Mallet-hevonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: fr:Cheval Mallet

Mallet‑hevonen on tarunomainen, pahantahtoinen hevonen, joka esiintyy Länsi‑Ranskassa Vendéen[1],[2], Poitoun[3] ja erittäin usein myös Retzin alueen[4] kansantarustossa. Sen uskotaan ilmestyvän iltaisin tai keskellä yötä upean, satuloidun ja suitsitun valkoisen tai mustan ratsun muodossa houkuttelemaan pitkän matkan uuvuttamia matkalaisia. Ratsun selkään harkitsematta nousseista kertovia taruja on useita, mutta yhteistä niille on se, etteivät ratsastajat selviä hengissä takaisin, ellei heillä ole mukana rahalunnaita tai suojelusamulettia, kuten pyhän Benedictuksen medaljonkia.

Mallet-hevonen on nähty paholaisen välikappaleena tai jopa paholaisena itsenään. Taru hevosesta on saanut alkunsa kenties Odinin hevosesta, Sleipniristä, ja useissa kansantarustoissa esiintyvästä, taivaalla tapahtuvasta metsästysretkestä. Mallet-hevosen taru muistuttaa myös muualla Ranskassa esiintyviä hevostaruja, kuten etelä-ranskalaista Lou drapéta ja pohjois-ranskalaista tarua valkoisesta tammasta.

Myös eräs ranskalainen kansanjuhla tunnettiin nimellä Merlette, Merlet tai Mallet ‑hevosen juhla. Juhlan alkuperän arvellaan olleen sotilaallinen, mutta sen luonne oli myös katarttinen ja karnevaalimainen. Vaikka yhteys Mallet‑hevosen taruun on jäänyt pimeän peittoon, juhlaan kuului tammen ympärillä esitetty näytelmä, jossa yksi näyttelijöistä oli pukeutunut hevoseksi. Kirkko vastusti juhlaa, ja se kiellettiin vuonna 1791.

Etymologia ja terminologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mallet-hevosen nimi esiintyy ranskankielisenä sekä muodossa cheval Mallet että cheval Malet. On osittain epäselvää, onko kyseessä erisnimi vai yleisnimi. Tarinoissa hevonen mainitaan kuitenkin useimmiten yksilöllisenä taruolentona[Huom. 1], jolla on täten oma nimi. Mallet-hevosen juhlasta puhuttaessa nimi kirjoitetaan lähes aina isolla alkukirjaimella[Huom. 2].

Nimi saattaa olla myös kelttiläistä alkuperää, koska muinaiskelttiläisissä kielissä mail merkitsee arkkua tai salkkua.

Malet voi myös juontaa juurensa sanasta mallier, joka tarkoitti keskiranskalla hevosta, joka kantaa matka-arkkuja[5],[6].

Mallet-hevosen legenda[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mallet-hevonen kuvataan aavemaisena ratsuna[7], joka ilmestyy iltahämärissä ja erityisesti keskiyöllä suitsittuna ja satuloituna houkuttelemaan väsyneitä matkalaisia ratsaille1. Eläin on kuitenkin pahansuopa, ja sen selkään erehtynyt ratsastaja löytyy aina aamulla kuolleena[8],[9],[10]: maasta hevosen tallomana[11], rotkoon heitettynä[10] tai hukkuneena. Ruumiin viereltä voi löytyä erikoisen muotoisia kavionjälkiä[12]. Eläimen väritys vaihtelee paikkakunnasta riippuen. Yleensä hevosen kerrotaan olevan valkoinen, mutta joissain tarinoissa se kuvataan myös mustana[2]. Aikoinaan vanhat eukot pelottelivat pikkulapsia legendalla paholaismaisesta ratsusta[8],[9].

