Valtakunnankulttuurikamari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Reichin kulttuurikamari 1937

Valtakunnankulttuurikamari (Reichskulturkammer, RKK) oli natsi-Saksan Kansanvalistus- ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin Reichskulturkammer-lailla[1] perustama laitos, joka toimi natsien kulttuuripolitiikan välineenä natsipuolueen valtaannousun aikana kaikilla kulttuurielämän alueilla. Se valvoi ja sääteli toimimista kulttuurialan ammateissa. Valtakunnankulttuurikamari sijaitsi Berliinissä. Sen hallinto sijaitsi yhdessä Kansanvalistus- ja propagandaministeriön kanssa osoitteessa Wilhelmplatz 8/9, kun muut kamarit ja järjestöt sijaitsivat lukuisissa toimistoissa ympäri kaupunkia.

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

RKK laillistettiin 1. marraskuuta 1933 annetulla säädöksellä Erste Verordnung zur Durchführung des Reichskulturkammergesetz.[2] Joseph Goebbels oli perustanut väliaikaisen ammatillisen sateenvarjo-organisaation, johon kaikkien kulttuurialan ammattilaisten oli liityttävä. Sen tarkoitus oli torjua Robert Leyn johtaman Saksan työväenrintaman (DAF) valvontavaatimukset saksalaisille. Kesällä 1933 oli tavoitteena laajentaa DAF:n pakollinen jäsenyys koskemaan taiteilijoita.

Tehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammatissatoimimiskielto Berliinin muusikolle Werner Liebenthalille, allekirjoittanut Peter Raabe, 9. elokuuta 1935

Valtakunnankulttuurikamarin päätavoite oli järjestää ja valvoa kulttuuritoimintaa vastaavalla tavalla kuin muita yhteiskunnan alueita. Jokaisen taiteilijan ja kulttuurityöntekijän tuli kuulua heistä vastuussa olevaan kamariin. Niitä, jotka eivät voineet todistaa arjalaisuuttaan, ei otettu jäseneksi kamariin tai hänet erotettiin siitä. Vuoden 1936 lopulla Goebbels tiukensi tätä periaatetta sisällyttämällä ”kaikkien puoli- tai neljännesjuutalaisten puolisot ja juutalaisten jälkeläiset”.[3] Tämä merkitsi kieltoa toimia ammatissa. Kielto koski pääasiassa juutalaisia kulttuurityöntekijöitä, mutta myös taiteilijoita, jotka natsihallinnon näkökulmasta tuottivat ”rappiotaidetta” ja joita Goebbels halveksi ”kulttuuribolševikkeina”.

Vuonna 1936 moderni taide kiellettiin ja monet taideteokset poistettiin museoista. Münchenissä vuonna 1937 pidetyssä Rappiotaiteen näyttelyssä taideteoksia myytiin osittain ulkomaille tai tuhottiin. 18. heinäkuuta 1937 Münchenissä avattiin saksalaisen taiteen talo tuomaan "saksalainen taide" lähemmäksi kansaa. Hyvä taide kansallissosialistien mielessä määriteltiin ”terveeksi” ja ”sopivaksi”. Veri ja maa, lyhennettynä Blubo, oli kansallissosialismin keskeinen iskulause, myös koko kulttuurin alueella.

Rakenne ja johtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reichskulturkammerin organisaatio (1937)

Goebbels toimi itse puheenjohtajana. Valtakunnankulttuurikamari jaettiin seitsemään erilliseen kamariin:

  • Reichsschrifttumskammer (presidentti vuodesta 1933: Hans Friedrich Blunck, vuodesta 1935: Hanns Johst)
  • Reichsfilmkammer (presidentti: Fritz Scheuermann, vuodesta 1935 Oswald Lehnich, vuodesta 1939 Carl Froelich)
  • Reichsmusikkammer (presidentti vuoteen 1935 asti: säveltäjä Richard Strauss, myöhemmin: Peter Raabe)
  • Reichstheaterkammer (presidentti vuoteen 1935: Otto Laubinger, vuodesta 1935 Rainer Schlösser, vuodesta 1938 Ludwig Körner, vuodesta 1942 Paul Hartmann)
  • Reichspressekammer (presidentti: Max Amann)
  • Reichsrundfunkkammer (presidentti: Horst Dreßler-Andreß. Sen yksi kamari purettiin vuonna 1939)
  • Reichskammer der bildenden Künste (presidentti vuodesta 1933: Eugen Hönig, 1936–1943: Adolf Ziegler, 1943–1945: Wilhelm Kreis).

Valtakunnankulttuurikamarin varapuheenjohtajia olivat Walther Funk, Leopold Gutterer, Karl Hanke ja Werner Naumann. Heillä oli myös erityisen läheiset siteet Kansanvalistus- ja propagandaministeriöön, koska kaikki RKK:n varapuheenjohtajat olivat myös sen valtiosihteereitä.

RKK:n johtajiin kuuluivat Hans Schmidt-Leonhardt, Franz Moraller ja Hans Hinkel. Jälkimmäisen Goebbels nimitti erityismääräyksellä "poistamaan juutalaiset saksalaisesta kulttuurielämästä".

Valtakunnankulttuurisenaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hinkel ilmoitti 15. marraskuuta 1935 Reichskultursenatin (valtakunnankulttuurisenaatti) perustamisesta henkilöille, jotka olivat erityisesti ansioituneet kulttuurielämässä. Itse asiassa tällä senaatilla oli vain edustustehtäviä. Sen jäsenet olivat kaikki kamarien presidenttejä, presidenttineuvostojen vastaavia, varapuheenjohtajia ja Valtakunnankulttuurikamarin jäsenkamarien johtajia, joilla oli "valtakunnan kulttuuripäällikön" tittelit vuoteen 1938 saakka.[4] Sen jälkeen natsien tärkeät taiteilijat nimitettiin kulttuurisenaattoreiksi.

Lakkauttaminen, arkisto ja asiakirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valvontaneuvoston lailla nro 2 Liittoutuneiden hallintoneuvosto lakkautti 10. lokakuuta 1945 Valtakunnankulttuurikamarin, ja sen omaisuus takavarikoitiin. Valtakunnankulttuurikamarin arkistoaineistoa hoitaa pääasiassa Saksan liittovaltion arkisto (luettelo R 56).[4] Henkilökohtaiset tiedostot sijaitsevat Berlin Document Centerissä[5]. Reichskammer der bildenden Künste – Landesleitung Berlinin asiakirjat ovat Berliinin osavaltion arkistossa (A Rep. 243–04).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Gesetz - Details ns-quellen.at. Viitattu 18.1.2020. (saksaksi)
  2. ↑ Erste Verordnung zur Durchführung des Reichskulturkammergesetz (1933) www.verfassungen.de. Viitattu 18.1.2020. (saksaksi)
  3. ↑ Ralf Georg Reuth: Joseph Goebbels Tagebücher 1940-1942, s. 966, 48. Osa 3. München: Piper, 2003. 249194775. ISBN 3-492-21414-2, 978-3-492-21414-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.1.2020). (saksaksi)
  4. ↑ a b Reichskulturkammer/Zentrale (Bestand) - Deutsche Digitale Bibliothek www.deutsche-digitale-bibliothek.de. Viitattu 18.1.2020. (saksaksi)
  5. ↑ Bundesarchief Deutschland: Berlin Document Center : Hintergründe zu Geschichte und Hauptbeständen bundesarchiv.de.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hildegard Brenner: Die Kunstpolitik des Nationalsozialismus. Reinbek bei Hamburg: Rowohlt-Taschenbuch-Verlag, 1963. (saksaksi)
  • Volker Dahm: Anfänge und Ideologie der Reichskulturkammer. Die „Berufsgemeinschaft“ als Instrument kulturpolitischer Steuerung und sozialer Reglementierung julkaisussa Vierteljahrshefte für Zeitgeschichte (VfZ), s. 53–84. 34, 1. , 1986. PDF, 1,97 MB. (saksaksi)
  • Longerich, Peter.: Joseph Goebbels : Biographie. München: Siedler, 2010. 686762380. ISBN 978-3-88680-887-8, 3-88680-887-4. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.1.2020). (saksaksi)
  • Schrader, Bärbel.: "Jederzeit widerruflich" : die Reichskulturkammer und die Sondergenehmigungen in Theater und Film des NS-Staates. Berlin: Metropol, 2008. 232123806. ISBN 978-3-938690-70-3, 3-938690-70-4. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.1.2020). (saksaksi)
  • Steinweis, Alan.: Art, ideology & economics in Nazi Germany : the Reich chambers of Music, Theater, and the Visual Arts. Chapel Hill: University of North Carolina Press, 1993. 42329314. ISBN 0-585-02756-0, 978-0-585-02756-2, 0-8078-6479-X, 978-0-8078-6479-1, 0-8078-4607-4, 978-0-8078-4607-0. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.1.2020). (saksaksi)
  • Wulf, Josef.: Presse und Funk im Dritten Reich : Eine Dokumentation. Frankfurt/M: Ullstein, 1989. 22791572. ISBN 3-550-07055-1, 978-3-550-07055-6, 3-550-07060-8, 978-3-550-07060-0. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.1.2020). (saksaksi)
  • Wolfram Werner, toim.: Reichskulturkammer und ihre Einzelkammern : Bestand R 56. Koblenz: Saksan kansallisarkisto, 1987. 18106600. ISBN 3-89192-009-1, 978-3-89192-009-1. Teoksen verkkoversio (viitattu 18.1.2020). (saksaksi)

Aikalaisjulkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Karl-Friedrich Schrieber: Die Reichskulturkammer. Berlin: Junker und Dünnhaupt Verlag, 1934. PDF, Hamburger Kunstverein. (saksaksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Hans Schmidt-Leonhardt: Die Reichskulturkammer. Berlin/Wien: , 1936. (saksaksi)
  • Hans Hinkel: Handbuch der Reichskulturkammer. Berlin: Deutscher Verlag für Politik und Wirtschaft, 1937. (saksaksi)
  • Karl-Friedrich Schrieber u. a. (Hg.): Das Recht der Reichskulturkammer. Sammlung der für den Kulturstand geltenden Gesetze und Verordnungen, der amtlichen Anordnungen und Bekanntmachungen der Reichskulturkammer und ihrer Einzelkammern.. 2 Bände. Berlin: Verlag Walter de Gruyter & Co., 1943. (saksaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valtakunnankulttuurikamari&oldid=21917090”