Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen 2. edustajakokous

Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (VSDTP) 2. edustajakokous järjestettiin 30. heinäkuuta – 23. elokuuta 1903. Kokous aloitettiin alun perin Brysselissä, josta se joutui kuitenkin siirtymään viranomaisten painostuksen vuoksi Lontooseen. Lontoossa kokouspaikkana toimi 107 Charlotte Street, joka tunnettiin ”englantilaisena klubina” näin ollen se sopi hyvin salaisen kokouksen pitopaikaksi. Kokoukseen osallistui 43 täysvaltaista delegaattia, joilla oli käytössään vähintään yksi ääni. Lisäksi kokouksessa oli mukana 14 delegaattia neuvoa-antavalla äänioikeudella. Seitsemällä delegaatilla oli käytössään kaksi ääntä, heidän joukossaan mm. Julius Martov ja Vladimir Lenin. Kokouksen puheenjohtajana toimi Georgi Plehanov. Vuoden 1903 edustajakokouksessa puolue jakaantui ensi kerran Leninin johtamiin bolševikkeihin sekä Plehanovin ja Martovin johtamiin menševikkeihin.

Kokous

Bolševikkien johtohahmo Vladimir Lenin.

Mensevikkien johtohahmo Julius Martov.

Edustajakokouksen asialistalla oli 20 kohtaa, joiden läpikäymiseen käytettiin kaikkiaan 37 istuntoa. Asialistalla käsiteltiin muun muassa puolueohjelmaa, juutalaisten asemaa, kansallisuuskysymystä sekä vapun juhlintaa.

Kokouksella oli suuri merkitys VSDTP:n sisäisessä jakaantumisessa. Tärkeimmäksi kysymykseksi kokouksessa nousi puolueen sääntöjen ja jäsenyyskriteerien muotoilu. Jäsenyyskysymyksessä olivat vastakkain Vladimir Leninin ja Julius Martovin näkemykset. Lenin halusi pitää puolueen jäsenyyden vain vallankumouseliitin piirissä. Hän uskoi, että näin puolueesta tulisi kurinalainen vallankumouksen johtojoukko. Hän oli valmis hylkäämään demokraattisen yhteistyön ja hyväksyi voimakeinojen käytön. Martov halusi kehittää puoluetta enemmän avoimuuteen jäsenyyskriteerien suhteen. Martovin näkemys oli tehdä puolueesta isojen kansanjoukkojen puolue ja pyrkiä toimimaan aluksi demokraattisessa yhteistyössä liberaalien kanssa. Martovin kanta voitti ääniin 28–23. Kokouksen edetessä voimasuhteet kääntyivät Leninin ryhmän eduksi, tästä syystä heitä alettiin kutsua bolševikeiksi (enemmistö). Martovin ryhmittymästä alettiin puolestaan käyttää nimitystä menševikit (vähemmistö).

Juutalaisten asemasta puolueessa käytiin kovasanaista keskustelua. Juutalaisjärjestö Bund vaati itselleen yksinoikeutta toimia juutalaisiin liittyvissä asioissa. Kysymys oli siitä tulisiko juutalaisten toimia puolueessa erillisasemassa vai sulautua täysin venäläiseen työväenliikkeeseen. Asiaa käsiteltäessä jyrkimmät puheenvuorot käytiin Bundin johtaja Mark Liberin ja myös juutalaisen, mutta erillisasemaa vastustavan Lev Trotskin välillä. Lopulta juutalaisilla todettiin olevan oikeus oman kulttuurinsa edistämiseen, muttei mitään poliittista erityisasemaa puolueen sisällä.

Kansallisuuskysymykseen liittyen puolue lupasi tukea kaikkia vallankumouksellisia ja oppositiomielisiä ryhmittymiä, riippumatta siitä olivatko nämä venäläisiä vai vähemmistökansoihin kuuluvia. VSDTP:n suhtautuminen vähemmistokansallisuuksiin oli siis käytännössä samankaltainen kuin Bundin itsemääräämisoikeuteen liittynyt kanta.

Kokouksen jälkeen

Toisen edustajakokouksen seurauksena VSDTP jakautui kahtia. Molemmat osapuolet alkoivat pitää omia kokouksiaan, mutta 4.edustajakokouksessa ryhmittymät palasivat saman pöydän ääreen. VSDTP:n sisäinen hajaannus jatkui kuitenkin läpi puolueen olemassaoloajan. Monet menševikit liittyivät Venäjän vallankumouksen aikana bolševikkeihin, näistä merkittävimpinä muun muassa Lev Trotski ja Adolf Joffe. Toisen puoluekokouksen valinnat saattoivat kuitenkin seurata monia menševikkipuolen valinneita läpi elämän, esimerkiksi Stalin käytti Trotskin vuoden 1903 valintaa asettua menševikkien puolelle häntä vastaan myöhemmin 1920-luvun valtataistelussa.