Pitkähuilu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pitkähuilu
Suomalainen muovirunkoinen pitkähuilu (rakentanut Rauno Nieminen)
Suomalainen muovirunkoinen pitkähuilu (rakentanut Rauno Nieminen)
Soitinryhmä Puupuhaltimet
Samankaltaisia soittimia fujara

Pitkähuilu (myös pajuhuilu, yläsävelhuilu, luonnonsävelhuilu) on puhalluspäästä suljettu ja loppupäästä avoin lieriömäinen putki, jossa ei ole sormiaukkoja. Se kuuluu perinteisiin suomalaisen kansanmusiikin soittimiin. Tavallisesti ne ovat olleet 30 – 90 cm pitkiä. Huilulla on perinteisesti ollut useita eri kutsumanimiä. Suomessa sitä on kutsuttu mm. lötköksi, pajuhuiluksi, pajupilliksi, kävelykepiksi, leppäpilliksi, soropilliksi, putkipilliksi, yläsävelhuiluksi, luonnonsävelhuiluksi ja pitkähuiluksi.[1]

Huilutyyppi tunnetaan eri puolilla maapalloa. Esimerkiksi Norjassa huilu tunnetaan nimellä seljefløyte, Ruotsissa sälgflöjt, Virossa pikkvile, Ukrainassa telenka, Unkarissa tilinkó, Tuvassa murgu ja Slovakiassa koncovka. Nimitykset willow bark flute, willow flute (molemmat suom. pajuhuilu) ja natural flute ovat usein käytössä englanninkielisissä teksteissä.[1][2] Huilusta on voitu myös käyttää nimitystä, joka kuvaa sen käyttötarkoitusta: esim. sacred flute (suom. pyhä huilu) Papua Uusi-Guineassa.[3]

Pitkähuilu voidaan rakentaa myös ilman metallisia työkaluja. Puun kuoren voi irrottaa ns. vääntötekniikalla kevätaikaan. Viitasaarelta ja Pieksämäeltä on mainintoja kuoren irrottamistekniikasta, jossa puun latvaosasta noin 30 cm päästä latvasta purraan hampailla muutaman sentin matkalta kuori irti ja sen jälkeen kuori ”väännetään” irti. Pitkähuiluja voi tehdä myös luonnossa kasvavista putkikasveista. Valmiiseen putkeen voi särmäaukon valmistaa esim. terävällä kivellä. Mm. nämä tekniikat ovat mahdollistaneet sen, että soitin on ollut rakennettavissa jo tuhansia vuosia sitten.[3]

Pitkähuilu on arvioitu jopa vanhemmaksi soittimeksi kuin pronssikaudella Etelä-Skandinaviassa käytössä ollut luonnonsäveltorvi. Arkeologisissa kaivauksissa ei ole tosin löydetty putkia, jotka voisivat varmasti olla sormiaukottomia vanhoja huiluja, sillä orgaanisista aineista valmistetut huilut maatuvat nopeasti. Kaiken kaikkiaan on hyvin vaikea määritellä tarkkaa ajankohtaa, jolloin pitkähuilun soitto on alkanut Suomessa, mutta voidaan kuitenkin olettaa sen edustavan huilusoittimiemme esi-isiä.[3][4]

Eri puolilta Suomea on löytynyt varmoja tietoja pitkähuilun käytöstä 1800- ja 1900-luvuilla. Huiluja rakensivat pääasiassa ammatikseen paimenessa työskennelleet. Heidän lisäkseen lapset ja aikuiset rakensivat huiluja omaksi ilokseen.[1]

Erilaisia pitkähuiluja

Pitkähuilun soiton elpymistä 1900-luvulla edesauttoi soitinrakentajien, erityisesti Rauno Niemisen, työ uusien pitkähuilujen rakentajina. Nieminen otti uusiin huiluihin mallia norjalaisen Egil Storbekkenin muoviputkista tekemistä huiluista. Nieminen on myös opettanut pitkähuilun rakennusta ja soittoa 1970-luvun lopulta lähtien.[1]

Ammattimuusikoiden käyttöön huilu on löytänyt tiensä vasta 1970-luvulla. Uusien rakennusmateriaalien (esimerkiksi muovin) myötä huilut kestävät kauemmin kuin yhden kesän ja huilun suosio on kasvussa. Tänä päivänä pitkähuilujen suukappaleita valmistetaan myös 3D-tulostimilla. Pitkähuilun soittoa voi nykyään opiskella eriasteisissa musiikkioppilaitoksissa, musiikkileikkikouluista Sibelius-Akatemiaan. Opetusta annetaan myös ympäri vuoden järjestettävillä kansanmusiikkikursseilla ja –leireillä.[1] Soitonopetusta voi saada myös suoraan yksityistunteina pitkähuilun soittajilta.[5]

