Maan magneettikenttä

Wikipedia

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Magneettikenttä suojaa Maan pintaa aurinkotuulen hiukkasilta. Aurinkotuuli muokkaa Maan magneettikenttää venyttäen sitä kauas avaruuteen.

Maan magneettikenttä muistuttaa Maan pinnalla tarkasteltuna ominaisuuksiltaan sauvamagneettia.

Maan magneettikenttä on Maata ympäröivä kaksinapainen magneettikenttä, joka ulottuu useita kymmeniä tuhansia kilometrejä avaruuteen (magnetosfääri).

Magneettikenttä suojaa Maan pintaa varauksellisilta aurinkotuulen hiukkasilta. Vain magneettisten napojen läheisyydessä hiukkaset pääsevät lähemmäksi Maata ja synnyttävät revontulia ilmakehän hiukkasten kanssa vuorovaikuttaessaan. Koska magneettiset navat ovat melko lähellä maantieteellistä pohjois-ja etelänapaa, Maan magneettikentästä on ollut hyötyä suunnistuksessa.

Maan magneettikentän synty selitetään yleensä dynamoteorialla. Sen mukaan Maan ytimen lämmöstä ja Maan pyörimisestä johtuva sulan raudan osin säännöllinen virtaus synnyttää magneettikentän.

Maan magneettikentän magneettivuon tiheys vaihtelee riippuen maantieteellisestä sijainnista alle 30 mikroteslasta yli 60 mikroteslaan.

Magneettikenttää ja muita Maan magneettisia ilmiöitä tutkiva tieteenala on geomagnetismi. Maan muinaista magneettikenttää tutkii paleomagnetismi.

[muokkaa] Maan magneettikenttä yksinkertaistettuna sauvamagneetiksi

Maan magneettikenttä on melko tarkasti (noin 80 %:sesti) kaksinapainen eli dipolikenttä.^selvennä?

Maan magneettiset navat sijaitsevat lähellä maantieteellisiä napoja siten, että fysikaalisesti magneettinen pohjoisnapa sijaitsee lähellä maantieteellisellä etelänapaa ja päinvastoin. Puhekielessä magneettisella pohjoisnavalla kuitenkin yleensä tarkoitetaan sitä napaa, joka sijaitsee lähellä maantieteellistä pohjoisnapaa. Tarkemmin sanottuna se sijaitsee pisteessä 81°N ja 109°W Kanadan arktisen saariston pohjoisosassa noin 1 000 km:n päässä maantieteellisestä pohjoisnavasta.

Kuvitteellinen akseli, joka yhdistää magneettiset navat, on nykyisin noin 11,3 astetta kallellaan Maan pyörimisakseliin nähden. Tämä aiheuttaa kompassiin erannon eli magneettisen ja maantieteellisen pohjoissuunnan välisen eron. Esimerkiksi vuonna 2008 kompassi näytti Suomessa paikasta riippuen noin 6-12,5 astetta sivuun pohjoisesta.

[muokkaa] Maan magneettikentän ja sauvamagneetin erot

[muokkaa] Erilaiset syntymekanismit

Muodoltaan maan magneettikenttä muistuttaa tankomagneetin dipolaarista kenttää, mutta samankaltaisuus on näennäistä. Tankomagneetin kenttä syntyy ns. alkeismagneettien tietynlaisesta suuntautumisesta raudassa (pohjimmiltaan elektronien liikkeestä), mutta Maan ydin on niin kuuma, että suuntautuminen muuttuu satunnaiseksi. Tällainen satunnaisuus saa kappaleen tavallisesti menettämään magneettikenttänsä. Siksi Maan magneettikenttä ei synny magnetoituneesta raudasta, vaan Maan sulassa ytimessä tapahtuvista sähkövirtauksista.

[muokkaa] Erot kenttien muodoissa

Maan magneettikentässä on dipolikentän lisäksi heikompia multipolikenttiä. Näiden vuoksi kenttäviivat eivät kaikkialla suuntaudu suoraam magneettinapoja kohti, vaan ne ovat mutkaisia.

Aurinkotuuli muuttaa Maan magneettikentän muotoa venyttäen sen kauas avaruuteen ulottuvaksi "hännäksi".

[muokkaa] Magneettikentän muutokset

[muokkaa] Voimakkuusvaihtelut

Magneettikentän voimakkuus vaihtelee. Lyhyen aikavälin muutokset johtuvat lähinnä Auringosta, pitempiaikaiset Maan ytimen nestevirtausten muutoksista. Tällä hetkellä magneettikenttä on heikkenemässä. Joidenkin valetieteilijöiden mielestä tämä puhuu dynamoteoriaa vastaan, tällöin Maan magneettikenttä olisi jäännösmagnetismia. Nykyään tutkijat eivät usko Maan magneettikentän olevan jäännösmagnetismia. Tähän viittaa muun muassa se, että muiden planeettojen, hitaasti pyörivien Venuksen ja Marsin magneettikenttä on Maan kenttää heikompi, ja Marsin kenttä heikko, koska sen ytimen konvektio on oletettavasti lakannut.

