Vedenolennot

Eri maiden suullisessa perinteessä on myyttisiä hahmoja, jotka elävät vedessä ja tulevat "toisesta maailmasta"^selvennä sekä etsivät yhteyttä ihmisiin eri tavoin.

Antiikin tarujen vedenolennot

Ensimmäinen antiikin vedenhaltija on Okeanos-titaani, joka oli Gaian (maan) ja Uranoksen (taivaan) poika. Tarun mukaan Okeanos hallitsi makean veden Okeanos-virtaa, joka ympäröi maan reunoja. Okeanos sai sisarensa Thetyksen kanssa kolmetuhatta tytärtä, joita kutsuttiin okeanideiksi. He olivat makean veden hengettäriä, jotka hallitsivat esimerkiksi pilviä, sadetta, ilmavirtoja ja pohjavettä sekä myös jokia.

Myös Nereus on antiikin tarujen vedenjumala. Hän oli Gaian ja Pontoksen (meren) vanhin poika. Hän oli viisas ja hyväsydäminen merenantimien jumala, joka hallitsi kaloja ja meren suolaa. Nereus osasi ennustaa, ja hänen olomuotonsa oli yleensä nestemäinen, vaikka hän kykenikin muuntautumaan niin halutessaan.

Myöhemmin Zeuksen valtakaudella meriä hallitsi arvaamaton Poseidon, toiselta nimeltään Neptunus (jumala), jolla oli valta merten myrskyihin. Kuvataiteessa Poseidon kuvataan useimmiten kolmikärkisen keihään eli atraimen kanssa, jota kalastajatkin käyttivät. Poseidonin kulkuvälineenä oli kaksipyöräiset sotavaunut, joita hevoset tai merihevoset vetivät aaltojen halki. Poseidon kykeni nostamaan maanjäristyksiä kolmikärjellään tai synnyttämään merestä uusia saaria. Poseidonin vaimo Amfitrite oli vedenhengettärien nereidien kuningatar. Nereidit ratsastivat delfiinien selässä ja kisailivat vedessä kukkaköynnöksiä käsissään.

Najadit olivat makean veden jumalattaria, jotka ovat Poseidonin tai jokien jumalien Potamosien tyttäriä. Naiadit elivät makeissa vesistöissä ja menivät usein naimisiin kuolevaisten kuninkaiden kanssa ja omistivat maa-alueita, joille sitten antoivat nimensä. Monesti juomaveden lähde on nimetty naiadin mukaan, ja joskus nimen on saanut koko kaupunki, kuten esimerkiksi Egyptin Memfiksen tapauksessa on käynyt. (Niinisalo 2006: 12-14, 16)

Seireenit

Seireenin ajatellaan yleensä olevan viettelijätär, joka haluaa viedä miehet tuhoon. Tarinan mukaan seireenit olivat naiadeja ja Persefonen seuralaisia. Persefone oli Zeuksen ja Demeterin tytär, jonka manalan valtias Hades ryösti morsiamekseen. Demeter etsi epätoivoisesti tytärtään ja muutti naiadit puoliksi linnuiksi, jotta ne voisivat etsiä tytärtä hänen kanssaan. Kertomuksen toisen version mukaan naiadit noiduttiin, koska he olivat antaneet Haadeksen ryöstää Persefonen. Myöhemmin seireenien kerrotaan asettuneen Anthemoessan saarelle, joka sijaitsee Italiassa nykyisen Napolin kaupungin lähellä. Seireeneillä uskottiin olevan hurmaavan kaunis ääni, jolla ne houkuttelivat merimiehiä hyppäämään mereen, jolloin heidän hukuttuaan seireenit söivät heidät. Myös kuuluisa Odysseus retkillään ohitti seireenien saaren ja onnistui ihmeellisesti miehineen välttämään hukkumakuoleman. (Niinisalo 2006:16, 18-19)

Useissa maissa, myös Suomessa, yleisesti uskottiin, että vedenhaltijat ovat hukkuneiden henkiä. Henkien ajateltiin kummittelevan hukkumispaikan lähellä ja houkuttelevan sukulaisia seurakseen veteen. Vedenhaltijan näkeminen saattoi myös enteillä jonkun hukkumista. Uidessa sattuneet suonenvedot saattoivat tuntua siltä kuin joku nykisi raajoja. Myös hukkuneiden ruumiissa olleiden tummien laikkujen uskottiin olevan vedenhaltijoiden sormenjälkiä.

