Siimahäntäiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Siimahäntäiset
Archaeognatha.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Siimahäntäiset Archaeognatha
Börner, 1904[1]
Heimot
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Siimahäntäiset Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Siimahäntäiset Commonsissa

Siimahäntäiset (Archaeognatha tai Microcoryphia) on pieni ja hyvin alkeellinen hyönteislahko. Siihen kuuluu maailmanlaajuisesti noin 500 lajia[2], joista kahta tavataan myös Suomessa[3]. Lahko on verraten vähän tutkittu.

Siimahäntäisistä on vain vähän fossiiliaineistoa ja sekin koostuu pääasiassa eläinten kappaleista. Ryhmä lienee peräisin devonikauden keskivaiheilta ja jäänteitä on säilynyt permi- ja triaskausilta saakka, mutta parhaiten materiaalia on liitukaudelta sekä sen jälkeisistä meripihkaesiintymistä.[2]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siimahäntäisten ruumis on lieriömäinen, taaksepäin kapeneva, 7–15 mm pitkä ja kokonaisuudessaan suomujen peittämä. Väritys vaihtelee rusehtavasta kellertävään ja eläintä peittää epäsäännöllinen kuviointi. Siipiä ei ole. Takaruumiin kärjessä on kolme selvästi erottuvaa perälisäkettä, joista keskimmäinen on pisin. Tuntosarvet ovat pitkät. Verkkosilmät ovat suuret ja koskettavat toisiaan pään etuosassa. Pistesilmiä on kolme. Suuosat ovat purevat, mutta niiden anatominen rakenne, jossa leuat kiinnittyvät vain yhdellä niveltymiskohdalla pääkapseliin, on alkeellisempi kuin millään muulla hyönteisryhmällä. Tästä piirteestä on peräisin "alkusuuta" tarkoittava tieteellinen nimi Archaeognatha. Takaruumiin alapinnalla on liikkuvia ulokkeita, jotka saattavat olla jäänteitä aikaisemmista raajoista. Raajojen nilkoissa on 2–4 jaoketta.[4][5][6][3]

Kehitys ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siimahäntäisillä on hyvin huomaamaton, olematon muodonvaihdos. Toukat (oikeastaan nymfit) muistuttavat aikuisia yksilöitä ja toukkavaiheita on useita, ehkä jopa kymmenen. Myös aikuiset yksilöt luovat nahkansa useita kertoja muutaman vuoden pituisen elämänsä aikana. Siimahäntäiset elävät metsien karikkeessa, kaarnan alla ja kivenkoloissa mutta myös usein rannoilla, missä ne viihtyvät maalle ajautuneiden leväkasautumien alla. Ravinnoksi kelpaa eloperäinen jäte, sammalet, jäkälät ja levät. Siimahäntäiset ovat yleensä yöaktiivisia. Ne liikkuvat vilkkaasti ja kykenevät hyppäämään noin 10cm matkoja taivuttamalla takaruumistaan nopeasti alaspäin.[6][7][3]

Lisääntyminen tapahtuu epäsuoran hedelmöityksen kautta. Koiras laskee maahan spermapaketin eli spermatoforin, jonka naaras poimii sukuaukkoonsa. Siimahäntäisillä naaralta puuttuu erillinen kammio sperman varastointiin, joten jokaista munintakertaa varten tarvitaan uusi paketti. Munat naaras laskee noin 30 kappaleen ryhmiksi. Osalla lajeista esiintyy monimutkaisia kosiorituaaleja, joilla koiras saa naaraan asettumaan spermapaketin päälle.[6]

Lajit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa siimahäntäisten lahkoon kuuluvista lajeista tavataan rantasiimahäntää (Petrobius brevistylis) sekä kivikkosiimahäntää (Dilta hibernica). Näistä rantasiimahäntä luokiteltiin vuoden 2010 uhanalaisarvioinnissa silmälläpidettäväksi.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Archaeognatha ITIS. Viitattu 10.5.2011. (englanniksi)
  2. a b Penney D. & Jepson J. E.: Fossil Insects: An introduction to palaeoentomology. Siri Scientific Press, 2014. ISBN 978-0957453067. s. 92 ja 94
  3. a b c Larry Huldén: Suomen hyönteislahkot. Luonnontieteellinen keskusmuseo (opintomoniste)
  4. North Carolina State University: Archaeognatha (englanniksi)
  5. Tree of Life Web Project: Archaeognatha (englanniksi)
  6. a b c BugGuide (englanniksi)
  7. Amateur Entomoloists' Socety: Archaeognatha (englanniksi)
  8. Ilpo Mannerkoski, Seppo Koponen & Pekka T. Lehtinen 2010. Kolmisukahäntäiset. Julk.: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. s. 376–377