Raittiuspoliisi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Raittiuspoliisit (ruots. nykterhetspolis) olivat 1920–1930-luvulla Suomen kunnissa toimihenkilöitä, jotka valvoivat väkijuomalain noudattamista.

Säännökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kieltolain aikainen raittiuden valvojan virkamerkki.

Raittiuspoliisin tehtävänä oli vuoden 1928 päätöksen ja 1932 asetuksen[L 1] mukaisesti raittiuslautakunnan antamien ohjeiden mukaan, yhteistoiminnassa paikkakunnan poliisiviranomaisten kanssa, valvoa väkijuomista annetun lain[L 2] ja sen nojalla annettujen säännösten noudattamista sekä tarpeen vaatiessa toimittaa etsintöjä.

Raittiuspoliisien tuli olla hyvämaineisia, elämässään nuhteettomiksi ja raittiiksi tunnettuja henkilöitä.[1]

Etsintäoikeuden myöntäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raittiuspoliisin oikeuden toimittaa väkijuomalaissa mainittuja etsintöjä myönsi maaherra määräajaksi, enintään kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Tällaista oikeutta ei voitu kenellekään myöntää ilman hänen omaa suostumustaan.

Raittiuslautakunnan, joka teki esityksen etsintäoikeuden myöntämisestä, tuli hankkia ja esitykseen liittää raittiuspoliisiksi ehdotetun henkilön papintodistus tai muu henkilötodistus sekä selvitys siitä, että hän täyttää vaaditut kelpoisuusehdot ja on muutenkin tehtävään sopiva. Kun maaherra oli myöntänyt etsintäoikeuden, hänen oli annettava siitä todistus raittiuspoliisille sekä tieto asianomaiselle raittiuslautakunnalle ja poliisiviranomaisille. Valtuutenaan raittiuspoliisilla oli maaherran antama todistus, joka oli tarvittaessa esitettävä.[1]

Raittiuspoliisin palkkio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raittiuspoliisit saivat toimestaan palkkiota valtuuston päätöksen mukaan. Valtuustolla oli myös valta harkita, maksettiinko raittiuspoliiseille korvauksia matkakustannuksta.[1]

Raittiuspoliisin erottaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos raittiuspoliisi käytti väärin etsintäoikeuttaan tai osoittautui sopimattomaksi toimeensa, maaherran oli peruutettava hänelle myönnetty etsintäoikeus. Tästä maaherran päätöksestä oli ilmoitettava viipymättä raittiuslautakunnalle ja poliisiviranomaisille. Päätös pantiin täytäntöön muutoksenhaun estämättä, ellei maaherra ollut toisin määrännyt.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Hakkila, Esko (toim.): ”Raittiuspoliisi”, Lakiasiain käsikirja, s. 900–901. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1938.

Lakiviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Asetus raittiuslautakunnista ja raittiuspoliiseista (110/1932).
  2. Laki väkijuomista 9.2.1932/45.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]