Vedenhaltijatarinoiden moraalinen opetus on yleensä se, ettei saa meluta veden äärellä tai mennä uimaan tai kalaan kirkonmenojen aikaan tai pyhänä. Muuten vedenhaltijat saattoivat kostaa ja lähettää sairauksia tai hukuttaa. (Niinisalo 2006:32)

Suomalainen vedenhaltijaperinne

Suomalaisessa kansanperinteessä esiintyy monenlaisia vedenväkeen kuuluvia olentoja, kuten järven-, meren- tai koskenhaltijoita ja vedenneitoja. Mikael Agricolan jumalaluettelossa hämäläisten vedenjumalaksi mainitaan Ahti sekä karjalaisten ja inkeriläisten veden emä. Vesihiisiä on ollut Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa, vetehisiä vain Itä-Suomessa. Näkki tunnetaan koko Suomessa ja myös Virossa sekä Skandinaviassa. Nimitys Iku-Turso löytyy myös Kalevalasta. (Timonen& Kurkinen 1988, 4)

Suomessa on elänyt uskomus, että ihmisen elinympäristössä jokaisella paikalla on oma haltijansa. Haltijat vahtivat omaa aluettaan ja saattoivat, mikäli halusivat, vaikuttaa asuinpaikkansa vaurauteen. Oli esimerkiksi tuvanhaltija, saunanhaltija tai riihenhaltija. Näiden kulttuuripaikanhaltijoiden lisäksi myös luonnonpaikoilla oli omat haltijansa: metsällä metsänhaltija ja merellä, joella, järvellä, kaivolla tai lähteellä vedenhaltija. (Timonen 1988: 3) Vedenhaltijoilla uskottiin olevan vahvimmat voimat, koska olihan vesi ihmisille elintärkeää. Vedenhaltijana on pidetty vesistön vanhinta asukasta tai suurinta kalaa. Nämä ”veden vanhimmat” ovat vaikuttaneet pyyntionneen, ja siksi niille annettiin lahjoja tai osan saaliista. Useimmiten ensimmäinen pyydetty kala, tai ainakin kalan pää, annettiin takaisin vedenhaltijalle. Lahjaksi tuotiin hopeaa, tinaa tai elohopeaa, joskus myös rahaa. Vedenhaltijaa saattoi maanitella antamaan pyyntionnea lempein sanoin:

Ween Ehtoisa Emäntä, Sinä olet waimoista wakanen, Annas mulle ahwenia, Kuletteles Kuukupoja, Käytteles marut mahoja, Hiekan hieromattomia, Päiwän paistamattomia, Alta aaltojen syvien, Kalaisista kaarteista, Awarasta aitastasi! (Niinisalo 2006:26,30)

Vedenhaltijaan saattoi törmätä milloin vain, mutta erityisen otollista aikaa kohtaamiselle oli pyhien aika, juhannus-, loppiais- tai pääsiäisyö. Vedenhaltijat saattoivat olla anteliaita ja antoivat mahtavan kalansaaliin tai lähettivät karjaansa ihmisille. Ne saattoivat myös viedä mukanaan uimareita tai kalastajia tai muuten aiheuttaa epäonnea. Vedenhaltija saattoi myös olla onneton ja valittaa sitä.

