Imponderabilia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Imponderabiliat olivat oletettuja painottomia tai ainakin äärimmäisen kevyitä aineita, joiden avulla tieteessä vielä 1800-luvun alussa selitettiin lämpö-, valo-, sähkö- ja magneettiset ilmiöt.[1]. Valoa pidettiin Newtonin käsityksen mukaisesti aineellisten hiukkasten virtana, kun taas lämmön ja sähkön johtuminen samoin kuin hankaussähkö selitettiin olettamalla, että lämpö- ja sähköaine siirtyisi kappaleesta toiseen. Antoine Laurent Lavoisier sisällytti lämpöaineen eli kalorikin samoin kuin valon alkuaineiden luetteloonsa.[2][3] Myöhemmin Berzelius oletti, että varsinaisten alkuaineiden ja niiden yhdisteiden lisäksi oli viisi painotonta "ainesta": positiivinen ja negatiivinen sähkö, magnetismi, valo ja kalorikki.[3] Toisen käsityksen mukaan magnetoituvat aineet sisälsivät kahta "magneettista nestettä", joista aineen magnetoituessa toinen keskittyi magneetin pohjois- ja toinen etelänapaan.[4]

Jo 1600-luvulla Francis Bacon oli esittänyt vaihtoehtoisen hypoteesin, jonka mukaan lämpö ei ole erityinen aine vaan aineen pienimpien osien liikettä.[5] Samoin jo Christiaan Huygens oli selittänyt valon aaltoliikkeeksi. Nämä käsitykset tulivat kuitenkin yleisesti hyväksytyksi vasta 1800-luvun alkupuolella. Vuonna 1820 Hans Christian Ørsted havaitsi, että sähkövirta vaikuttaa lähellä oleviin magneetteihin, ja pian tämän jälkeen André Marie Ampère selitti, että myös kestomagneettien magnetismi johtuu aineessa olevista alkeisvirtasilmukoista[6] Paljon myöhemmin sähkövaraus osoittautui erääksi alkeishiukkasten perusominaisuudeksi, mutta makroskooppisessa aineessa esiintyvät sähkövaraukset johtuvat nimenomaan elektronien siirtymisestä kappaleesta toiseen. Elektronit ovat tosin massallisia hiukkasia, mutta niiden massa on vain noin 1/1800 nukleonien massasta.

Kuvaannollisesti imponderabilioilla tarkoitetaan joskus asioita, joiden vaikutuksia on vaikea selvittää.[1]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Otavan suuri ensyklopedia, 22. osa (Ensyklopedia ja hakemisto, Hano-L, s. 8579, hakusana Imponderabilia. Otava, 1982.
  2. John Hudson: Suurin tiede, Kemian historia, s. 116. Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House, 2002. ISBN 951-884-346-5.
  3. a b Hans Christian von Baeyer: Maxwellin demoni, s. 21. Suom. Hannu Karttunen. Art House, 2000. ISBN 941-884-321-X.
  4. Kaarle ja Riitta Kurki-Suonio: Vuorovaikutuksesta kenttiin, sähkömagnetismin perusteet, s. 12. Limes ry, 1991. ISBN 951-745-140-7.
  5. Baeyer, s. 23
  6. Kurki-Suonio, s. 14