Ydinaseiden leviäminen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Ydinaseiden leviäminen on ydinaseiden ja niihin liittyvän tekniikan leviämistä maailmalla. Yleensä tätä pidetään vahingollisena, ja ydinaseiden leviämisen laajalle katsotaan lisäävän ainakin paikallisen ydinsodan ja ydinterrorismin riskiä. 60-luvulta alkaen viralliset ydinasevallat olivat Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Englanti, Ranska, Kiina ja peitetymmin Israel ja vuodesta -74 Intia ja myöhemmin Etelä-Afrikka. Ydinaseiden leviäminen on hidasta, koska aseluokan ydinmateriaalien valmistus vaatii kallista ja erikoista tekniikkaa. Yhdysvallat pisti jo vuonna 1950 ydintekniikkasopimuksen vaatimuksen ydinlaitteiden rauhanomaisesta käytöstä. Vuonna 1968 monet maat allekirjoittivat ydinsulkusopimuksen eli NPT-sopimuksen. Kansainvälinen ydinenergiajärjestö IAEA valvoo sopimusta, mutta senkään suorittama valvonta ei ole täydellinen. Vuonna 1975 merkittävimmät ydintekniikan myyjät perustivat "Lontoon klubin"[1].

Muutamat maat, sellaiset kuin Israel, Intia, Pakistan ja Etelä-Afrikka jättäytyivät sopimuksesta pois. Intia räjäyttikin vuonna 1974 ydinlatauksen. 80-luvun alussa näkyi ulospäin, miten Pakistan oli hankkinut ydinaseiden valmistukselle välttämättömän tutkimusreaktorin ja sekä uraanirikastamon että plutoniumin jälleenkäsittelylaitoksen. Kulissien takana ydinaseiden kehittelytyö oli täydessä vauhdissa. Vuoden 1983 tienoilla Pakistanin arveltiin olevan korkeintaan vuoden päässä pommista[2].

Vuonna 1998 pitkään ydinaseiden havittelusta epäilty Pakistan tekikin ydinkokeita Intian koesarjan jälkeen. Ydinaseen hankkiminen oli vienyt maalta 26 vuotta. Se onnistui muun muassa vakoilun ja kiinan avulla. Pakistanin ydinohjelman johtaja myi salaa ydintekniikkaa muun muassa Iraniin, jota epäillään seuraavaksi ydinaseita omistavien maiden "atomikerhon" jäseneksi. Jo pitkään ydinaseiden hankinnan kannalta kynnysvaltiona pidetty Etelä-Afrikka kehitti itselleen ydinaseen.

Määrä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilaskäytössä olevien ydinreaktoreiden ja ydinaseiden tietoja salaillaan. Maailmassa on 450 siviilikäytössä olevaa ydinreaktoria ja arviolta ainakin sama määrä ydinreaktoreita sotilaskäytössä. Ydinkärkiä on ehkä kymmeniä tuhansia, eikä niiden säilytyksestä tai vanhentuneiden aseiden purkamisesta ole kyetty arvioimaan luotettavasti.[3]

Ydinreaktoreita (kpl)[4]
Alue 1988 1998
Eurooppa ja P-Amerikka 294 276
Maailma 429 439

Tunnusmerkillisiä tulevan ydinasevaltion piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillisesti ydinasevaltioksi havittelevalla on seuraavia niin sanotun herkän teknologian laitoksia. Maan on kyettävä rikastamaan luonnonuraania, tai sitten sen on kyettävä käsittelemään reaktorissa tuotettua plutoniumia.

  • Maalla toimiva tutkimusreaktori
  • Maa ostaa tai hankkii vakoilemalla aseluokan ydinmateriaalien tuotantoon, ydinkokeisiin ja ydinaseisiin soveltuvaa tekniikkaa muista maista
  • Maalla on joko uraanirikastamo tai plutoniumin jälleenkäsittelylaitos.
  • Maa hankkii raskasvesilaitoksen[5]

Iran[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iranin arvellaan käynnistäneen ensimmäisen ydinvoimalansa vuonna 2009. Se on Venäjän tuella rakennettu 1000 MW kevytvesireaktori. YK:n ydinenergiajärjestä IAEA on vaatinut Irania keskeyttämään ydinohjelmansa, koska se pelkää polttoaineen jalostusta ydinaseiden plutoniumiksi. Yhdysvallat ja osa EU-maista epäilee Iranin rakentavan ydinpommin. Iran kiistää eikä piittaa YK:n vastalauseista.[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suuri ydinsotatieto sivu 56
  2. Suuri ydinsotatieto, Christopher Chant, Ian Hogg, ISBN 951-95781-6-1, sivu 59
  3. Jari Lyytimäki ja Harri Hakala, Ympäristön tila ja suojelu Suomessa, Gaudeamus, s. 138
  4. Climate Change and Nuclear Power
  5. Suuri ydinsotatieto, sivu 56, sivu 59
  6. Iran aloitti koekäytön Busherin ydinvoimalassa, ydinohjelmaa jatketaan YK:n vastalauseista piittaamatta, HS 26.2.2009 B3

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pommiko kaikille, Leonard Beaton, 1967
  • Suuri ydinsotatieto, Christopher Chant & Ian Hogg, Eita Oy 1984, ISBN 951-95781-6 -1.
  • Robert Jungk, Ydinvoiman armoilla