Hylestadin sauvakirkko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hylestad I, vasen puoli (kuvat 4–7)
Hylestad I, oikea puoli (kuvat 1–3).

Hylestadin sauvakirkko (norj. Hylestad stavkyrkje) oli Norjassa Hylestadissa (Aust-Agder, Valle, Setesdal) sijainnut keskiaikainen sauvakirkko, joka ei ole säilynyt. Se on alkujaan rakennettu 1100-luvun loppupuolella tai 1200-luvun alussa, mutta purettiin 1600-luvulla. Kirkko on kuitenkin tullut tunnetuksi portaalistaan, jonka osia säästettiin ja käytettiin myöhemmin muissa rakennuksissa. 1800-luvulla nämä portaalin säilyneet osat siirrettiin osaksi Oslossa sijaitsevan Kulttuurihistorian museon kokoelmia (Oldsaksamlingen). Säilyneistä osista nimellä Hylestad I tunnettu portaali sisältää veistoskoristelua, jonka aihe on peräisin keskiajan Skandinaviassa hyvin suositusta ns. Sigurðr-legendasta. Portaalin varsinaisesta sijainnista alkuperäisessä kirkossa ei ole varmuutta. Toinen säilynyt portaali (ns. Hylestad II) on koristelultaan tavanomaisempi, ja se on todennäköisesti ollut osa kirkon länsiportaalia.[1]

Sigurðr-portaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reginn takoo Sigurðrin miekkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeanpuoleisen portaalin alaosassa, ensimmäisessä kohtauksessa Sigurðrin kasvatusisä Reginn takoo Sigurðrille miekkaa. Kuvassa Reginnillä on avustaja, joka huolehtii palkeista Reginnin käyttäessä pajavasaraa ja pihtejä. Mainintaa avustavasta oppipojasta ei löydy muista kirjallisista tai kuvallisista lähteistä kuin Völsungain saagasta.[2]

Sigurðr testaa miekkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeanpuoleisen portaalin seuraavassa kohtauksessa (2) edellisen kuvan yläpuolella kypäräpäinen Sigurðr testaa Reginnin takomaa ensimmäistä miekkaa. Hän iskee sillä alasimeen, jolloin miekka murtuu. Völsungain saagan mukaan seuraavakin Reginnin takoma miekka särkyy Sigurðrin koettaessa sen kestävyyttä. Sitten Sigurðr pyytää äidiltään isänsä Sigmundrin miekan palasia. Kyseinen miekka on rikkoutunut Sigmundrin viimeisessä taistelussa tämän kohdatessa Óðinnin, jonka keihäs on rikkonut miekan. Paloista taottu miekka kestää kaikki kokeet. Miekkaa kutsutaan nimellä Gramr.[3]

Sigurðr surmaa lohikäärmeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeanpuoleisen portaalin yläosassa olevassa kohtauksessa (3) Sigurðr surmaa Fáfnir-lohikäärmeen iskemällä tätä Gramr-miekallaan.

Sigurðr maistaa lohikäärmeen sydäntä.

Sigurðr maistaa lohikäärmeen sydäntä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemman portaalin alimmassa kohtauksessa (4) Sigurðr paahtaa surmaamansa lohikäärmeen sydäntä. Kasvatusisä Reginn nukkuu vasemmalla miekkaansa nojaten. Sigurðr kokeilee lihan kypsyyttä sormellaan ja nuolaisee sitten sormeaan, jossa on lohikäärmeensydämestä tihkunutta verta. Samassa Sigurðr alkaa ymmärtää lähistöllä olevien lintujen kieltä ja saa kuulla näiltä, että Reginn aikoo tappaa hänet.

Grani selässään kulta-aarre[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemman portaalin seuraavassa kohtauksessa (5) edellä mainitun kuvan yläpuolella on kuvattuna Sigurðrin ratsu Grani, jonka selkään on lastattu Fáfnirin kulta-aarre. Kuvassa näkyvän puun lehvästössä on lintuja, joiden kieltä Sigurðr on juuri oppinut ymmärtämään. Völsungain saagassa Granin kulta-taakka mainitaan vasta alla mainitun kohtauksen 6 jälkeen.

Sigurðr surmaa Reginnin.

