Pietari Häll
Pietari Einar Häll (käytti Saksassa peitenimeä Halle) (29. helmikuuta 1892 Tornio – 10. kesäkuuta 1930) oli suomalainen jääkäriluutnantti. Hänen vanhempansa olivat taloudenhoitaja Henrik Häll ja Rosa Liljeström. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Martta Salmen kanssa.[1][2]
Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Häll kävi vajaa viisi luokkaa alkeiskoulua ja Weckmanin yksityisen kauppakoulun Helsingissä vuosina 1911–1912 sekä suoritti yksityisesti seitsemännen luokan Helsingin suomalaisessa yksityislyseossa vuonna 1930. Hän suoritti suojeluskuntain päällystökoulun kurssin vuonna 1920 ja aktiiviupseerikurssin jääkärialiupseereita varten Kadettikoulussa vuonna 1921 sekä Taistelukoulun joukkueenjohtajakurssin vuonna 1930.[1][2]
Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Häll työskenteli vakuutusvirkailijana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 2. syyskuuta 1915. Sieltä hänet siirrettiin 21. joulukuuta 1915 pataljoonan 4. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksen jälkeen hänet siirrettiin 53 muun miehen kera 2. lokakuuta 1917 perustettuun pataljoonan tiedonanto-osastoon.[3] Pataljoonan kotiuduttua helmikuussa 1918 hän oli hoidettavana sairaalassa ja ei siten päässyt palaamaan muun jääkärijoukon mukana Suomeen.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen sotaisa aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Häll palasi Suomeen sisällissodan jälkeen kesäkuussa 1918 ja astui 16. kesäkuuta 1918 aliupseeriksi ylennettynä armeijan palvelukseen Kaartin jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 12. elokuuta 1918 konekiväärikomppaniaan. Armeijasta hän erosi 15. tammikuuta 1919 vain liittyäkseen Viron vapaussotaan lähteviin joukkoihin. Hänet komennettiin Pohjan Poikain rykmenttiin, missä hän toimi aluksi 2. jääkäripataljoonan 5. komppaniassa joukkueenjohtajana ja myöhemmin edellä mainitun pataljoonan adjutanttina. Viron vapaussodassa hän otti osaa taisteluihin Valkassa ja Marienburgissa sekä sotatoimiin Petserin rintamalla. Hän haavoittui Vastseliinan taistelussa 14. maaliskuuta 1919. Virosta palattuaan hän liittyi 15. kesäkuuta 1919 heimosotaa käyvään Länsi-Inkerin rykmentin 1. pataljoonaan, missä hän toimi aluksi nuorempana upseerina ja 15. elokuuta 1919 alkaen 1. komppanian päällikkönä. Hän haavoittui uudelleen 22. lokakuuta 1919.[1][2]
Länsi-Inkerin rykmentistä hän erosi 10. marraskuuta 1919 ja astui suojeluskuntajärjestön palvelukseen. Siellä hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Myrskylän suojeluskuntaan, josta hänet siirrettiin 7. syyskuuta 1920 paikallispäälliköksi Vihdin Suojeluskuntaan. Seuraavaksi hänet siirrettiin paikallispäälliköksi Oripään suojeluskuntaan 10. elokuuta 1921. Vuoden 1922 alusta hänet siirrettiin paikallispäälliköksi ensin Pöytyälle ja edelleen Auraan, kunnes 1. tammikuuta 1923 hän astui Salmin rajavartioston palvelukseen ja toimi nuorempana upseerina 3. komppaniassa, josta hänet siirrettiin 1. elokuuta 1926 vastaavaan toimeen 1. komppaniaan.[1][2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
- Suomalainen, Jaakko, Sundvall, Johannes, Olsoni, Emerik ja Jaatinen, Arno (toim.): Suomen jääkärit: toiminta sanoin ja kuvin II, 2. painos. Kuopio: Osakeyhtiö Sotakuvia, 1933.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
      |
|