Electro-Motive Diesel

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Electro-Motive Diesel
Perustettu 1922 (Ohio, USA)
myyty GM:ltä yksityiselle 2005
Tuotteet Dieselveturit
Dieselmoottorit
Kotisivu [1]

Electro-Motive Diesel on tällä hetkellä maailman toiseksi suurin junakalustotehdas. Se toimi General Motorsin omistuksessa ja tunnettiin nimellä Electro Motive Division vuoteen 2005 asti, jolloin se myytiin yksityiselle sijoittajaryhmälle. Vuonna 2006 EMD:llä työskenteli 2640 ihmistä, ja sen liikevaihto oli 1,71 miljardia dollaria.

EMD:n historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EMD FT-dieselveturi

Electro-Motive Engineering Company -niminen yhtiö perustettiin Ohion Clevelandissa 31. elokuuta 1922. Yhtiön tarkoitus oli valmistaa kiskobusseja matkustajaliikenteeseen. Vuonna 1923 yhtiö vaihtoi nimekseen Electro-Motive Company (EMC). 1924 valmistui M300-sarjan kiskobusseja, jotka oli varustettu 130 kW:n Winton-moottorilla. 1934 valmistui suurnopeusjunien eräänlainen prototyyppi, Pioneer Zephyr. Se saavutti jopa Winton-dieselmoottorillaan peräti 185 km/h nopeuden, ja antoi lähtölaukauksen dieselmoottorijunien kehitykselle. Dieselmoottorijunien kehitys puolestaan johti myöhemmin dieselsähköisten linjavetureiden kehittämiseen.

1930-luku: EMD syntyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

General Motors (GM) tuli rautatiealle täysin ulkopuolelta. 1930 se osti EMC:n sekä sen moottoritoimittajan Wintonin, joilla oli kokemusta jo satojen moottorivaunujen ja -junien rakentamisesta. GM:n omistuksessa EMC jatkoi edelleen dieselmoottorijunien kehitystä. Saatuaan riittävästi kokemusta moottorijunien rakentamisesta EMC toi 1936 markkinoille ensimmäisen pikajunaliikenteeseen sopivan linjaveturin, jonka se nimesi E-veturiksi. Veturi ei kahden Winton-dieselmoottorin tuottamalla 1 800 hevosvoiman teholla pärjännyt suurimmille höyryvetureille, mutta vetureita oli tarkoitus kytkeä useampia yhteen jolloin teho voitiin vaikkapa nelinkertaistaa. Tämän vuoksi E-sarjan vetureita rakennettiin sekä ohjaamollisina (A-yksikkö) että ohjaamottomina (B-yksikkö). Rautatieyhtiöt saattoivat kytkeä vetureita erilaisiksi yhdistelmiksi, esimerkiksi ABBA tai ABB.

1930-luvun lopussa General Motors sulautti E-veturin menestyksen rohkaisemana EMC:n ja Wintonin GM:n Electro Motive Divisioniksi (EMD). EMD:stä tuli johtava vetureiden valmistaja moneksi vuosikymmeneksi, ja se jyräsi altaan monta suurta höyryveturivalmistajaa.

1939 EMD toi markkinoille yleiskäyttöisen FT-veturin ja sen moniajoon tarkoitetun ohjaamottoman version. FT oli menestyksekäs. Elettiin vielä aikaa, kun Yhdysvalloissa oli käytössä runsaasti höyryvetureita. Niinpä muun muassa ATSF hankki FT-vetureita autiomaalinjoille, joilla höyryveturin vesihuolto tuotti ongelmia. Kilpailijat eivät ehtineet omine tuotteineen markkinoille, kun USA liittyi toiseen maailmansotaan vuonna 1941. USA:n teollisuus organisoitiin valtiojohtoiseksi sotateollisuudeksi, ja vain EMD:n sallitiin jatkaa dieselvetureiden valmistamista. Säännöstelyn loppuessa 1945 FT-vetureita oli toimitettu jo 1 350 kappaletta, ja EMD:llä oli kilpailevista dieselveturivalmistajista huomattava tekninen etumatka. 1950-luvulla EMD:n markkinaosuus nousi ajoittain jopa 80 prosenttiin.