Vedenhaltija saattoi olla eläinhahmoinen, kuten koira, kruunupäinen käärme tai suuren suuri kala. Yhtä hyvin se saattoi olla ihmisen hahmossa mies tai nainen. Naishahmo on suomalaisessa ja kansainvälisessäkin perinteessä yleisempi. (Timonen& Kurkinen 1988, 3) Usein tarinoissa esiintyy kaunis alaston naishahmo, joka kampaa tai pesee rantakivellä pitkiä hiuksiaan. Kalanpyrstöinen naishahmo on nuorempaa kansainvälistä tarinaperinnettä. Miespuolista vedenhaltijaa kuvailtiin yleensä tontunnäköiseksi partasuuksi, jolla on niinihousut ja ruokopaita. Vetehistä, miespuolista vedenhaltijaa, pelättiin, koska sen uskottiin vetävän ihmisiä veden alle. Toisaalta se saattoi myös auttaa kalastajaa puhaltamalla myötätuulen tai ajamalla kaloja verkkoihin. Vetehiseen uskottiin itäisessä Suomessa ja Karjalassa. Sen venäläinen vastine on vodjanoi, joka on aina ilkeä ihmiselle. Suomessa on myös uskottu veen kuninkaaseen ja veen emäntään, joilla on useita tyttäriä, palvelijoita ja karjaa. Tyttäret, Vellamon neidot, ovat kauniita vedenhengettäriä, jotka uivat ja ilakoivat vedessä. Karja oli tietysti lihavaa, ja lehmät lypsivät ympäri vuoden. Lehmiä saattoi nähdä rantaniityllä lypsentämässä, ja jos lehmän sai silloin kesytettyä, sai ihminen pitää sen itsellään. Myös venäläisellä vedenhengellä vodjanoilla uskottiin olevan hyvin lypsävää mustaa karjaa. (Niinisalo 2006: 31-32)

Näkillä on peloteltu lapsia uimasta liian syvälle. Vanhan uskomuksen mukaan näkki lymyili suurten lumpeenlehtien alla. Toisaalta siellä lymyilevät myös sammakot ja kalat, koska suurikokoiset lehdet suojaavat vaaroilta. Ruotsiksi lumpeenkukan nimi onkin näckros eli näkin ruusu. Kerrottiin, että näkki saattaa esiintyä eläinhahmossa, kuten esimerkiksi koirana tai hevosena, ja siten huijata lapsia kaapatakseen heidät mukaansa syvyyksiin. Suomessa ja Ruotsissa tunnetaan nuoren miehen hahmoinen näkki, joka ainakin Ruotsissa punainen myssy ja kukkia hiuksissaan harppua soitten houkutteli nuoria naisia mukaansa. Suomessa näkki on voinut olla myös nainen, josta tulevat sanonnat ”Nikki, näkki, nännäis näkkyyt!” tai ”Näkki, näkki nännisäkki!”. Näkin uskottiin myös pystyvän muuttamaan ulkonäköään. (Niinisalo 2006:37) Näkki kuitenkin menetti voimansa, kun se tunnistettiin. Niinpä näkkiä vastaan lasketeltiin uimalukuja ennen veteen menoa. Veteen mentäessä huudettiin esimerkiksi ”Näkki maalle, minä veteen!” ja rannalle noustessa ”Minä maalle, näkki veteen!”.

Kaikkialla Suomessa on kerrottu juttuja vedenhaltijoista, niin rannikolla, jokien varsilla kuin Järvi-Suomessakin. Eri vesistöissä uskottiin olevan erilaisia vedenhenkiä. Esimerkiksi lammissa, lähteissä ja hetteissä oli puhdasta ja viatonta väkeä, koska vesikin oli puhdasta ja rauhallisesti virtaavaa. Nämä haltijat kuvattiin useimmiten hienohelmaisiksi neidoiksi, ja niiden uskottiin olevan kuolleiden henkiä. Tällaiset rauhalliset vedenottopaikat olivat parhaimpia, jos halusi parantua jostakin taudista. Vedenhaltijan uskottiin tuntevan lääkkeen vaivaan kuin vaivan, eihän turhaan sanottu ”Vesi vanhin voitehista”. Vedenhaltijaa saattoi pyytää taikakeinoin neuvomaan unessa oikean rohdon sairauteen. (Niinisalo 2006:31) Koskessa taas oli liikkuvaista ja hurjaakin väkeä, jonka uskottiin soittavan viulua todella hyvin. Koskenhaltijalta saattoi yrittää saada soitonopetusta uudenvuoden-, laskiais-, pääsiäis- tai juhannusyönä, jolloin henget olivat muutenkin liikkeellä. Haltijalla oli kuitenkin ehtoja, kuten että hänet ja oppilas tuli sitoa yhteen, mutta jos onnistui olemaan joutumatta kosken kuohuihin saattoi saada taiturimaisen soittotaidon, jonka tahdissa ihmisten oli pakko tanssia tahtomattaankin. Myös Norjassa ja Ruotsissa tunnetaan tällaiset soittotaiturit ja koskenhaltijat. (Niinisalo 2006:36)

Suomalaisia tarinoita vedenolennoista

On olemassa useita tarinoita, joissa vedenhaltija on antelias ja jollakin tavalla auttaa ihmistä.

