Mawsonin etelänaparetki 1912

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mawsonin päätukikohta Etelämantereella.

Mawsonin etelänaparetki 1912 oli australialaisten tiedemiemiesten tutkimusmatka Etelämantereelle. Adélienrannikolle suunnattua retkikuntaa johti australialainen geologi Douglas Mawson.

Aurora-laiva jätti retkikunnalle Etelämentereen rannikolle tarvikkeita kahteen paikkaan, joihin pienet mökit tutkimusasemiksi. Mawsonin asemassa raivosivat kovat lumimyrskyt; niinpä paikka saikin miesten suussa kutsumanimen ”Lumimyrskyn koti”. Tutkimusasemilla oli ajoittain pulaa ruoasta, mutta ympäristöön tehtiin rekiretkiä tarkoituksena kartoittaa aluetta ja tehdä geologisia tutkimuksia. Eräällä retkellä Belgrave Ninnis kuoli pudottuaan rekensä kanssa jääreikoon. Reessä oli suurin osa tarvikkeista, niin satojen kilometrien mittainen paluu oli Mawsonille ja Xavier Mertzille vaikea. Miehet joutuivat syömään koiransa. Mertz kuoli matkalla, ja Mawson onnistui vaivoin palaamaan tukikohtaan.

Retkikunnan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mawsonin retkikunnan jäsen etenee tuulta vastaan käyttäen jäähakkua apuna.

Retkelle lähtö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australialainen geologi Douglas Mawson päätti lähteä tutkimaan Australian pituuspiireillä olevan osan Etelämantereesta, Adélienrannikon. Mawson sai mukaansa 36 nuorta tiedemiestä, jotka lähtivät purjehtimaan Etelämantereelle 1911 Aurora-nimisellä hylkeenpyyntilaivalla.[1] Mawson perusti kaksi pientä tutkimusasemaa.[2][3] Suurempi asema perustettiin Adélienmaahan pieneen Commonwealthinlahden Cape Denisoniin. Sinne jäi 17 miestä Mawsonin lisäksi. Läntiselle asemalle Shackletonin lauttajäälle Kuningatar Maryn maan lähelle Cape Filchnerin ja Cape Hordernin väliin 96 itäiselle pituuspiirille jäivät Frank Wildin johtamat kahdeksan miestä. Läntistä asemaa perustettaessa neljässä päivässä hinattiin 36 tonnia tavaraa köysirataa pitkin 30 m korkealle jäälle.[2][4]

Lumimyrskyn koti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adélienrannikko on maailman myrskyisimpiä alueita. Pääaseman alueella raivosivat suurimman osan osan ajasta ankarat lumimyrskyt, joiden syynä oli kylmän napajäätikön yllä olevan ilman laskeutuminen alaspäin merten yllä vaelteleviin matalapaineisiin. Tuulen nopeus oli keskimäärin 80 km/h, mutta se saattoi olla 200 km/h. Tyyniä päiviä oli alle 12 vuodessa.[5] Tästä syystä tavaroiden siirtäminen maihin ja radiomastojen pystytys olivat vaikeita tehtäviä. Tuuli saattoi kuljettaa raskaan arkun mukanaan, eikä myrskyssä voinut kulkea ilman jäähakkua. Näkyvyys saattoi olla alle 20 metriä.[6] Ulos mentiin vain pakon edessä. Välttämättömiä ulkotöitä olivat talvellakin sääaseman tietojen luku. Myrskyssä oli helppo eksyä, kun kävi lukemassa majan ulkopuolella olevia säämittareita. Sisällä majassa lämpötila oli alle +7 °C. Miehet koettivat elää asemalla vapaa-aikoinaan normaalia elämää.