[muokkaa] Navat liikkuvat jatkuvasti

Maan magneettikentän navat eivät pysy paikoillaan, vaan vaeltavat useita kilometrejä vuodessa. Navat eivät ole täsmälleen vastakkaisilla puolilla maapalloa ja liikkuvat toisistaan riippumatta. Tällä hetkellä magneettinen etelänapa on kauempana etelänavasta kuin magneettinen pohjoisnapa on pohjoisnavasta. Pohjoisnapa liikkuu nykyään noin 40 kilometriä vuodessa pohjoiseen.

[muokkaa] Napaisuusvaihdoksia satojen tuhansien vuosien välein

Paleomagneettisten tutkimusten avulla on päätelty, että Maan magneettikenttä vaihtaa napaisuuttaan säännöllisesti, pari kertaa miljoonassa vuodessa. Viimeisin napaisuuskäännös tapahtui noin 780 000 vuotta sitten. Vaihdoksen aiheuttavaa mekanismia ei tunneta kunnolla, mutta vaihdos ei ole äkillinen vaan saattaa kestää kymmeniä tuhansia vuosia. Napaisuuskäännöksen aikana Maan magneettikentässä saattaa olla useampia napoja.

[muokkaa] Maan magneettikentän synty

Maan magneettikenttää jäljittelevän tietokoneohjelman tulokset. Tietokonesimulaation mukaan maan megneettikenttä on ytimessä kuin sotkuinen lankakerä, jossa näkyy hieman järjestystä päiväntasaajan suuntaan.

Laajasti kannatettu teoria Maan magneettikentän pääasialliseksi selittäjäksi on ns. dynamoteoria, jonka mukaan magneettikenttä syntyy Maan sulassa ulkoisessa ytimessä, jossa on hyvin sähköä johtavaa raudan ja nikkelin seosta. Mekaanisten virtojen ja sähkövirtojen yhteisvaikutus aiheuttaa itseään ylläpitävän dynamon, joka saa käyttövoimansa liike-energiasta. Monet tutkijat pitävät konvektiovirtauksia todennäköisimpänä syynä. Dynamoteorian avulla voidaan selittää kentän hitaat aikavaihtelut ja kentän napaisuuden eli polariteetin vaihtumiset. ^[1]

[muokkaa] Geomagnetismin historiaa

Vanhin Maan magneettikenttää suunnistamisessa hyödyntävä laite on kompassi, jonka neula asettuu Maan magneettikentän suuntaisesti. Vaikka kompassi on vanha keksintö ja se tunnettiin Kiinassa jo varhain, ajatuksen Maasta suurena magneettina esitti ensimmäisen kerran luonnontieteilijä William Gilbert vasta vuonna 1600. Hänen teoksensa De Magnete, Magneticisque Corporibus, et de Magno Magnete Tellure keskeisin väite oli magnus magnes ipse est globus terrestris, Maa itse on suuri magneetti. Gilbert teki myös kokeita Maata kuvaavalla magnetisoidulla rautapallolla eli terrellalla.

Gilbertin jälkeen Maan magneettikentästä on esitetty erilaisia malleja. Vuonna 1804 Jean Biot esitti, että se vastaa Maan keskipisteeseen ajatellun dipolimagneetin kenttää. Koska kenttä ei havaintojen perusteella kuitenkaan täysin näyttänyt noudattavan dipolimallia, teoriaa kehittivät muun muassa Edmund Halley ja Christian Hansteen olettamalla magneettisia napoja olevan useampia, neljä kappaletta. Näitä napoja ei kuitenkaan löydetty. Vuonna 1839 Carl Friedrich Gauss esitti yhä käytössä olevan mallinsa, jossa Maan magneettikenttä on esitetty erinapaisten kenttien summana. Hallitseva termi on dipolikenttä, mutta myös nelinapaisella kvadrupolikentällä ja kahdeksannapaisella oktupolikentällä (ja niin edelleen) on tietty, joskin vähäisempi vaikutus kokonaismagneettikentän muotoon.

Nykyään magneettikentän voimakkuutta ja suuntaa mitataan magneettisissa observatorioissa tai satelliittien avulla.

[muokkaa] Mittalukuja

• Kenttävoimakkuus noin 20-60 mikroteslaa
• Deklinaatio D eli eranto (magneettikentän suunnan ja maantieteellisen pohjoissuunan välinen kulma^[2]. Se oli vuonna 2008 Suomen alueeella eri paikoissa 6-12,5 astetta^[3].
• Inklinaatio I magneettikentän suunnan kaltevuuskulma^[2]

[muokkaa] Katso myös

• Eksymä
• Eranto
• Paleomagnetismi

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Maan magneettikenttä.

• David P. Stern: The Great Magnet, the Earth – William Gilbertin De Magneten juhlavuosi (englanniksi)
• USGS Geomagnetism Program (englanniksi)
• Geomagnetism (englanniksi)