Vedenhaltija auttoi köyhää leskeä lapsineen ja lahjoitti tälle kaksi mustaa lehmää karjastaan. Nainen pyysi lähikartanosta lainaksi lypsykippoa mutta kateellinen emäntä ajoi hänet pois. Seuraavassa talossa leski otettiin avosylin vastaan ja annettiin asuinpaikka sekä karjalle että perheelle. Ihmeelliset lehmät antoivat sitä enemmän maitoa mitä suurempaan astiaan niitä lypsi. Talo vaurastui, mutta kartano josta nainen oli häädetty pois köyhtyi, rappeutui ja hävisi. (Timonen 1988:54)

Tämän tarinan opetuksena tuntuu olevan se, ettei kannata kadehtia vaan olla antelias, sillä onni moninkertaistuu, kun sen jakaa. Toisessa tarinassa ihminen suostuu veden väen kummiksi, ja palkaksi mies saa valkean aaltojen kuohuista tehdyn paidan, joka ei likaannu, vaikka mudassa kierisi. Kotona kovasti kysellään paidan alkuperää, ja miehen lopulta kertoessa sen paita heti murenee miehen päältä. (Timonen 1988:47) Monissa tarinoissa vedenhaltija tekee jonkin taian, mutta kun vedenhaltija mainitaan nimeltä, lumous särkyy. Niin käy esimerkiksi tarinassa ”Näkki menetti voimansa” (Timonen 1988:42). Tarinassa lapset leikkivät rannalla, kunnes vedestä tullut koira liittyi leikkeihin. Koira pyytää lapsia selkäänsä, mutta yksi on pudota hännän päältä ja huutaa: ”Nikki, näkki, näpärällä hännän päällä!” Kuullessaan nimensä näkin on ravistettava lapset pois selästään ja sukellettava takaisin lammen pimeyteen.

Toisessa tarinassa ennen sovussa kyläläisten kanssa eläneestä haltijasta tulee pitkävihainen kiukkupussi, koska ihmiset rakentavat myllyn haltijan asuinpaikalle niemennokkaan. Vedenhaltija suuttui ja päästi vedet valloilleen niin, että mukana huuhtoutui mylly ja muutama talo, sekä entisestä niemennokasta tuli saari. Uutta myllyä eivät kyläläiset rakentaneet, mutta haltija muistaa kiusan edelleen ja piinaa ihmisiä huonolla säällä. (Timonen 1988:31,33)

Tämä tarina opettaa, että luontoa tulisi kunnioittaa. Seuraava tarina on erikoinen, koska suomalaisissa tarinoissa ei kuvata usein kauneudellaan lumoavaa vedenneitoa niin kuin usein kansainvälisissä tarinoissa. Tässäkin tarinassa on vaatimus luonnon arvostamisesta ja rauhaan jättämisestä.

Sisarukset Matti ja Iina keräilivät kiviä järven rannalla, Matti mustia ja Iina valkoisia. Yhtäkkiä Iinalle ilmestyi hurmaava nainen lahnansuomuisessa puvussa, joka pyysi tyttöä mukaansa juhliin Ahdin linnaan, mikä oli koristeltu tuhansin simpukankuorin ja jota ympäröi ihmeellinen vedenalainen puutarha. Iina saisi osansa linnan rikkauksista jos lähtisi naisen matkaan. Iina hurmaantui naisen kauneudesta ja tarinoista ihmeellisestä Ahdin valtakunnasta, Iina oli jo astumaisillaan veteen kun hän muisti varoitukset veden väen lumouksista. Silloin Iina alkoi rukoilla ääneen ja samassa nainen vaipui laineisiin ja huusi: - Taas te ihmiset sotkitte järven rannat, vaikka minä ja tyttäreni ne tulvaveden aikaan siivosimme! Tämän jälkeen Iina ja Matti heittivät kaikki keräämänsä kivet takaisin järven syvyyksiin. (Timonen 1988:13)