Ennen talven tuloa Mawson kulki 5,5 km päähän etelään ja huomasi sisämaan rannikkoa tuulisemmaksi.[5] Myöhemmin keväällä miehet kaivoivat jäähän kolmelle miehelle sopivan asuinluolan, ”Aladdinin luolan”, ja asuivatkin osan ajasta siellä. Majaa kutsuttiin ”Aladdinin luolaksi” kimaltelevista lumikiteistä. Ulkomaailmaan oli yhteys hengitysaukon ja roskien heittoreiän läpi.[7][8]

Etelämantereen keskikesän aikoina tehtiin monia retkiä jopa satojen kilometrien päähän asemasta. Pääaseman miehet jakautuivat kuuteen kolmimiehiseen osastoon, kullakin oma tutkimusalueensa. Eräs retkikunnista kävi 150 kilometrin päässä magneettisesta etelänavasta. Läntiseltä asemalta tehdyissä retkissä mentiin muun muassa Keisari Vilhelm II:n maahan.

Kohtalokas rekiretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Onnettomuus ja lähtö paluumatkalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mawson, sveitsiläinen lääkäri Xavier Mertz ja englantilainen luutnantti Belgrave Ninnis lähtivät 10. marraskuuta ja kulkivat satojen kilometrien päähän pääasemasta.[9][10][11] Ninnis oli matkalla pudonnut lumen kattamaan railoon, mutta hänet saatiin pelastettua. Koirat ja reet putoilivat useasti lumen peittämiin railoihin, mutta jäivät köysistä kiinni. Hieman ennen suunnilteltua kääntymistä takaisin tukikohtaan sattui 14. joulukuuta[10] paha onnettomuus. Mertz hiihti edellä, ja Mawson ja Ninnis tulivat perässä. Ilma oli tuona päivänä leuto, ja miehet hyvällä tuulella. Mertz lauleli edellä hiihtäessään ylioppilaslauluja tapansa mukaan, mutta sitten Mertz nosti suksisauvansa pystyyn uhkaavien halkeamien merkiksi.

Mawson kulki halkeaman poikki viistoon lumisillan yli ja huusi varoitushuudon Ninnisille, joka käänsi rekensä kulkemaan kohtisuoraan halkeaman yli, turvallisemmalla tavoin. Äkkiä Mertz tuijotti kauhuissaan taaksepäin Ninnisin suuntaan, ja Mawson huomasi Ninnisin hävinneen.[12] Mertz ja Mawson juoksivat railon reunalle ja näkivät vain 45 metrin syvyydessä kielekkeellä olleen vaikeroivan rekikoiran. Sen alla oli vain pimeyttä. Mertz ja Mawson huhuilivat railoon useiden tuntien ajan, mutta eivät saaneet vastausta.[10] Ninnis oli pudonnut syvälle ja luultavasti kuollut heti.[13]

Miesten ennakkoarvion mukaan edellä kulkeva reki putoaisi todennäköisemmin railoon kuin takana oleva. Siksi takana kulkevassa Ninnisin reessä oli suurin osa tarvikkeista, kun tavarat oli siirretty kolmesta reestä kahteen. Pudonneessa, vahvimpien koirien vetämässä reessä oli perempi teltta ja kahden viikon ruoka miehille.[14] Heille oli jäänyt kahden miehen 10 päivän ruokavarat, mutta ei mitään koirille, ja matkaa takaisin oli 500 kilometriä.[10] Mawson ja Mertz päättivät palata takaisin. Nälkäisille koirille syötettiin lapikkaat ja nahkasuikaleita. Miehet päättivät palata maareittiä, ei merireittiä pitkin. Tämä sen takia, että laskeutuminen jäätikköä pitkin merelle olisi ollut hidasta ja vaarallista, vaikka meren lähellä olisi ollut mahdollista pyydystää hylkeitä.[13] Miehet joutuivat 16. joulukuuta tappamaan ensimmäisen ja heikoimman koiran ravinnoksi. Loput viisi koiraa tapettiin seuraavien 10 päivän aikana. Joulupäivänä miehillä 250 kilometriä matkaa tukikohtaan, ja he etenivät suurin piirtein 10 kilometrin päivävauhtia.[10]