Claude Seignollen ja Édouard Braseyn mukaan hevosen hehkuvat silmät valaisevat tietä sen laukatessa[2]. Seignollen ja Braseyn mukaan eläimen pysäyttäminen onnistuu vain maksamalla lunnas matkasta[2]. Muissa lähteissä mainitaan myös muita keinoja, kuten kuuden ristillä merkityn rahan heittäminen hevosen eteen1 tai ristinmerkin tekeminen ja vihkiveden käyttäminen. Maksuksi matkasta käy myös "sou marqué"[2],[13], 1700-luvulla Ranskassa ja sen siirtomaissa käytössä ollut Ludvig XV:n symbolilla merkitty kolikko. Ainoa keino saada hevonen yhdeksi yöksi[9],[11] täysin hallintaansa on noitien ristiksikin kutsuttu Pyhän Benedictuksen medaljonki[11], joka suojaa kantajaansa noidilta ja demoneilta.

Mainintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mallet-hevonen on tunnettu pääosin Ranskan länsirannikolla, ja se esiintyy erityisesti useissa Grand‑Lieu -järven ympäristöön sijoittuvissa legendoissa. Lisäksi useat kirjalliset teokset mainitsevat hehkuvasilmäisen, suitsitun mustan hevosen, joka vaeltaa yössä[14],[15] erityisesti kuuttomina öinä[16].

Grand-Lieu -järven ympärillä oleva suoalue oli aikoinaan tunnettu hyvistä työ- ja sotaratsuista. Mallet‑hevosen lisäksi alueella kerrottiin legendaa "valkeista neidoista". Öisin neidot kävivät tiputtamassa kynttilöistä vahaa hevosten harjoihin ja häntiin, jotka he sitten harjasivat ja letittivät. Joskus neidot tunkeutuivat jopa sisälle talleihin päästäkseen hevosten luo[17].

Kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksessa Glossaire du Poitou, de la Saintonge et de l'Aunis Mallet-hevosen kerrotaan olevan ihmissusi, joka houkuttelee matkalaisia luokseen säyseällä käytöksellään. Kun hyväuskoinen matkalainen nousee ratsaille, hevonen lähtee täyttä laukkaa suolle, jonne se hukuttaa ratsastajan. Jos tämä on kuitenkin aamulla heti herättyään käyttänyt vihkivettä, tai ymmärtää selkään noustuaan tehdä ristinmerkin, hän selviää kylmällä kylvyllä hevosen paetessa metsän suojiin[13]. Grand-Lieu -järven ympäristön legendoissa Mallet-hevosen mainitaan usein houkuttelun lisäksi myös pakottavan ratsastajia selkäänsä.

Claude Seignolle kertoo teoksessaan Contes, récits et légendes des pays de France samoista legendoista. Hänen mukaansa mikään este ei pysty pysäyttämään Mallet-hevosta, ja se voi laukata pitkiä matkoja väsymättä. Aamun tullen eläin kuitenkin pudottaa matkalaisen selästään ja talloo tämän kuoliaaksi. Seignolle mainitsee tarinan miehestä, joka nousi hevosen selkään ja huomasi aamulla joutuneensa Pariisiin. Hänen henkensä säästyi Ludvig XV:n symbolilla merkityn kolikon ansiosta, jota hän piti taskussaan ja jolla hän maksoi matkansa[3].

Seignollen mukaan legenda opettaa varomaan vieraita hevosia ja pitämään aina mukanaan maksua matkaa varten[3].

Paikallislegendoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen puoli Pyhän Benedictuksen rististä, "noitien rististä", joka oli yksi ainoista tehokkaista suojakeinoista Mallet-hevosta vastaan.

Länsi-Ranskan rannikolla, Saint-Benoist-sur-Merin kylässä, Pyhän Benedictuksen medaljonki on legendan mukaan ainoa keino suojautua hevoselta ja saada eläin hallintaansa[9]. Kylässä tarinan mukaan näin kävi miehelle, joka pääsi Mallet-hevosen selässä Pariisiin. Kohdatessaan eläimen mies teki suuren ristinmerkin, näytti medaljonkia ja lausui loitsun[18], jossa hän Pyhän Benedictuksen nimessä käski hevosen alistua tahtoonsa ja kuljettaa hänet Pariisiin.