Sigurðr surmaa Reginnin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemman portaalin keskiosassa olevassa kohtauksessa (6) Sigurðr surmaa nukkuvan Reginnin miekallaan.Tämä Hylestadin portaalin kuvaus Reginnin surmaamisesta eroaa Völsungain saagan ja eddarunouden (Fáfnismál eli Fáfnirin runo) versiosta. Hylestadin versiossa Sigurðr surmaa kasvatusisänsä iskemällä miekan tämän rintaan, kun taas kahdessa edellä mainitussa kirjallisessa lähteessä Sigurðr katkaisee Reginniltä kaulan. Proosa-Eddan versiossa taas surmaamistapaa ei mainita vaan kerrotaan vain Sigurðrin tappaneen Reginnin.[4]

Gunnarr käärmekuopassa.

Gunnarr käärmekuopassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylimpänä oleva kohtaus (7) vasemmassa portaalissa kuvaa Sigurðrin vaimon Guðrúnin veljeä Gunnarria käärmekuopassa. Völsungain saagassa kerrotaan, että Guðrúnin veljet ovat surmanneet Sigurðrin ja ottaneet tämän kulta-aarteen haltuunsa. He naittavat sitten siskonsa kuningas Atlille, joka taas tahtoo kulta-aarteen itselleen. Hän kutsuu veljet tapaamaan sisartaan Guðrúnia. Veljesten saavuttua Atli kuitenkin hyökkää heidän kimppuunsa. Surmattuaan muut miehet Atli ottaa veljekset vangiksi ja sulkee Gunnarrin käärmekuoppaan. Kuvassa Gunnarrin kädet on sidottu hänen selkänsä taakse, mutta hän rauhoittaa käärmeitä soittamalla varpaillaan vasemmalla näkyvää harppua, kunnes yksi käärmeistä surmaa Gunnarrin.

Portaalin veistoskoristelun tulkinnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaiseen, pakanallisen ajan menneisyyteen liitetyn Sigurðrin legendan esiintyminen Hylestadin portaalin veistoskoristelussa on herättänyt tutkijoissa paljon kysymyksiä. On esimerkiksi pohdittu sitä, miksi kristittyjen pyhän paikan koristeluun on valittu pakanalliseen aikaan sijoittuva kuva-aihe. Hylestadin kirkko liittyi myöhempään kristillistymisen vaiheeseen. Varhaisimmat Norjassa rakennetut puukirkot oli rakennettu 1000-luvulla suoraan maanpinnalle, mikä aiheutti lopulta seinien lahoamisen. 1100-luvulla ja 1200-luvulla eli aikakaudella, jolloin myös Hylestadin sauvakirkko tehtiin, rakennettiin siksi paljon uusia kirkkoja vanhojen tilalle. Kristinusko oli Hylestadin kirkon portaalin kuvaohjelmaa valittaessa siis ollut norjalaisten uskontona jo parisensataa vuotta.[5]

Keskiaikainen kirkkoyleisö ei välttämättä mieltänyt Sigurðr-aiheista kuvaohjelmaa silti pakanalliseksi. Eräs 1200-luvulta peräisin oleva norjalainen saarna antaa ymmärtää, että kirkon oven oletettiin edustavan sen sisätilan ”hengellistä puolustusta”. Sigurðr surmaamassa lohikäärmettä voitiin nähdä tällöin eräänlaiseksi kotoperäiseksi versioksi kristityn Euroopan lohikäärmeitä surmaavista pyhimyksistä, kuten pyhästä Mikaelista ja pyhästä Yrjöstä. Lohikäärme oli näissä kristillisissä pyhimyslegendoissa yksi paholaisen ilmenemismuodoista. On myös esitetty, että Sigurðr on voitu nähdä Kristuksen pakanallisella ajalla eläneenä edeltäjänä.[6]