Mertzin kuolema ja Mawsonin paluu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehet nälkiintyivät pahoin ja kärsivät muun muassa A-vitamiinin liikasaannista. Koiran maksassa on paljon A-vitamiinia, joka on myrkyllistä suurina määrinä, sillä se ei poistu nopeasti elimistöstä. A-vitamiini oli vielä rikastunut toisiin koiriin, kun niille oli syötetty tapettujen koirien lihaa.[15] Luultavasti A-vitamiinin yliannostuksen takia Mertz muuttui sairaaksi ja sekavaksi.[16] Hänen kuntonsa heikkeni tammikuun alussa, ja 6. päivänä hän joutui Mawsonin vedettäväksi. Seuraavana päivänä hän kuoli.[10] Mertzin kuoleman jälkeen Mawsonilta irtosi jalkapohjoista orvaskesi, sormet märkivät ja sieraimet olivat tulehtuneet. Mawson oli jo luovuttamassa, kun hän jo kerran kiivettyään ulos jäi uudestaan reen vetokäyden varaan roikkumaan railon ylle. Hän pystyi kuitenkin vielä kokoamaan voimansa ja kiipeämään ylös.[17] Mawson teki nyt köysitikkaat, jotka kytki rekeen. Tämän avulla Mawson selvisi helpommalla myöhemmistä railoon putoamisista.

Lukemattomien tuskallisten ja ankarien ponnistelujen jälkeen Mawson onnistui palaamaan takaisin tukikohtaan. Aseman läheltä Mawson löysi 29. joulukuuta häntä etsimään lähetettyjen miesten jättämän ruokavaraston. Etsintäretki oli eräässä vaiheessa käynyt kahdeksan kilometrin päässä Mawsonista. Silti Mawsonilla oli vielä vaikea 37 km matka asemalle. Etsijät olivat jättäneet tarvikkeiden sekaan viestin, jossa sanottiin Auroran tulleen talvimajan edustalle. Mawson pääsi ponnistellen jäätikön yli asemasta vain kahdeksan kilometrin päässä olleeseen jääluolaan, jossa oli muun muassa Aurorasta tuodut ananas ja kolme appelsiinia. Oli lähes ihme, että Mawson pääsi hengissä takaisin.

Aurora oli lähtenyt ennen jäätymistään pelastamaan Wildin johtamaa läntistä retkikunnan osaa.[18] Nämä kahdeksan miestä saatiinkin poimittua laivaan. Mawson joutui viettämään pitkän ajan tutkimusasemalla, koska Aurora ei myrskyn takia päässyt miehistöä noutamaan, ja asemalle jääneet joutuivat talvehtimaan asemalla. Talvi oli jälleen myrskyisä, mutta nyt heillä oli paljon Auroran jättämiä tarvikkeita. Aurora palasi 12. joulukuuta, ja retkikunta pääsi kotimatkalle.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • J.G. Andersson: Etelänavan sankareita. Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino OY, Alkuteos Männen kring Sydpolen. Suom. Irja Hieta. Helsinki: Tammi, SKS, 1948.
  • Hannes Salovaara: Naparetkeilijöitä. Otava, 1929.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. J.G. Andersson 1948.
  2. a b Hannes Salovaara 1929, s. 110.
  3. Leonard Bickel: Kirottu valkoinen maa. alkuteos Mawson's Will (englanniksi). Valitut palat.
  4. J.G. Andersson 1948, s. 193.
  5. a b J.G. Andersson 1948, s. 194.
  6. Hannes Salovaara 1929, s. 114.
  7. J.G. Andersson 1948, s. 195.
  8. J.G. Andersson 1948, s. 196.
  9. An occasional showcase for quirky and unusual cartographic pieces
  10. a b c d e f g Douglas Mawson, 1882-1958
  11. Mawson and Mertz: a re-evaluation of their ill-fated mapping journey during the 1911–1914 Australasian Antarctic Expedition, Denise Carrington-Smith, MJA 2005; 183 (11/12): 638-641
  12. J.G. Andersson 1948, s. 203.
  13. a b Hannes Salovaara 1929, s. 115.
  14. J.G. Andersson 1948, s. 205.
  15. Bertrand Imbert: North Pole, South Pole, Journeys to the ends of the Earth. New Horizons, Thames and Hudson 1992. Death Strikes Again, s. 101.
  16. Hannes Salovaara 1929, s. 116.
  17. Hannes Salovaara 1929, s. 117.
  18. Hannes Salovaara 1929, s. 119.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mawsonin etelänaparetki 1912.