Epigrafiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Epigrafiikka on tiede, joka tutkii piirtokirjoituksia.

Epigrafinen aineisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epigrafinen aineisto käsittää sellaiset kirjoitukset, jotka on hakattu, kaiverrettu tai valettu kestävään materiaaliin, esimerkiksi kiveen, metalliin, lasiin, stukko-pintaan (esimerkiksi seinälaastiin), keramiikkaan tai tiileen.

Kreikkalais-roomalaisessa kontekstissa epigrafinen aineisto käsittää konventionaalisesti myös tekstejä, jotka on kirjoitettu musteella tai värillä amforoihin ja seinäpintoihin (esimerkiksi Pompeijin kuuluisat vaalimainokset, ns. programmata candidatorum).

Sitä vastoin epigrafinen aineistoon ei lasketa kirjoituksia kolikoissa ja ruukunsirpaleissa (ostrakoneissa). Sellaiset tekstit kuuluvat perinteisesti numismaattiseen sekä papyrologiseen aineistoon. Epigrafiseen aineistoon ei myöskään lasketa tekstejä, jotka on kirjoitettu styluksella vahatauluihin (tabulae ceratae); tällaiset dokumentit kuuluvat papyrologiseen aineistoon, vaikkakin kyseiset tekstit lähes poikkeuksetta ovat säilyneet itse puupinnassa, jonka päällä on alun perin ollut vahakerros.

Epigraafikon päätehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epigraafinen tutkimus voidaan jakaa neljään pääosaan. Vaiheet ovat aikaavieviä ja täten yksittäinen prosessi voi kestää kauan. Käytännössä vaiheita ei kuitenkaan aina toteuta sama henkilö.

  • Piirtokirjoitusten etsintä
    • arkeologiset kaivaukset, joiden yhteydessä löydöt ovat todennäköisiä
    • etsintämotivoidut matkat (saks. Forschungsreise)
    • sattumat esimerkiksi rakennus- ja purkutöiden yhteydessä. Piirtokirjoituksia on todennäköistä löytää tällä tavoin esimerkiksi Roomasta, jossa vanhoja piirtokirjoitusmateriaaleja on käytetty uudelleen rakennusmateriaalina.
  • Piirtokirjoitusten identifiointi
    • kirjoitusten ajoittaminen sisäisten kriteerien perusteella. Tällöin teksti ajoittaa itse itsensä (dateeraus) esimerkiksi kertomalla ajankohdan.
    • kirjoitusten ajoittaminen ulkoisten kriteerien perusteella. Tällöin epigraafikko kiinnittää huomion käsialaan, koristeluun ja materiaaliin.
    • väärennösten tunnistaminen
  • Piirtokirjoitusten interpretointi
    • tekstin selvittäminen kielellisesti ja asiasisällöllisesti.
    • selvitetään tyypillinen muoto ja restauroidaan mahdollisesti tuhoutuneet kohdat.
    • selvitetään lyhenteet, joiden käyttö on ollut runsasta kirjoittamisen ekonomian takia.
  • Tekstien julkaiseminen
    • kaivausraporteissa ja kommentoiduissa erillisjulkaisuissa
    • vuosikatsauksissa
    • piirtokirjoituskorpuksissa

Antiikintutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epigrafiikalla on erittäin suuri merkitys antiikintutkimuksessa, koska piirtokirjoituksilla oli erittäin tärkeä asema kreikkalaisen ja roomalaisen maailman viestinnässä. Piirtokirjoitukset muodostavat tärkeän täydennyksen antiikin historiankirjoitukselle ja muille kirjallisille lähteille. Epigrafinen aineisto valaisee olosuhteita myös muualla kuin Ateenassa, Roomassa ja muissa vallan keskuksissa. Kirjallisten lähteiden keskittyessä lähinnä poliitikkoihin ja sotapäällikköihin piirtokirjoitukset antavat tietoja myös alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvista ihmistä, jopa orjista.

Valtaosa säilyneistä piirtokirjoituksista ovat epitaafeja, eli hautapiirtokirjoituksia. Muu aineisto on hyvin kirjava. Siihen kuuluu kaikenlaisia yksityisiä ja julkisia dokumentteja (sopimuksia, lakeja, kuninkaiden, keisareiden ja virkamiesten kirjeitä, puheita, ja lausuntoja), rakennus- ja kunniapiirtokirjoituksia, "leimoja" tiileissä, keraamisissa esineissä ja metalliesineissä (esimerkiksi roomalaisissa vesiputkissa).

