Aimo Pekkarinen
Aimo Ilmari Pekkarinen (2. lokakuuta 1921 Rääkkylä[1] – 8. tammikuuta 1990[2] Teneriffa, Espanja) oli suomalainen farmakologian professori Turun yliopistossa.
Pekkarisen vanhemmat olivat opettaja Pekka Vilho Pekkarinen ja Eliisa Hirvonen ja puoliso vuodesta 1948 lääketieteen lisensiaatti Anna-Liisa Talvikki Kärki. Ylioppilaaksi Pekkarinen tuli Savonlinnan lyseosta 1940, lääketieteen lisensiaatiksi hän valmistui 1950 ja väitteli samana vuonna tohtoriksi.[1] Seuraavana vuonna hän sai Helsingin yliopistosta lääketieteellisen kemian dosentuurin ja jo 1952 hänestä tuli ensimmäinen Turun yliopiston farmakologian professori. Tätä virkaa hän hoiti 32 vuotta eläkkeelle siirtymiseensä asti. Pekkarinen ei kunnostautunut varsinaisessa kliinisessä lääkärintoimessa, vaan hän tutki lisämunuaisia ja autonomista hermostoa, psykofarmakologiaa, biologista standardointia, verenpainetta ja lääkeaineiden farmakokinetiikkaa.[3]
Pekkariseen liittyvistä kommelluksista ovat hänen lähimmät työtoverinsa apulaisprofessori Esko Iisalon johdolla tehneet hänen muistokseen kaskukirjan, jolla on haluttu kunnioittaa hänen elämäntyötään. Pekkarinen tunnettiin perusteellisesta työstä: hänen muuan Tampereen yliopiston viran täyttöä koskeva arvionsa käsitti 183 sivua. Pekkarisen perusteellisuutta kuvaa hänen sampootutkimuksensa, jonka piti vaatiman 3 500 kaniinia.
Pekkarinen osallistui jatkosotaan muun muassa lähettiupseerina ja hänelle myönnettiin Vapaudenristi jo sodan aikana.[1] Myöhemmin hän sai myös Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Muistikuvissa Aimo Pekkarinen - Tarinoita, ajatuksia ja kommelluksia persoonallisen turkulaisprofessorin työmiljööstä, kustantaja Leiras, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. ISBN 951-95270-8-7
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Juhani Kirpilä, Sisko Motti, Anna-Marja Oksa (toim.): Suomen lääkärit 1962, s. 470-472. Helsinki: Suomen Lääkäriliitto, 1963.
- ↑ ”Kuolleita suomalaisia 1.10.1989–30.9.1990”, Mitä-Missä-Milloin – Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 114. Otava, 1990. ISBN 951-1-11421-2.
- ↑ Facta 2001, WSOY 1985, 12. osa, palsta 624–625
| ||||||||||