Benjamin Fillon on kirjoittanut muistiin[7] pahalta suojelevan loitsun, joka muodostuu medaljongin ympärille kaiverretuista kirjaimista (V.R.S.N.S.M.V.S.V.Q.L.I.V.B.):

"Vade retro, Satana: Non suadeas mihi vana;

Sunt vana quae libas; ipse venena bibas"

Alueen legendoissa kerrotaan miehestä, joka eräänä iltana kapakkakierroksen jälkeen kohtasi valkean hevosen. Säyseä eläin päästi miehen selkäänsä mutta lähti samassa hurjaan laukkaan ja yritti kaksikymmentä kertaa pudottaa ratsastajansa. Mies tappeli joka kerta vastaan, ja hevonen palasi lopulta takaisin kylään, jossa mies pääsi hengissä mutta pahasti ruhjeilla alas ratsailta. Tarinan mukaan hänet pelasti Pyhän Benedictuksen medaljonki, jota hän kantoi kaulassaan[17].

Eräässä alueen kansantarinoista mainitaan samanlainen tapaus, jossa aamun valjetessa ratsastajaa ei kuitenkaan löytynyt. Samassa teoksessa mainitaan myös sananparsi 'kuin Mallet-hevonen', joka kuvaa rohkeaa ja kiivasluonteista henkilöä[19].

Paul Sebillonin mukaan Saint-Benoist-sur-Merin asukkailla oli tapana tehdä joka kevät pyhiinvaellus kylän ulkopuolella sijaitsevalle graniittiselle dolmenille, jolla Gargantua-nimisen jättiläisen kerrotaan leikkineen[17]. Pyhiinvaelluksen päätteeksi kyläläiset suorittivat rituaalin, jossa he hankasivat kourallista apiloita dolmenia vasten. Rituaalin tarkoituksena oli antaa suoja niin Mallet-hevosta kuin useita muitakin vaaroja vastaan[20].

Kansantaruissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mallet-hevonen esiintyy myös kokoelmassa kansantaruja, jotka kertovat yliluonnollisesta metsästysretkestä. Yhdessä laulussa hevonen mainitaan osana metsästysseuruetta. Seurueeseen kuului myös naaraspuolinen ihmissusi, lepakko, korppi, noita, haltija, virvatuli, hilleri, susi sekä valkoisiin pukeutunut haamu. Kuolemansyntiin langenneet kuolevaiset, jotka sattuivat tämän seurueen tielle, nostettiin Mallet-hevosen selkään, ja heidän sielunsa kuljetettiin helvettiin. Usein syntisen ruumis löytyi aamunkoitossa rotkon vierellä kulkevalta tieltä tai keskeltä nummea[21]. Samantapainen legenda esiintyy myös saksalaisessa balladissa, jossa aamun valjetessa syntinen on kadonnut kokonaan[22].

Tarussa metsästysretkestä kerrotaan seuraavaa:

Talvisena keskiyönä ilman täyttivät pikkuhiljaa maata lähestyvät äänet. Pian tuntematon metsästäjä, seurueenaan joukko yön asukkaita, näkyi jahtaavan metsien, soiden ja lumisten tasankojen halki tarujen hirviöitä tai näkymättömiä vihollisia. Jos joku onneton sattui aaveen tielle, hänet otettiin kiinni, nostettiin Mallet-hevosen selkään ja pakotettiin osaksi seuruetta. Mikään ei voinut pidätellä tätä sekasortoista metsästysretkeä. Aamun tullen helvetti kuitenkin lunasti kerätyt sielut ja jonkun tienristeyksen kulmasta saattoi löytää uhrin muodottomaksi runnellun ruumiin, joka päätyi lopulta susien saaliiksi[13].

Alkuperä ja symboliikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mallet-hevosen legenda saattaa juontaa juurensa Odinin kahdeksanjalkaisesta Sleipnir-ratsusta.