Piirtokirjoitusaineiston kokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliinissä sijainnut Preussin tiedeakatemia ja Preussin hallitus tekivät vuonna 1815 muodollisen päätöksen kerätä ja julkaista koko tunnettu kreikkalais-roomalaisen antiikin piirtokirjoitusaineisto. August Böckhin (1785–1867) toimesta jo 1820-luvulla ruvettiin julkaisemaan kreikankielisiä tekstejä käsittelevää kokoelmaa (corpus): CIG = Corpus Inscriptionum Graecarum (Berlin 1828–59), Indices (Berlin 1877). Erilaisten vaikeuksien takia tästä hankkeesta luovuttiin; sen seuraaja on IG = Inscriptiones Graecae (Berlin 1903– ).

Roomalaisen epigrafiikan suurnimi on Theodor Mommsen (1817–1903), jonka suunnitelman mukaan on syntynyt laaja, koko Rooman valtakunnan latinankielisiä piirtokirjoituksia käsittelevä corpus: CIL = Corpus inscriptionum Latinarum (Berlin 1862–).

Uusien piirtokirjoituslöytöjen tärkeimmät julkaisusarjat ovat SEG = Supplementum epigraphicum Graecum, 1923– (kreikankieliset tekstit) ja AE = L'Année épigraphique, 1888– (vuoteen 1965 asti liite aikakauskirjalle Révue Archéologique) (latinankieliset tekstit).

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalainen ja roomalainen epigrafiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Knud P. Almar, Inscriptiones Latinae. Eine illustrierte Einführung in die lateinische Epigraphik, Odense 1990.
  • François Bérard et al., Guide de l'épigraphiste. Bibliographie choisie des épigraphies antiques et médiévales, troisième édition entièrement refondue, Paris 2000.
  • John Bodel (toim.), Epigraphic Evidence. Ancient History from Inscriptions, London – New York 2001.
  • René Cagnat, Cours d'épigraphie latine, 4e éd. rev. et augm., Paris 1914.
  • Ida Calabi Limentani, Epigrafia Latina, quarta edizione, Milano 1991.
  • Brian F. Cook, Reading the Past. Greek Inscriptions, London 1987.
  • Ivan Di Stefano Manzella, Mestiere di epigrafista. Guida alla schedatura del materiale epigrafico lapideo, Roma 1987.
  • Franco Ghinatti, Profilo di epigrafia greca. Gli orizzonti della ricerca attuale, Catanzaro 1998.
  • Silvia Giorcelli Bersani, Epigrafia e storia di Roma, Roma 2004.
  • Arthur E. Gordon, Illustrated Introduction to Latin Epigraphy, Berkeley – Los Angeles 1983.
  • Margherita Guarducci, Epigrafia greca I–IV, Roma 1967–1978.
  • Margherita Guarducci, L'epigrafia greca dalle origini al tardo impero, Roma 1987.
  • Giacomo Manganaro, `Le fonti epigrafiche greche´, teoksessa L. Cracco Ruggini (toim.), Storia antica. Come leggere le fonti, nuova edizione, Bologna 2000, 203–240.
  • Lawrence Keppie, Understanding Roman Inscriptions, London 1991.
  • Günther Klaffenbach, Griechische Epigraphik, Göttingen 1957.
  • Jean-Marie Lassère, Manuel d'épigraphie romaine I–II, 2e édition revue, Paris 2003.
  • Fergus Millar, `Epigraphy´, teoksessa Michael H. Crawford (toim.), Sources for Ancient History, Cambridge 1983, 80–136.
  • Sergio Roda, `Le fonti epigrafiche latine´, teoksessa L. Cracco Ruggini (toim.), Storia antica. Come leggere le fonti, nuova edizione, Bologna 2000, 241–285.
  • Manfred G. Schmidt, Einführung in die lateinische Epigraphik, Darmstadt 2004.
  • Giancarlo Susini, The Roman Stonecutter. An Introduction to Latin Epigraphy, Oxford 1973 (englanninkielinen käännös teoksesta Il lapicida romano. Introduzione all’epigrafia latina, Bologna 1966).
  • A. Geoffrey Woodhead, The Study of Greek Inscriptions, second edition, Cambridge 1981.