Yrjö Oinonen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Yrjö Pietari Oinonen (28. kesäkuuta 1906 Mikkeli28. joulukuuta 1949 Helsinki[1]) oli suomalainen kirjallisuudentutkija ja runoilija.[1]

Oinosen vanhemmat olivat rehtori Frans Pietari Oinonen ja Anni Aurora Sirkiä. Hän oli vuodesta 1940 naimisissa lääketieteen lisensiaatti Sirkka Helinä Piirosen kanssa. Oinonen kirjoitti ylioppilaaksi 1925 ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1929, maisteriksi 1932 sekä lisensiaatiksi ja tohtoriksi 1945.[1]

Oinonen oli Viipurin uuden yhteiskoulun suomen kielen ja historian opettaja 1933-1940, Yhteiskunnallisen korkeakoulun opettaja 1946-1949 ja kirjallisuudenhistorian vt. professori 1947-1949, Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti 1947-1949. Omien teostensa lisäksi hän kirjoitti esipuheen Einari Vuorelan kokoelmaan Runoja ja Otto Mannisen kokoelmaan Runot.[1]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vesiluonto Eino Leinon ajan runoudessa, väitöskirja. Helsingin yliopisto 1945
  • Eino Leinon Helkavirsien toisen sarjan ongelma. Otava 1947
  • Kaunokirjallisuutemme ja yhteiskunta. WSOY 1948
  • Näkymiä Euroopan kirjallisuudesta: esseitä. WSOY 1949

Runokokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Kuka kukin oli, Wikisource