Rahalaitosten neuvottelukunta
Rahalaitosten neuvottelukunta oli vuosina 1948–1982 toiminut suomalaisten pankkien yhteistyöelin. Sen korvasi vuosina 1982–1990 toiminut Pankkien neuvottelukunta, joka erosi edeltäjästään lähinnä vain laajemmalla organisaatiollaan. Neuvottelukuntien tärkeimpiä tehtäviä oli sopia rahalaitosten kesken luottojen ja talletusten koroista sekä palvelumaksuista aikana, jolloin kartellimaisia kilpailunrajoituksia ei Suomessa vielä vieroksuttu.[1][2]
Molemmat neuvottelukunnat olivat juridiselta muodoltaan rekisteröimättömiä yhdistyksiä. Neuvottelukunnissa suomalaisia liikepankkeja (KOP, SYP, HOP, Ålandsbanken, Peruspankki, OKO ja Skop) edusti Suomen Pankkiyhdistys, säästöpankkeja Suomen Säästöpankkiliitto ja osuuspankkeja Osuuspankkien Keskusliitto. Lisäksi mukana oli valtion omistama Postipankki. Rahalaitosten neuvottelukunnassa olivat olleet mukana myös Keskusosuuslike OTK:n ja Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan (SOK) säästökassat, ja Pankkien neuvottelukuntakin tarjosi niille mahdollisuutta osallistua pankkien väliseen ottolainauskorkoja koskevaan sopimukseen.[2]
Rahalaitosten neuvottelukunnassa pankit olivat sopineet keskenään talletusten ja luottojen koroista vuodesta 1948 saakka. Sopimukset alkoivat rakoilla kilpailun kiristyessä 1980-luvulla ja loppuivat vuoden 1987 paikkeilla, kun talletusten verohuojennuslaki tuli voimaan. Laissa määriteltiin verovapaiden talletusten korko suhteessa Suomen Pankin peruskorkoon.[2] Eripuraa pankkiryhmien välillä aiheuttivat myös suhtautuminen ulkomaisten pankkien Suomeen tuloon sekä palvelumaksut, joita liikepankeilla ei ollut tarvetta pitää entisellä tasolla muita tehokkaamman tietotekniikan ansiosta[3].
Suurin ero Rahalaitosten neuvottelukunnasta Pankkien neuvottelukuntaan siirryttäessä oli yhteistyön organisointi. Pankkien neuvottelukunta sai oman toimiston, päätoimisen sihteerin ja nelijäsenisen työvaliokunnan, joka käsitteli yleiset asiat ja ohjasi nistä tärkeimmät neuvottelukunnan päättävään kokoukseen. Työvaliokunnan lisäksi Pankkien neuvottelukunnassa toimi viisi erityisvaliokuntaa: antolainausvaliokunta, ottolainausvaliokunta, kilpailuvaliokunta, lakivaliokunta ja pankkitekninen valiokunta.[1]
1980-luvun lopulla Pankkien neuvottelukunnan tehtävät ja vaikutusvalta olivat yhä enemmän siirtyneet Suomen Pankkiyhdistykselle, joka tavallaan edusti kaikkia pankkiryhmiä koska mukana olivat myös osuus- ja säästöpankkien liikepankkimuotoiset keskuspankit OKO ja Skop.[2] Vuoden 2007 alusta Suomen Pankkiyhdistys, Suomen Vakuutusyhtiöiden Keskusliitto, Rahoitusyhtiöiden yhdistys ja Finanssityönantajat ry yhdistyivät Finanssialan Keskusliitoksi. Se lyhensi vuonna 2017 nimensä muotoon Finanssiala ry.[4]
RS-järjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen asuntomarkkinoille on jäänyt elämään käsite ”Rahalaitosten neuvottelukunnan suosittelema järjestelmä” eli RS-järjestelmä. Se kehitettiin 1970-luvulla turvaksi niille, jotka tekevät sitovan asuntokaupan jo rakentamisvaiheessa. Järjestelmä liitettiin lähes sellaisenaan osaksi asuntokauppalakia 1990-luvulla. RS-järjestelmässä perustajaosakkaan on talletettava pankkiin konkurssin ja mahdollisten rakennusvirheiden varalta vakuudet. [5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Ylisipola, Heino: Pankit tiivistävät rivejään. Pankkien neuvottelukunta aloittaa lokakuun alusta (ja kainalojuttu Neuvottelukunta ei möykkää). Helsingin Sanomat, 12.6.1982, s. 26. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ a b c d Remes, Ritva: Pankkien neuvottelukunta lopetti toimintansa. Helsingin Sanomat, 16.3.1990. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 17.3.2024.
- ↑ Ylisipola, Heino: Rahalaitosten neuvottelukunta natisee litoksissaan. Pankkien askel käy eri tahtiin. Helsingin Sanomat, 31.3.1981, s. 25. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Mikä on Finanssiala ry? finanssiala.fi. Viitattu 17.3.2024.
- ↑ Ylihärsilä, Mikko: Mitä tarkoittaa asuntokaupan RS-järjestelmä? Asuntoliiga. 1.6.2020. Viitattu 17.3.2024.