Mallet-hevosen alkuperä on epäselvä. Sitä on pidetty paholaisen välineenä[12],[23], paholaisen itsensä toisena olomuotona[23],[24] tai kadotettuna, kärsivänä sieluna[23]. Uskomusperinteen tutkija Gilbert Durand sanoo, että hevosen laukka on rinnastettavissa leijonan karjuntaan sekä ukkosen jyrinään: kuten Mallet-hevosen ja samankaltaisen Gauvin-hevosen laukka, nekin herättävät pelkoa[25]. Jean François Bladén tarinakokoelmassa puolestaan mainitaan ratsu, jolla on venyvä selkä ja kolme tai useampi ratsastajaa selässään. Bladé, ja sanoo sen olevan eräänlainen Mallet-hevonen, paholaisen muoto, jota vastaan kykenee taistelemaan ainoastaan ristinmerkillä ja kieltäytymällä nousemasta sen selkään[26], [Huom. 3]. Myös monilla muilla taruhevosilla on kerrottu olevan venyvä selkä, ja Henri Dontenvillen mukaan se on käärmemäinen tai ainakin liskomainen piirre: "ei tarvitse kuin katsoa kerältä auki kiertyvää käärmettä tai tavallista kastematoa ymmärtääkseen, mistä myytti on peräisin."[27]

Joissain versioissa tarinasta Mallet-hevosen kuvataan olevan "vailla päätä ja häntää", mikä ei kuitenkaan estä sitä säntäämästä laukkaan ratsastajan noustua sen selkään. Saint-Benoist-sur-Merissä kerrotaan tarinaa hevosta, joka kansanperinteen mukaan ilmestyi aina uutena vuotena ritari Guillaneu selässään[17]. Tämä tarina muistuttaa Mallet-hevosen tarinaa.

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jérémie Benoît'n indoeurooppalaista pakanauskoa käsittelevän tutkimuksen mukaan Mallet-hevosen kaltaisten pahansuopien psykopompos-hevosten taustalla saattaisi olla Odinin kahdeksanjalkainen ratsu Sleipnir[28] tai jopa skandinaavisessa sekä suomalaisessa kansanperinteessä esiintyvä mara-piru[29]. Benoît huomauttaa myös, että vaikka Arnold Van Gennepin aiempi tutkimus kiisti Mallet-hevosen ja uudenvuodenpäivän välisen yhteyden, Mallet-hevonen voidaan selvästi yhdistää taivaalla tapahtuvaan metsästysretkeen sekä talvipäivänseisaukseen, jotka kristinusko aikojen saatossa demonisoi[29].

Yhteys maahisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräässä keskiaikaisia tarujen pikkuväkeä käsitelleessä tutkimuksessa on huomattu, että Mallet-hevonen saattaa olla muotoaan muuttanut maahinen. Maahisilla ja taruhevosilla on varsin läheinen yhteys, sillä niin sankarirunoissa kuin uudemmissakin kansantaruissa maahisten ja muun pikkuväen useimmin käyttämä eläinhahmo on hevonen[30]. Eräässä toisessa vaihdokkaisiin keskittyvässä tutkimuksessa on huomattu sama asia: "veden äärellä maahisen ja hevosen siluetit sekoittuvat toisiinsa"[31]. Myös haltijoita tutkinut Pierre Dubois mainitsee haltijatietokirjassaan Mallet-hevosen yhtenä monesta "haltijahevosista", joista valtaosa hukuttaa lopuksi ratsastajansa. Hän myös sanoo niiden pohjautuvan "Pegasokseen sekä yksisarvisiin" ja väittää niiden villiintyneen, koska "ihmiset eivät oppineet kesyttämään niitä"[32].