Monet keskiajan ihmiset saattoivat toisaalta pitää myyttistä sankarihahmoa Sigurðria todellisena historiallisena henkilönä. Onkin korostettu, että keskiajalla Sigurðrin katsottiin olevan yhteydessä Norjan kuningassukuun. Sigurðrin legendan yhtä päälähdettä, Völsungain saagaa, sen pääkäsikirjoituksessa (NkS 1824 b, 4to) seuraavassa Ragnarr Karvahousun saagassa kerrottiin Sigurðrin ja Brynhildrin tyttärestä Áslaugista ja tämän puolisosta Ragnarrista, joista Norjan kuningashuoneen katsottiin polveutuvan. Kuninkuuden periytymisestä samassa sukulinjassa oli Norjassa säädetty laissa vuonna 1162, minkä jälkeen kuninkaaksi voitiin valita myös alaikäisiä hallitsijoita. Sigurðrin esittäminen kirkollisissa yhteyksissä saattoi olla yksi tapa oikeuttaa kyseistä lakiin merkittyä perimysjärjestystä: se toi esille Norjan vallassa olevan kuningassuvun yhteyden Sigurðriin ja tämän kautta myös myyttiseen pakanajumala Óðinniin, joka esitetään esimerkiksi Völsungain saagassa Sigurðrin suvun esi-isänä. Siten tehtiin näkyväksi Norjan kuningashuoneen yhteys myös muinaisiin, varhaisimpina pidettyihin skandinaavisiin kuningassukuihin, ja perusteltiin näin hallitsija-aseman laillisuutta.[7]

Sigurðrin legenda kuva-aiheena muissa sauvakirkoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hylestadin lisäksi Sigurðrin legendaan liittyviä aiheita on kuvattu myös muissa keskiaikaisissa kirkoissa. Norjasta tunnetaan Hylestadin lisäksi neljä sauvakirkkoa, joissa on ollut portaalissa Sigurðr-aiheinen veistoskoristelu. Näitä ovat olleet ensinnäkin Aust-Agderista (1100-luvun loppu tai 1200-luvun alku) Vegusdal ja Austad sekä Telemarkista Mael (1200-luku) ja Vestfoldista Lardal (1200-luku).[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ashman Rowe, Elizabeth. 2006. Quid Sigvardus cum Christo? Moral Interpretations of Sigurðr Fáfnisbani in Old Norse Literature. Viking and Medieval Scandinavia 2 (2006): 167–200.
  • Blindheim, M. 1973. Fra hedensk sagnfigur till kristent forbilde. Sigurdsdiktningen i middelalderens billedkunst. Den iconographiske post 3 (1973), 3–28.
  • Byock, Jesse L. 1990. Introduction. Teoksessa Jesse L. Byock (toim. & käänt.), The Saga of the Volsungs: The Norse Epic of Sigurd the Dragon Slayer. Berkeley & Los Angeles: University of California Press, 1–30.
  • Faulkes, Anthony (toim.). 1998. Snorri Sturluson: Edda. Skáldskaparmál, 1: Introduction, Text and Notes. London: Viking Society for Northern Research, University College London.
  • Magerøy, Ellen Marie. 1993. Wood carving. 1, Norway. Teoksessa Medieval Scandinavia: An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York: Garland, 725–735.
  • Margeson, Sue. 1980. The Volsung Legend in Medieval Art. Teoksessa Flemming G. Andersen et al. (toim.), Medieval Iconography and Narrative. A Symposium. Odense: Odense University Press, 183–211.
  • Margeson, Sue. 1988. Sigurd with two swords. Mediaeval Scandinavia 12 (1988), 194–200.
  • Staecker, Jörn. 2006. Heroes, Kings, and gods. Discovering saga on Gotlandic picture-stones. Teoksessa Anders Andrén, Kristina Jennbert & Catharina Raudvere (toim.), Old Norse Religion in Long-term Perspectives. Origins, Changes, and Interactions. An International Conference in Lund, Sweden, June 3–7, 2004. Vägar till Midgård 8. Lund: Nordic Academic Press, 363–368.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ks. Magerøy 1993, 734; Norske-kirker.net: Hylestad kirke; kuvia Hylestad I ja II -portaalien koristelusta sivustolla Universitetsmuseenes fotoportal: Kulturhistorisk museum: Hylestad (Arkistoitu – Internet Archive).
  2. Margeson 1988, 200 ja viite 11.
  3. Völsunga saga, luku 15 Heimskringla.no -sivustolla.
  4. Ks. Heimskringla.no -sivustolla Völsunga saga, luku 19, sekä Fáfnismálin proosaosio säkeistöjen 39 ja 40 välissä; Faulkes 1998 (toim.), 47.
  5. Ashman Rowe 2006, 192–193.
  6. Byock 1990, 7–8; Blindheim 1973; Staecker 2006, 367; Ashman Rowe 2006, 189.
  7. Byock 1990, 8; Staecker 2006, 366.
  8. Margeson 1980, 196–207.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]