa maissa. Suomessa elokuva kiellettiin hyvien tapojen vastaisuuden ja epäsiveellisyyden perusteella vuonna 1976, ja sen kaupallinen levittäminen sallittiin vasta vuonna 2004.[1]

Elokuvan historiassa Sodoman 120 päivää on osa 1970-luvulla tapahtunutta elokuvan murrosta seksuaalisuuden käsittelyssä. Pehmopornahtavan Emmanuellen (1974) maailmanlaajuinen menestys toi seksin pysyvästi valkokankaille. Pasolinin oman Elämän trilogian (1971–74) elokuvat olivat jo kuvanneet avoimesti seksuaalisuutta elämänmyönteisenä ja iloisena asiana. Sodoman 120 päivää oli kuitenkin räikeässä ristiriidassa Elämän trilogian elämänmyönteisyyteen, sillä siinä elämänmyönteisyyden korvasi iloton alistaminen ja nöyryyttäminen.

Sodoman 120 päivää rinnastetaan usein Nagisa Ōshiman Aistien valtakuntaaan (Japani, 1976), joka oli yhtä radikaali kuin Pasolin Sodoma. Siinä missä Pasolini kuvasi seksuaalisuutta fasismin alistavien valtarakenteiden kautta, Ōshima kuvasi seksuaalisuutta yksityiskohtaisesti kaiken nielevän intohimon kautta. Ōshiman elokuva sai saman kohtelun elokuvasensoreilta, ja se sallittiin Suomessa samaan aikaan kuin Pasolinkinkin elokuva.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]