Yhteys veteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mallet-hevonen muistuttaa tietyssä mielessä myös japanilaista kappa-taruolentoa, joka kiskoo hevosia veteen. Japanilainen kirjailija Yanagida näkee kappan tarinassa rituaalisen muutoksen hevosesta veden elementiksi ja huomauttaa, että jo neoliittisella kaudella veden henget yhdistettiin hevoseläimiin[33]. Ranskalainen symbolisanakirja Dictionnaire des symboles viittaa myös moniin pahansuopiin hevosiin, jotka houkuttelevat uhrinsa kuohuviin vesiin.[23]

Värin merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mallet-hevosta on kuvailtu monien kirottujen hevosten tavoin "kalmankalpeaksi"[34]. Useat teokset, kuten Dictionnaire des symboles viittaavat värillä hevosiin, jotka ovat "värittömän kalvakoita": kalmankalpean hevosen väritys on "yön ja kuutamon kaltainen sekä kylmä ja ontto"[35], ja se tuo mieleen käärinliinojen ja aaveiden tavoin kuoleman[23]. Vuonna 1995 tehdyn tutkimuksen mukaan Mallet-hevonen sekä muut kalmankalpeat hevoset ovat kuolemaa tuovien hevosten arkkityyppi[36], ja myös Ilmestyskirjassa kerrotaan Kuoleman ratsastavan maailmanlopun koittaessa valkoisella hevosella.

Dictionnaire des symbolesissa todetaan, että kyseessä on täysin päinvastainen merkitys verrattuna siihen, mikä valkoiseen väriin tai valkeisiin hevosiin (kuten Pegasos) tavallisesti on liitetty. Voidaan puhua jopa petollisesta ulkokuoresta tai symboliikan sekoittumisesta[37].

Englannissa ja Espanjassa valkoisen hevosen kohtaaminen ennustaa epäonnea ja kuolemaa[38].

Mallet-hevosen juhla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englantilainen renessanssiaikaisen juhlan rekonstruktio, jossa esiintyy "chevalet" tai "chibalet".

Länsiranskalaisessa Saint Lumine-de-Coutais'n seurakunnassa vietettiin vuosisatojen ajan Mallet-hevosen (tai Merlet- tai Merlette-hevosen) nimissä kansanjuhlaa. Juhla oli peräisin keskiajalta, mutta Ranskan vallankumouksen alkaessa sen vietto kiellettiin ja järjestäminen lakkautettiin.

Mallet-hevosen juhlasta ei ole julkaistu yhtään vakavasti otettavaa tieteellistä tutkimusta. Sen olemassaoloa on silti lähes mahdoton kiistää, sillä se mainitaan 1700- ja 1800-luvuilta peräisin olevissa asiakirjoissa. Kyseessä on ilmeisesti ollut vuosittain esitetty näytelmä, joka liittyi entiseen feodaaliherrojen oikeuteen, eikä sen alkuperää vieläkään tunneta[39]. Juhlan tiedetään vaatineen paljon valmisteluja ja yhdeksän näyttelijää[40].

Kaikki tiedot Mallet-hevosen juhlasta perustuvat arvailuihin, joiden ensisijaisena lähteenä on Thomas de Saint Marsin teos vuodelta 1808. Hänen mukaansa juhlan juuret saattavat olla paljon syvemmällä kuin keskiajassa ja ulottua druidikultteihin, mitä tammenlehvien, hevosen ja kukin koristellun sauvan käyttö vaikuttaisivat tukevan. Juhlaan liittyy tanssia ja marssia. Juhlassa kaksi miestä ottelee leikkimielisesti keskenään miekoin marssin ja tanssin aikana, minkä on katsottu viittaavan siihen, että sodassa häviäjät oli tapana uhrata vangitsemisen jälkeen[39],[41]. Vuodelta 1972 peräisin oleva Bretagnen historian tutkimuksessa pidetään Mallet-hevosen juhlaa sotaharjoituksena[42] ja Ranskan kansallinen kansanperinneryhmien keskusliitto puolestaan tapana suojautua Mallet-hevoselta[8].