Huilujen rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkähuiluja on äänenmuodostukseltaan kahta eri tyyppiä: tulppakanavahuiluja ja reunahuiluja. Ero näiden kahden tyypin välillä on siinä, miten ilma kulkeutuu puhallettaessa äänisärmään. Huilut voidaan lisäksi jakaa puhallusreiän sijainnin mukaan pää- ja sivupuhalteisiin huiluihin. Valtaosa Suomessa nykyään rakennettavista huiluista on sivupuhalteisia tulppakanavahuiluja. Rakennusaineina on aikaisemmin käytetty puun kuoriosaa, puuta, putkikasveja tai luuta; nykyisin huilut valmistetaan pääasiassa muoviputkesta, puusta tai metalleista. Putken pituus vaikuttaa vireeseen, paksuus sointiin ja äänenvoimakkuuteen.[3]

Tulppakanavahuilutyyppinen pitkähuilu koostuu tulpasta ja putkesta. Soitettaessa ilma kulkeutuu tulppaan hiotun kanavan kautta putken sisään. Sen jälkeen ilma osuu putkessa olevaan ilma-aukkoon, jakautuu ja saa huilussa olevan ilmapatsaan värähtelemään. Reunahuiluissa ilma kulkeutuu suoraan puhallusaukosta ilma-aukkoon.[3]

Soittotekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkähuilua soitetaan puhaltamalla sen puhallusaukkoon samaan tyyliin kuin soittaessa nokkahuilua. Sävelkorkeutta saadaan muutettua vaihtelemalla puhallusvoimakkuutta ja peittelemällä huilun putken päätä yhdellä tai useammalla sormella tai kämmenellä. Puhallusvoimakkuuden kasvaessa myös sävelkorkeus kasvaa. Putken pään peittäminen soiton aikana muuttaa sävelkorkeutta. Huilulla saa soitettua yläsävelasteikon, jos peittää putken pään joka toisen sävelen kohdalla.[1] Huilulla on sen asteikosta johtuen vaikeaa soittaa tuttuja sävelmiä, joten soitin johdattelee helposti improvisoimaan ja soittamaan itse keksittyjä melodioita. On myös mahdollista soittaa tutuista melodioista pitkähuiluversioita, joissa tuttu melodia soitetaan pitkähuilusta saatavalla yläsävelasteikolla. Yläsävelasteikko saattaa aluksi kuulostaa hiukan oudolta länsimaisessa musiikissa yleiseen tasavireeseen tottuneelle korvalle.[6]

Pitkähuilumusiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huilun erikoisuus on siitä saatava asteikko, joka seuraa melko tarkasti harmonista yläsävelsarjaa. Asteikko soitetaan alhaalta ylöspäin puhallusvoimakkuutta lisäten (puhalletaan ”nopeammin”) ja vuoroin avaamalla (avotekniikka) ja sulkemalla (tukkotekniikka) putken päätä.[1]

Vuoden 2022 Eurovision laulukilpailun Kalush Orchestran voittajakappaleessa Stefania soitetaan ukrainalaista pitkähuilua (telenka).

Pitkähuilua käyttäviä suomalaisia artisteja ja yhtyeitä ovat mm. Tapani Varis, Kristiina Ilmonen, Ruumen, Tuultenpesä, Hurja Halla, Ojajärvi Blom Ojajärvi, Tapani Varis Collective, Rauno Nieminen, Janne Ojajärvi, Piirpauke (Sakari Kukko), Päre, Jarmo Romppanen, Wind on Wind, Veera Voima ja Gjallarhorn. Muiden maiden artisteista mainittakoon esimerkiksi Groupa (Jonas Simonson), Hedningarna (Anders Norudde), Steinar Ofsdal, Ale Möller, Ånon Egeland, Fränder (Säde Tatar), Trad.Attack! (Sandra Vabarna), Hanna-Liis Lao, Eivind Groven, Jean-Pierre Yvert, Göran Månsson, Kalush Orchestra, Waldkauz ja Vladiswar Nadishana.

Levytyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arto Järvelä & Tapani Varis (raidat 2, 7, 9, 11). CD-levy, OArt Music, 2018.
  • Eivind Groven: Med hardingfele og seljefløyte på nye og gamle vegar (raidat 1, 2, 3, 9). LP-levy, Heilo, 1981.
  • Gjallarhorn: Sjogn (raita 10). CD-levy, Vindauga Music, 2000.
  • Groupa: Imeland (raidat 1, 6). CD-levy, Amigo, 1995.
  • Groupa: Silent folk (raidat 3, 10). CD-levy, Footprint Records, 2014.
  • Hedninargna: Kaksi! (raidat 4, 11). CD-levy, Silence Records, 1992.
  • Hurja Halla: Riitti (raidat 3, 5, 6). CD-levy, Hurja Halla, 2022.
  • Ihtiriekko: Ihtiriekko (raita 2). CD-levy, Musiikkiseura Umbra, 2002.
  • Jarmo Romppanen: Solmogen (raita 9). CD-levy, Kanteleen ääniä, 2007.
  • Jonas Simonson: Crane Dance (raidat 1, 6, 7, 12, 15, 17). CD-levy, Nordic Tradition, 2007.
  • Jouhiorkesteri: Nikodemus (raita 3). CD-levy, Kanteleen ääniä, 2008.
  • Lieto: Paljasjaloin / Barfota (raita 11). CD-levy, Porvoon seudun musiikkiopisto, 2004.
  • Nord-sud ‎– fragments de routes (raidat 1-6, 8, 10-15). CD-levy, Buda Musique, 2000.
  • Ojajärvi Blom Ojajärvi (raidat 1-8). CD-levy, Eclipse Music, 2020.
  • Ruumen: Silo [1995-2002] (raidat 1, 3, 6, 8, 10). CD-levy, Lempilevyt, 2009.
  • Steinar Ofsdal, Hallgrim Berg & Hans Fredrik Jacobsen: Seljefløyta (raidat 1-40). CD-levy, Heilo, 1997.
  • Styrbjörn Bergelt: Tagelharppa och videflöjt (raidat 3, 5, 14, 18). LP-levy, MNW, 1979.
  • Suo: Ei päivien perijätä (raita 5). CD-levy, Texicalli Records, 2008.
  • Tapani Varis Collective: Värisevä rauta (raidat 4, 8). CD-levy, Tapani Varis Collective, 2014.
  • Teppo Repo: Paimensoittaja Teppo Repo (raidat 6, 11, 24). CD-levy, Kansanmusiikki-instituutti, 1979.
  • Tuultenpesä: Vindstilla (raidat 4, 8, 9). CD-levy, Ääniä Records, 2022.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g Ojajärvi, Janne: Pitkähuilu - Opas sormireiättömien yläsävelhuilujen soittamiseen ja rakentamiseen. Kansanmusiikki-instituutti ry, 2022. ISBN 9789519268903.
  2. ↑ Alash: www.alashensemble.com alashensemble.com. Viitattu 25.6.2023.
  3. ↑ a b c d e Joutsenlahti, Riitta-Liisa: Sormireiätön pilli : näkemyksiä ja kokemuksia pitkähuilusta (Pro gradu -tutkielma). Helsinki: Riitta-Liisa Joutsenlahti, 2000.
  4. ↑ Timo Leisiö: ”12”, Suomen ja Karjalan vanhakantaiset torvi- ja pillisoittimet. 1: Nimistö, rakenteet ja historia. Kaustinen: Kansanmusiikki-Instituutti, 1983. ISBN 978-951-95410-8-2.
  5. ↑ Pitkähuilunsoiton opetus | Overtoneflute.fi overtoneflute. Viitattu 2023-0 06-25.
  6. ↑ Ojajärvi, Janne: Pitkähuilulla yläsäveliä pitkin. Kansanmusiikki, 2/2022, s. 10-11. Suomen Kansanmusiikkiliitto.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leisiö, Timo. 1983. Suomen ja Karjalan vanhankantaiset torvi- ja pillisoittimet.
  • Ojajärvi, Janne. 2022. Pitkähuilu - Opas sormireiättömien yläsävelhuilujen soittamiseen ja rakentamiseen. ISBN: 9789519268903
  • Yvert, Jean-Pierre. 1996. Spela sälgflöjt - Playing the willow flute.
  • Ledang, Ola Kai. 2022. A Bark-Flute World - On the Norwegian seljefløyte. ISBN: 978-82-93175-78-0

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pitkähuilu&oldid=22068053”