Tarinoiden erikoisinta antia on kertomus miehestä, joka voittaa veden akan väkivalloin, ei lukuja lukemalla:

Kalle seisoi kaislikossa sorsastamassa. Siellä hän näki rannassa naisen pesevän itseään, ja pestyään nainen heitti valtavat rintansa olalle kuivumaan. Kalle pelästyi akan rumuutta ja tokaisi: - Mitä akka kummittelet siinä? Johon nainen murahti: - En ole mikään akka, olen merenneito. Kalle suuttui ja laukaisi pyssynsä kohti sekä karjahti: - Ole vaikka paholainen! Nainen hyppäsi korkealle ilmaan ja ryntäsi Kallen perään. Kalle juoksi pakoon eukko kannoillaan. Kallen tultua pelon laitaan, ämmä katosi. Seuraavana yönä unessa akka vannoi palaavansa kolmen päivän kuluttua kostamaan. Kolmannen päivän iltana Kallen vaimo lämmitti saunan tulikuumaksi ja Kalle meni sinne odottamaan eukkoa. Puolenyön aikaan Kalle kuuli kysymyksen porstuasta: - Joko olet valmis? – Jo. Vastasi Kalle ja iski tulikuumalla kiukaan kivellä tulijaa otsaan. Akka katosi huutaen takaisin mereen eikä häirinnyt enää miestä, mutta ei Kallekaan uskaltanut enää vedenhaltijaa hätistellä. (Timonen 1988:27)

Opetuksena monissa tarinoissa vaikuttaa olevan se, että jos luonnossa liikkuu kunnioittaen ja antaa vedenhaltijoiden elää rauhassa, antavat nekin ihmisten olla rauhassa. Haltijat voivat myös palkita ihmisen avun moninkertaisesti tai auttaa vaikeaan asemaan joutunutta pelkästä omasta halustaan.

Kansainvälisiä vedenolentoja

Tarinat vedessä asuvista olioista ovat yleisiä ympäri Eurooppaa, seuraavassa eri maiden perinteisiin kuuluvia hahmoja.

Melusina

Tarina Melusinasta kuuluu ranskalaiseen perinteeseen, ja siitä on monia eri versioita eri nimillä. Omat versiot kertomuksesta ovat olemassa ainakin Ranskassa, Luxemburgissa, Saksassa ja Puolassa. Tarinassa Skotlannin kuningas Elynas lähtee metsästämään suruissaan ja vaimonsa menettäneenä. Metsässä hän kuulee ihmeellistä laulua, ja laulun johdattamana kohtaa metsänhaltija Pressynen, johon rakastuu ja pyytää tätä vaimokseen. He elävät onnellisina, ja Pressyne tuli raskaaksi. Silloin Pressyne vaati Elynasta lupaamaan, ettei tämä koskaan yrittäisi nähdä häntä synnyttämässä tai kylvettämässä lastaan, koska Elynas ei tiennyt Pressynen olevan metsänhenki. Elynas ei kuitenkaan kyennyt pitämään lupaustaan vaan, näki Pressynen kylvettämässä vastasyntyneitä kolmosia Melusinaa, Melioria ja Palatinaa. Niin Pressyne lähti kuningaskunnasta eikä koskaan palannut takaisin.

Pressyne pakeni pienelle saarelle ja kasvatti tyttärensä siellä. Viidentoista ikäisenä Melusina kysyi minkä lupauksen hänen isänsä oli rikkonut. Kuultuaan Melusina vihastui ja lähti sisaret mukanaan kostamaan isälleen. Tyttäret sieppasivat kuninkaan ja tämän omaisuuden ja sulkivat hänet vuoren sisään. Pressynen kuultua asiasta hän suuttui lapsilleen ja noitui Melusinan ottamaan puoliksi käärmeen hahmon aina lauantaisin. Vasta kun Melusina löytäisi puolison, joka ei yritä nähdä häntä lauantaisin, pääsisi hän taiasta.