Thomas de Saint Mars näkee Mallet-hevosen juhlassa runsaasti viittauksia muiden kulttuurien tarinoihin. Hän esimerkiksi rinnastaa kirkkoon tuodun Mallet-hevosen Troijan puuhevoseen, ja samalla tavoin hän näkee yhtäläisyyksiä hevosen torjuntaan käytettyjen esineiden markkinoilla kaupittelussa sekä siinä, miten heprealaiset itseoikeutetusti ryöstivät egyptiläisiltä seuratessaan Moosesta Arabian autiomaille. De Saint Marsin mukaan myös seremonian ajankohta sekä jotkin sen yksityiskohdat vaikuttaisivat sopivan yhteen druidien astronomisen järjestelmän kanssa. Lisäksi hän uskoo, että jo pitkään liljankukkina pidetyt kuviot (ranskaksi fleur de lis) ovatkin saattaneet olla alun perin keihäänkärkiä (fer de lance) ja punaiset liljankukat vastaavia kuin Ranskan vaakunassa. Samalla de Saint Mars pahoittelee kuitenkin, ettei aiheesta ole tieteellisiä tutkimuksia[39].

Mallet-hevosen juhla oli ainutlaatuinen alueellaan. Sitä ei tunnettu naapuriseurakunnissa eikä muillakaan lähialueilla, joissa oli samanlaisia rämeitä[39]. Juhlijoiden vaatteita koristavat heraldiset kärpännahka- ja liljakuviot herättävät epäilyksen siitä, että puvut olisivat peräisin ajalta sen jälkeen, kun Bretagne liitettiin Ranskaan, sillä vastaavia kuvioita tavattiin enemmän vasta myöhemmin. Vuodelta 1495 peräisin oleva lähde kuitenkin todistaa, että vastaavia pukuja oli olemassa jo aiemmin[39].

Joidenkin uudempien tulkintojen mukaan juhlalla olisi ollut useampia tarkoituksia, kuten karnevaali (jossa talvi symbolisesti surmataan) tai katarttinen rituaali tai rituaali luonnon henkiin heräämisen juhlistamiseksi keväällä. Kukin koristellun sauvan käyttö vaikuttaisi tukevan viimeksi mainittua tulkintaa[43].

Yann Breklien mainitsee "Mallet-hevosen tanssin", joka perustui tarkkoihin liikesarjoihin. Tanssia esitettiin Nantesin seudulla, ja sillä kunnioitettiin kevättä[44].

On myös olemassa muita juhlia, joissa lavalla esiintyy yksi tai useampi hevoseksi pukeutunut ihminen. Näytelmien hevosta kutsutaan monella eri nimellä: esimerkkejä ovat chevalet ("heponen"), chibalet ("heppanen"), Cheval-fol Lyonissa sekä Godon Orléansissa[45].

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nantesilainen Tréteau et Terroir -kansanperinneryhmä järjestää Mallet-hevosen juhlia nykyaikaisissa puitteissa, jotka ovat epäilyksettä kaukana alkuperäisen juhlan ylellisyydestä ja komeudesta[43].

Kansanmusiikkiryhmä Tri Yann on tehnyt La ballade du cheval Mallet -nimisen kappaleen (Mallet‑hevosen balladi), jossa viitataan Mallet-hevosen juhlan nykypäiväiseen versioon[43].

Huomautukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Claude Seignolle ja Paul Sébillot kirjoittavan nimen isolla alkukirjaimella.
  2. ↑ Erityisesti kesäkuun 30. päivä 1806 järjestetyn Mallet-hevosen seremonian alkupuheessa, jonka Thomas de Saint Mars piti Académie celtiquessä. Puhe on ensisijainen tiedonlähde perinteestä.
  3. ↑ Kansantaruissa tunnetaan myös muita hevosia, joilla on venyvä selkä ja lautanen, kuten Lou drapé Etelä-Ranskassa, Bayard-hevonen sekä Pas-de-calais'n valkoinen tamma.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Légendes locales d'Angles (arkistoitu) sivustolla Le site officiel de la ville d'Angles (arkistoitu)
  2. ↑ a b c d e Édouard Brasey: La petite encyclopédie du merveilleux. Le pré aux clercs, Paris, 2008, s. 254-255 (ISBN 978-2-84228-321-6)
  3. ↑ a b c Claude Seignolle: Contes, récits et légendes des pays de France : Bretagne, Normandie, Poitou, Charentes, Guyenne, Gascogne, Pays basque, t. 1. Omnibus, 1998, 1200 s. (ISBN 978-2-258-04583-5)
  4. ↑ Mythologie française: bulletin de la Société de mythologie française, La Société de mythologie française, 1994. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 11-12
  5. ↑ Paul Guérin: Archives historiques du Poitou, vol. 24. Painanut H. Oudin v. 1893. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 176
  6. ↑ Frédéric Duval, Frédéric Godefroy: Actes du Xe colloque international sur le moyen français : Mémoires et documents de l'École des chartes, vol. 71. Librairie Droz, 2003. 455 s. (ISBN 9782900791639) Luettavissa Internetissä] (arkistoitu), s. 366
  7. ↑ a b Comité des travaux historiques et scientifiques: Revue des sociétés savantes des départements, vol. 2. Imprimerie nationale, 1867. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 181
  8. ↑ a b c Folklore de France, numéros 103-123. Confédération nationale des groupes folkloriques français, 1969. Luettavissa Internetissä] (arkistoitu), s. 57-60
  9. ↑ a b c d Henri Dontenville: La France mythologique : Bibliothèque du merveilleux, vol. 2. H. Veyrier, 1966, 393 s. Luettavissa Internetissä] (arkistoitu), s. 104-105
  10. ↑ a b Arnold van Gennep: Manuel de folklore français contemporain : Manuels d'archéologie et d'histoire de l'art, vol. 1, partie 7. A. Picard, 1943. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 3026
  11. ↑ a b c Robert Colle: Légendes et contes d'Aunis et Saintonge. Éditions Rupella, 1975, 254 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 41
  12. ↑ a b Jean Verwaest: Charentes et Poitou au bon vieux temps: folklore du pays d'ouest. A la Rose des vents, 1951, 153 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 90-98
  13. ↑ a b c Léopold Favre: Glossaire du Poitou, de la Saintonge et de l'Aunis. Robin et L. Favre, 1868, 356 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 85-86
  14. ↑ Société d'ethnographie nationale et d'art populaire: La tradition en Poitou et Charentes: Art populaire, ethnographie, folk-lore, hagiographie, histoire. Librairie de la Tradition nationale, 1897, 479 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 237
  15. ↑ Robert Mineau & Lucien Racinoux: Légendaire de la Vienne: êtres fabuleux, mythes anciens, contes fantastiques, fontaines sacrées, pierres rituelles, sites mystérieux, saints guérisseurs, etc. Brissaud, 1978, 423 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 56
  16. ↑ Maurice Fombeure: Ceux des pays d'ouest: Poitou, Aunis, Saintonge, Angoumois, types et coutumes : Provinces de France, types et coutumes, vol. 14. Éditions des Horizons de France, 1943, 138 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 88
  17. ↑ a b c d Société d'émulation de la Vendée: Annuaire. 1862. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 72-73
  18. ↑ Henri Dontenville: La France mythologique : Bibliothèque du merveilleux, vol. 2. H. Veyrier, 1966, 393 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 105
  19. ↑ Mathé Marceau: Les sentiers d'eau: souvenirs du marais poitevin : Mémoire vive. Seghers, 1978. 300 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 83
  20. ↑ Paul Sébillot: Gargantua dans les traditions populaires, Littératures populaires de toutes les nations, vol. 2. Maisonneuve et cie., 1883. 342 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 182; vuoden 2009 painoksessa (arkistoitu)