1940-luku: Road-switcherit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EMD:n ensimmäinen road switcher GP7

EMD kehitti FT-veturistaan erilaisia malleja aina F9:ään asti, ja nämäkin hallitsivat diesellinjavetureiden markkinoita F7:n ollessa suurin menestys. Tämä tosin sai yhtiön aliarvioimaan road-switcher -tyyppisten vetureiden suosion. EMD tuli road-switcher -markkinoille viimeisten veturivalmistajien joukossa tarjoten F7:stä kehitettyä rinnakkaismallia GP7, joka sekin oli välitön menestys. GP7-vetureita myytiin viidessä vuodessa lähes 2 700 kappaletta. GP7:n seuraajan GP9:n myynti ylitti 1950-luvulla 4 000 kappaleen rajan.

1960-luku: Kilpailu hevosvoimista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EMD:n jättimenestys, SD40-2 -dieselveturi

Vuonna 1960 EMD sai kilpailijakseen General Elecricin (GE), joka tuli USA:n linjaveturimarkkinoille U25B-veturillaan. Tämä ei kuitenkaan vielä horjuttanut EMD:n asemaa, ja kilpailu hevosvoimista oli vasta alkanut. Molemmat valmistajat siirtyivät käyttämään voimansiirrossa vaihtovirtaa entisen tasavirran sijasta. 1960-luvun puolivälissä EMD saavutti 3000 hevosvoiman moottoritehon GP40- ja SD40-vetureillaan, ja seuraava malli EMD:ltä oli 3 600 hv:n SD45. Kaikki kolme veturimallia menestyivät hyvin. Kun vetureiden sähkömekaaninen ohjausjärjestelmä korvattiin modulaarisella elektronisella järjestelmällä, suosio kasvoi entisestään. Uudella ohjausjärjestelmällä varustettujen vetureiden nimiin lisättiin pääte -2 (esim. SD40-2). EMD:n menestys jatkui edelleen, sillä EMD SD40-2 teki edelleen voimassa olevan yhden veturityypin myyntiennätyksen: 15 vuodessa sitä myytiin 4267 kappaletta. SD45-2 menestyi huonommin sen moottorissa ilmenneiden vikojen takia.

1980-luku: EMD:n ote herpaantuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvulle tultaessa GE toi markkinoille EMD:n SD40-2 -veturia vastanneen C30-7 -veturin (Dash 7). Dash 8 -veturit puolestaan olivat eräänlainen siirtymävaihe kolmannen sukupolven tietokoneohjatuiksi vetureiksi, ja vastaavat veturit EMD:llä olivat GP60 ja SD60. Dash 8 -sarjan vetureiden avulla GE kuitenkin sai yliotteen EMD:stä 1980-luvun lopussa.

GE:n äkillinen nousu EMD:n ohi suurimmaksi veturinvalmistajaksi oli yllättävä, sillä sen markkinaosuus oli vielä 1980 laskenut 20 prosenttiin. Luultavasti tähän vaikutti se, että SD40-2:n valtava menestys sai EMD:n viivyttelemään uusien veturimallien kehittelyssä. GE:llä oli enemmän osaamista tietotekniikan alalta, ja tästä oli hyötyä tietokoneiden yleistyessä vetureissa. Lisäksi EMD:n omistaja General Motorsilla oli vaikeuksia autoteollisuudessa, josta johtuen EMD:n voittovarojan siirrettiin autoteollisuuteen.

EMD nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EMD:n nykyiseen tuotevalikoimaan kuuluva SD70ACe-veturi

EMD lopetti vetureiden valmistamisen USA:ssa 1992, ja valmistus siirtyi sen kanadalaiselle tytäryhtiölle General Motor Dieselille (GMD). Vuonna 2005 General Motors myi vähentyneestä kiinnostuksesta veturinvalmistukseen ja rahapulasta johtuen EMD:n sijoittajaryhmälle, jonka omistuksessa se toimii nykyään nimellä Electro-Motive Diesel.

1990-luku: kolmannen sukupolven dieselveturit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvulta alkaen EMD valmisti kolmannen sukupolven SD70- ja SD90-tasasuuntaajavetureita ja niiden invertteriversioita SD70MAC ja SD90MAC. Pakokaasumääräysten kiristyttyiä vuonna 2005, toi EMD markkinoille 4 300 hevosvoiman SD70M-2- ja SD70ACe -veturit, jotka kuuluvat sen nykyiseen tuotevalikoimaan.

EMD valmistaa yhä enemmän kalustoa myös Amerikan ulkopuolelle. Eurooppaan on myyty muun muassa JT42CWRM (EMD Series 66) -sarjan dieselvetureita.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kellomäki, Heikki: Amerikkalaiset dieselveturit, osa 1. Resiina, 2008, nro 4, s. 26-37.
  • Kellomäki, Heikki: Amerikkalaiset dieselveturit, osa 2. Resiina, 2009, nro 1, s. 28-36.