Von Braun Stratosphärenjäger I
| Stratosphärenjäger I | |
|---|---|
 Stratosphärenjäger I |
|
| Tyyppi | Torjuntahävittäjä |
| Alkuperämaa |
 Saksa |
| Suunnittelija | Wernher von Braun |
| Valmistusmäärä | 0 kpl |
| Muunnelmat | Von Braun Stratosphärenjäger II |
Stratosphärenjäger I (suom. Stratosfäärihävittäjä) oli saksalaisen raketti-insinöörin Wernher von Braunin suunnitteluasteelle jäänyt rakettimoottorilla toimiva torjuntahävittäjä. Koneesta käytetään myös nimityksiä "Von Braun VTO Interceptor" (suom. Von Braunin VTO torjuntahävittäjä) ja "Rückstossjäger" (suom. Reaktiohävittäjä)
Suunnittelu ja kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wernher von Braun alkoi kiinnostua rakettimoottorin potentiaalisesta käytöstä lentokoneen voimanlähteenä hänen työskennellessään A-4 (V-2) rakettiohjelman parissa.[1] Kun rakettimoottorien soveltuminen lentokoneisiin oli varmaa, suunnitteli von Braun saksan armeijan tutkimuslaitoksessa, Peenemündessa, maailman ensimmäisenä pystysuorasti lentoonlähtevän torjuntahävittäjän.[2] Von Braun esitteli suunnitelmansa Saksan ilmailuministeriölle (RLM) 6. heinäkuuta 1939.
Lentokoneen runko oli sikarin muotoinen ja sen siivet olivat suorat, mutta suipot. Polttoainetankit olivat heti ohjaamon takana ja rakettimoottori oli rungon peräosassa. Tämä moottori käytti alkoholia ja nestemäistä happea polttoaineenaan. Moottorin suuttimen eteen oli asennettu neljä grafiitista valmistettua sivuperäsimen tapaista siivekettä, jotka ohjailivat kaasusuihkun suuntaa. Koneen pilotti istui paineistetussa ohjaamossa, jossa oli panssarilevyjä lisäsuojana.[1] Aseistuksena tuli toimia neljä konekivääriä asennettuna siipien juuriin[3]
RLM ei osoittanut kiinnostusta projektille, sillä he pitivät sitä epäkäytännöllisenä. Lentokoneen rakettimoottorit tarvitsivat nestemäistä happea toimiakseen, mutta sitä oli vaikea valmistaa ja säilöä. Myös koneiden säilömiseen ja laukaisemiseen erikoistuneet laitokset olisivat pitäneet rakentaa erikseen ja ne olisivat olleet helppoja kohteita vihollisen pommitukselle. RLM uskoi myös että Saksa tulisi voittamaan tulevan sodan nopeasti sen hetkisilläkin tavanomaisilla aseilla. RLM ei myöskään pitänyt suurten vihollispommikonelaivueiden uhkaa silloin todennäköisenä. Vastalauseena tälle päätti Wernher von Braun suunnitella Stratosphärenjäger II: n.
Toimintaperiaate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Von Braunin mukaan suuri määrä näitä hävittäjiä olisi varastoitu suureen halliin siivenkärjistään kahden kiskon varaan pystysuorassa asennossa. Vihollisen ilmahyökkäyksen tapahtuessa nousisivat pilotit nopeasti koneidensa kyytiin, jonka jälkeen koneet siirrettäisiin kiskoja pitkin ulos, jossa ne laukaistaisiin ilmaan suoraan kiskoilta. Koneita olisi laukaistu nopeassa tahdissa yksi toisensa jälkeen.
Laukaisun jälkeen olisi konetta ohjattu noin minuutin ajan maasta käsin Würzburg tutkan avulla viholliskohdetta kohti, noin 8000 metrin korkeuteen. Tämän jälkeen pilotin tuli ottaa ohjat käsiinsä ja kytkeä rakettimoottori lento moodiin lisäpolttokammion avulla. Lento moodi antoi riittävän lentonopeuden hyökkäämistä varten, sekä käytti jäljellä olevaa polttoainetta paljon hitaammin. Hyökkäyksen jälkeen olisi pilotti ohjannut koneen purjelentokoneen tavoin alas ja laskeutunut nurmikentälle jalaksen avulla.
Strategisesti sijoitettu laukaisukeskus ja nopeasti tapahtuvat lentoonlähdöt olisivat tehneet koko konseptista tehokkaan aseen vihollisten pommikonelaivueita vastaan.[4]
Tekniset tiedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Miehistö: 1
- Pituus: 9.3 m
- Korkeus: 3.02 m
- Kärkiväli: 8.5 m
- Lentoonlähtöpaino: 5000 kg
Suoritusarvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lentonopeus: 700 km/h
- Nousunopeus: 151 m/sek
- Lakikorkeus: 8000 m
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b http://www.luft46.com/misc/vbi.html luft46.com.
- ↑ Manfred Griehl: Jet Planes of the Third Reich, the Secret Projects vol. 1, s. 158. Monogram Aviation Publications, 1998.
- ↑ Jean Denis: Aircraft of the Luftwaffe, 1935–1945, s. 250. McFarland, 2009.
- ↑ Michel van Pelt: Rocketing Into the Future: The History and Technology of Rocket Planes, s. 63-65. Springer, 2012.