  21. ↑ A. Viaud-Grand-Marais: Causeries sur Noirmoutier, vieilles croyances et vieilles coutumes. Editions PyréMonde (ISBN 9782846183482) Luettavissa Internetissä[vanhentunut linkki] (arkistoitu), s. 27-28
  22. ↑ Revue des traditions populaires, vol. 9. Librairie orientale et américaine, 1894. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 412
  23. ↑ a b c d e Jean Chevalier et Alain Gheerbrant: Dictionnaire des symboles. S. 226
  24. ↑ Claude Seignolle: Les évangiles du diable selon la croyance populaire. Les Littératures populaires de toutes les nations, vol. 12. Maisonneuve & Larose, 1994, 902 s. (ISBN 9782706811197) Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 64
  25. ↑ Gilbert Durand, 1987. S. 84
  26. ↑ Pierre Lafforgue, Jean-François Bladé: Les contes du vieux Cazaux. Fédérop, 1995. 235 s. (ISBN 9782857920915) S. 126
  27. ↑ Dontenville, 1973. S. 143
  28. ↑ Jérémie Benoît: Le paganisme indo-européen: pérennité et métamorphose. Collection Antaios, L'Âge d'Homme, 2001. 266 s. (ISBN 9782825115640) Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 235
  29. ↑ a b Jérémie Benoît: Le paganisme indo-européen: pérennité et métamorphose. Collection Antaios, L'Âge d'Homme, 2001. 266 s. (ISBN 9782825115640) Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 236-238
  30. ↑ Anne Martineau: Le nain et le chevalier: Essai sur les nains français du moyen âge. Traditions et croyances, Presses Paris Sorbonne, 2003. 286 s. (ISBN 9782840502746) Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 91
  31. ↑ Jean-Michel Doulet: Quand les démons enlevaient les enfants: les changelins : étude d'une figure mythique. Traditions & croyances, Presses de l'Université de Paris-Sorbonne, 2002. 433 s. (ISBN 9782840502364) Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 301
  32. ↑ Pierre Dubois (kuv. Roland & Claudine Sabatier): La Grande Encyclopédie des fées. S. 102-103
  33. ↑ Chiwaki Shinoda, Danièle James-Raoulin & Claude Alexandre Thomassetin teoksessa Dans l'eau, sous l'eau: le monde aquatique au moyen âge. Cultures et civilisations médiévales, vol. 25. Presses Paris Sorbonne, 2002, 432 s. (ISBN 9782840502166) S. 272
  34. ↑ Guy Pillard: Les survivances et l'environnement mythologiques dans le département des Deux-Sèvres. Brissaud, 1978. 272 s. (ISBN 9782902170166) Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 92
  35. ↑ Jean-Paul Clébert: Bestiaire fabuleux. Albin Michel, 1971. 459 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 102
  36. ↑ Pierre Sauzeau & André Sauzeau: Les chevaux colorés de l'« apocalypse ». Revue de l'histoire des religions, vol. 212. Université Montpellier III, 1995. S. 259-298
  37. ↑ La fantasy : un rôle sur mesure pour le maître étalon[vanhentunut linkki] (arkistoitu) sivustolla http://www.noosfere.org/ (arkistoitu). Haettu 2.11.2009
  38. ↑ Université Paul Valéry: Mélanges à la mémoire de Louis Michel. 1979. 482 s. S. 172
  39. ↑ a b c d e Académie celtique, Société nationale des antiquaires de France: Mémoires de l'Académie Celtique: ou recherches sur les antiquités celtiques, gauloises et françaises, vol. 2. Dentu, 1808. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 382-383
  40. ↑ Le jeu du Cheval Mallet décapité par la Révolution julkaisussa La France pittoresque, nro 23 (heinä-elo-syyskuu 2007) Lue artikkeli (arkistoitu)
  41. ↑ Le Cheval Mallet, héritage des druides ou de l'ost ? julkaisussa La France pittoresque, nro 23 (heinä-elo-syyskuu 2007). Lue artikkeli (arkistoitu)
  42. ↑ Arthur Le Moyne de La Borderie & Barthélemy Pocquet: Histoire de Bretagne, vol. 3. J. Floch, 1972. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 128
  43. ↑ a b c Gilles Perrodeau: Le mystère du cheval Merlette - Un charivari institutionalisé[vanhentunut linkki] (arkistoitu) sivustolla http://paysderetz.online.fr arkistoitu. S. 2. Haettu 3.10.2009
  44. ↑ Yann Brekilien: La vie quotidienne des paysans en Bretagne au XIXe siècle. Hachette, 1966. 366 s. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 317
  45. ↑ Edélestand Du Méril: Histoire de la comédie..., vol. 1. Didier et cie, 1864. Luettavissa Internetissä (arkistoitu), s. 421
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mallet-hevonen&oldid=21710116”