Koordinaatit: 86°N, 166°W

Magneettinen pohjoisnapa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Magneettisen pohjoisnavan liikkuminen Kanadan arktisessa saaristossa vuosina 1831–2001.
Navan liikkuminen vuosina 1831–2007: havainnoidut sijainnit punaruskealla ja mallinnetut sijainnit sinisellä.

Maan magneettinen pohjoisnapa on paikka, jossa Maan magneettikentän inklinaatio on 90 astetta eli kenttä osoittaa suoraan alaspäin. Se ei sijaitse maantieteellisellä pohjoisnavalla, vaan pisteessä 86°N, 166°W Pohjoisella jäämerellä ja liikkuu kohti Venäjää 55–60 kilometriä vuodessa. [1]

Fysikaalisilta ominaisuuksiltaan pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitseva magneettinen napa ei olekaan magneettikentän pohjoisnapa, vaan etelänapa, sillä se vetää sauvamagneetin ja erityisesti kompassineulan pohjoisnapaa puoleensa, ja siellä magneettiset kenttäviivat osoittavat alaspäin.[2]

Löytöhistoria ja tutkimusmatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun kompassi tuli Euroopassa tunnetuksi, sen toiminnan selitettiin johtuvan siitä, että Pohjois­navalla olisi suuri magneettisesta malmista koostunut vuori. Toisen selityksen mukaan Pohjantähti olisi ollut voimakas magneetti, koska kompassin­eula näytti osoittavan sitä kohti. Kun 1500-luvulla havaittiin magneettikentän deklinaatio eli että kompassin osoittama suunta poikkesi jonkin verran maan­­tieteelli­sestä pohjois­­suunnasta, pääteltiin, että tämän "magneetti­vuoren" olikin sijaittava jonkin matkan päässä Pohjois­navasta.[3]

Vuonna 1600 englantilainen tutkija William Gilbert esitti ensimmäisenä, että Maa itse on suuri magneetti. Hän myös ensimmäisenä määritteli magneettisen pohjois­navan pisteeksi, jossa maan magneetti­kentän suunta on suoraan alas­päin.[3]

Ensimmäisenä magneettiselle pohjoisnavalle saapui 31. touko­kuuta 1831 James Clark Ross, joka havaitsi sen sijaitsevan Boothian niemimaalla, Cape Adelaidessa (70°05.3′N, 096°46′W). Tämän jälkeen kesti yli 70 vuotta, ennen kuin paikalla seuraavana kävi Roald Amundsen vuonna 1903 purjehtiessaan ensimmäisenä Luoteisväylän läpi. Amundsen havaitsi magneettisen navan edelleen olleen lähellä Rossin ilmoittamaa paikkaa.[4]

Kolmantena magneettisen pohjois­navan saavuttivat vuonna 1947 kanadalaiset tutkimus­matkailijat Paul Serson ja Jack Clark, jotka totesivat sen siirtyneen Allen Lakeen, Walesin prinssin saarelle (73.9°N, 100.9°W), noin 400 kilometriä luoteeseen siitä paikasta, josta Ross ja Amundsen olivat sen löytäneet. Edeltä­jis­tään poiketen he saapuivat paikalle lento­teitse, minkä vuoksi matka kävi paljon nopeammin, ja he saattoivat määrittää magneetti­navan paikan varsin tarkasti Sersonin keksimän elektronisen magnetometrin avulla[4][5]

Myöhemmin magneetti­napa on siirtynyt vielä pohjoisemmaksi ja on nykyisin Pohjoisessa Jäämeressä Ellesmerensaaren luoteispuolella.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kyoto University, Japan: Magnetic North Kyoto University, Japan. Viitattu 21.4.2016. (englanniksi)
  2. http://www.fmi.fi/tutkimus_avaruus/avaruus_6.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  3. a b Early Concepts of the North Magnetic Pole Natural Resources Canada. Arkistoitu 12.1.2010. Viitattu 26.10.2012. (englanniksi)
  4. a b History of Expeditions to the North Magnetic Pole Natural Resources Canada. Arkistoitu 27.8.2010. Viitattu 26.10.2012. (englanniksi)
  5. The North Magnetic Pole Geological Survey of Canada, Natural Resources Canada. Viitattu 26.10.2012. (englanniksi)