Murheissaan metsässä vaeltaessaan Melusina tapasi Rainmondin, Poitoun herttuan, joka rakastui tytön kauneuteen ja kosi tätä. Melusina lupautui hänelle vaimoksi sillä ehdolla, ettei Rainmond koskaan yrittäisi nähdä häntä lauantaisin. Jos sulhanen pitäisi lupauksensa, tulisi hänen elämäänsä vaurautta ja onnea, jos ei, niin molemmille kävisi huonosti. Niin pari meni naimisiin ja sai 11 poikaa. He elivät onnellisina metsälammen lähelle rakentamassaan Lusignan linnassa. Rainmondia kuitenkin riivasi uteliaisuus - mitä hänen Melusinansa oikein piilotti häneltä? Eräänä lauantaina Rainmond piiloutui ja näki Melusinan kylpyaikeissa. Silloin hän näki vaimonsa olevan vyötäröstä alaspäin hirvittävä käärme. Kauheinta kuitenkin oli hänen ymmärtäessään miten paljon hän vaimoaan rakasti ja että hän saattaisi menettää tämän petoksensa takia. Samassa Melusina haihtui ja muuttui hengeksi ja huusi miehelleen, ettei saisi näkyvää ulkomuotoaan tai rauhaa ennen tuomiopäivää tai ennen kuin hänen Lusignan sukujuurensa kuolee. Hän sanoi vielä tulevansa linnan ylle aaveena aina, kun linnanherra vaihtuu. Sitten Melusina lensi itkien ulos linnasta ja elää enää metsän aaveena. (Niinisalo 2006:23-24)

Lorelei

Lorelei on osa saksalaista kertomusperinnettä. Lorelei oli hyvin kaunis nainen ja tahtomattaan niin viettelevä, että kaikki miehet halusivat häntä. Hän ei pystynyt torjumaan kosijoitaan ja oli siten häpeäksi kotikaupungilleen Reinin varrella sijaitsevalle Bacharachille. Kaupunkilaiset uskoivat Lorelein olevan noiduttu ja lähettivät hänet piispan luo. Piispa kuitenkin uskoi tytön syyttömyyteen ja julisti tämän vapaaksi synnistä.

Lorelei itki, että koituu kohtaloksi jokaiselle miehelle, joka vain katsookin häneen. Hän rakasti vain yhtä miestä, mutta tämä oli lähtenyt merille. Hän toivoi kuolemaa, mutta hyväsydäminen piispa ei halunnut antaa sellaista tuomiota, vaan ehdotti Lorelein ryhtyvän nunnaksi luostariin. Matkalla luostariin ohitettiin Reinin rantakallio, ja Lorelei pyysi kerran vielä saada ihailla Reinin kaunista jokimaisemaa. Niin Lorelei päästettiin kiipeämään, ja huipulle päästyään hän sanoi: ”Näettekö tuon kaukaisen laivan joella? Se on rakastettuni laiva.” Sitten Lorelei hyppäsi jokeen, perässään murheen murtamat saattajat.

Nykyään Reinin varrella on rantakallio, jota kutsutaan nimellä Lorelei. Se on vaarallisessa paikassa, ja siellä on sattunut paljon onnettomuuksia. Lorelein uskotaan yhä houkuttelevan kauniilla laulullaan matkalaisia tuhoon. (Niinisalo 2006: 22, 24-25)

Rusalka

Rusalka on eräänlainen vedenneito ja kuuluu slaavilaiseen, erityisesti venäläiseen, perinteeseen. Uskomuksen mukaan ennen naimaikää väkivaltaisesti kuolleen tytön sielusta tulee rusalka. Jos kuolema sattuu vesistön lähellä, silloin sielusta tulee veden rusalka. Hukkuneiden sieluista tulee myös rusalka-vedenolentoja. Rusalka näyttäytyy kauniin naisen hahmossa ja houkuttelee luokseen veteen. Joskus rusalka voi myös olla paha demoni, ja sillä uskotaan olevan korviariipaiseva nauru ,joka voi vaikka tappaa. Myös rusalka voi muuntautua esimerkiksi joutsenen tai hanhen hahmoon. 3.3.

Lähteet

• Niinisalo, Suvi 2006. Vedenneitojen lähteillä. Jyväskylä: Atena
• Timonen, Eija & Kurkinen, Maileena 1988. Vedenhaltijat.Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura