Käyttäjä:Pitke/Ruununoriit

Vuonna 1869 Suomen senaatti tunnusti maan tarvitsevan enemmän työhevosia, ja määräsi Vaasan, Hämeen ja Kuopion maakuntien hankkia sopivia oriita yhteisomistukseen ja paikallisten asukkaiden tammoille käytettäväksi. Myöhemmin hankkeelle osoitettiin myös varoja sekä yleisluontoiset ohjeet neljän oriin hankkimiseksi kuhunkin kahdeksasta maakunnasta. Vieläkin myöhemmin Suomi jaettiin sataan ruununoripiiriin, ja kullakin piirillä tuli olla käytettävissä valtion omistama ori. Useimpina vuosina joiltakin piireiltä kuitenkin puuttui ori hyvälaatuisten hevosten harvinaisuudesta johtuen. Jalostusohjelmaan hankittuja oriita kutsuttiin aluksi epävirallisesti ruununoriiksi, ja myöhemmin nimityksestä tuli virallinen. Lyhenne "ro" lisättiin kunkin ruununorin nimeen, ja samannimiset yksilöt eroteltiin piirien mukaan; esimerkiksi Urjalan piirin ori Poke oli viralliselta nimeltään Poke ro Urjala, ja sen Ylihärmässä käytössä ollut poika taas Poke ro Ylihärmä.

Minkäänlaisia virallisia ohjeita ei annettu hankittavien oriitten koon, työkelpoisuuden tai edes sukutaustan suhteen, ja ohjelman ainoa yhteinen tavoite oli koon ja massan kasvattaminen. Ennen 1900-luvun vaihdetta julkisessa keskustelussa ei oltu saavutettu yhteisymmärrystä siitä, mihin suuntaan suomalaista hevosta olisi jalostettava. Vain yhdestä asiasta oltiin yhtä mieltä: Suomessa tarvittiin työhevosia. Tämä johti suureen vaihteluun hevoskannan ulkomuodossa ennen kantakirjan perustamista. Alunperin ruununoriin valitsi toimikunta, johon kuului sekä paikallista väkeä että valtion virkamiehiä kuten agronomeja, eläinlääkäreitä, armeijan upseereita tai tilallisia. Vuonna 1893 vastuu siirrettiin vastikään perustetun hevoshoidonneuvojan viran tehtäväksi. Ensimmäinen hevoshoidonneuvoja oli agronomi ja tilallinen Ernst Fabritius

Ruununoriit annettiin vuokralle yksityisten hoitoon. Oriin luovutuksesta päätettiin usein yleisessä huutokaupassa, jossa oriin sai se, joka suostui ylläpitämään sitä pienintä korvausta vastaan. Ruununoriin pitämisessä oli omanlainen vaivansa, ja hoitaja oli täydessä vastuussa valtion omistamasta hevosesta. Hoitajalla oli myös velvollisuus pitää ainakin yksi mies hoitamassa oria ja käsittelemässä sitä siitosaikana, jolloin kaikki liikenevä väki olisi tarvittu pelloille kevättöille. Oriinpito oli kuitenkin myös haluttu tehtävä, koska hoitaja sai pitää astutusmaksut, ja oriin siitettyä kuusikymmentä elävänä syntynyttä varsaa ori siirtyi hoitajansa omistukseen. Mikäli ori ei ollut suosittu ja sai vain vähän jälkeläisiä, omistajuus siirtyi oriin oltua jalostuskäytössä kuusi vuotta. Käytännöstä syntyi ongelmia, koska ehdot sallivat oriin omistajuuden vaihtumisen usein aivan liian pian -- osa suosituimmista oreista sai vaaditut kuusikymmentä jälkeläistä jo ensimmäisen käyttövuotensa aikana. Jalostussopimus voitiin kyllä uusia, mutta usein kävi niin, että oriin todistettua jalostusarvonsa se oli jo otettu yksityisomistukseen eikä ollut enää yleisesti käytettävissä. Puutteistaan huolimatta ruununorijärjestelmä kuitenkin salli valistuneiden maanviljelijöiden ohjata jalostuksen suuntaa hyvien työhevosten saamiseksi.

Sotahevoset

Hevoset sodassa

Hevoset olivat keskeinen voimavara Suomen armeijalle talvisodassa (1939–1940) ja jatkosodassa (1941–1944). Erityisesti Talvisodassa Suomen armeija oli hevosvoiman varassa: marraskuussa 1939 armeijan käytössä oli 65 000 hevosta. Jatkosodassa käytössä oli jopa 45 000 hevosta. Talvisodassa suomalaisessa divisioonassa oli keskimäärin yksi hevonen 4,3 miestä kohden, mutta vain yksi auto sataa miestä kohden. Neuvostoarmeijan divisioonassa oli vastaavasti yksi hevonen 3,8 miestä kohden ja yksi auto 40 miestä kohden. Jatkosodassa suomalaisdivisioonissa oli jo keskimäärin yksi auto 33 miestä kohden, mutta yhä yksi hevonen 8,2 miestä kohden.

Hevosten hankinnasta oli tehty tarkka suunnitelma jo vuonna 1922, jolloin tuli voimaan uusi laki koskien hevosten ja ajoneuvojen takavarikoimista sotakäyttöön. Hevosreserviin määrätyt hevoset olivat yleensä 5-17 -vuotiaita. Oriita ei otettu reserviin käsittelyvaikeuksien ja suomenhevosrodun jatkuvuuden turvaamisen vuoksi, ei myöskään kantakirjahevosia tai tiineitä tai imettäviä tammoja. Reservihevosia ei saanut myydä, vaihtaa tai antaa pois muille kuin armeijalle, ja hevosen omistajalla oli velvollisuus ilmoittaa reservin hevosen kuolemasta tai ajoneuvon vahingoittumisesta. Reserviluetteloita pidettiin yllä kaksikymmentä vuotta, ja niihin lisättiin jatkuvasti uusia hevosia korvaamaan vanhentuneet tai kuolleet hevoset. Hevosia pyrittiin määräämään reserviin omistajien kannalta mahdollisimman tasapuolisesti ja kohtuullisesti. Luetteloihin lisättiin myös tarkat tiedot kustakin hevosyksilöstä, mikä osoittautui tarpeelliseksi huijausyritysten estämisessä. Huolellisesti ylläpidetty hevosreservilista mahdollisti sen, että yli 55 000& hevosta eli yli 90 prosenttia reservin koko laajuudesta, voitiin sujuvasti ottaa vastaan, tarkastaa, varustaa ja lähettää rintamalle vain kahdessa kuukaudessa. Reserviä koottaessa korostettiin sitä, että hevoset olivat armeijalla lainassa, ja kaikki yksilöt polttomerkittiin tai muutoin merkittiin, jotta ne voitiin myöhemmin tunnistaa luotettavasti ja palauttaa omistajilleen, tai tarpeen tullen ilmoittaa kuolleiksi.

Moskovan rauha in 1944, Finland's war indemnity was great, and the nation had some trouble gathering enough materials to pay it. The Finnish horse population reached the pre-war volume of over 380 000 horses by 1945, so there was no shortage of horses, and thus horses were offered. Offering horses for payment was also partly a plan to get rid of over 10 000 horses that had been acquired from the Soviet forces and taken into Finnish use. Many of the Russian horses were stallions, and though many had been gelded at the front by the Finns, there were still worrisome numbers of intact males. The Finns did not want to have the Finnhorse crossbred, and so the captured horses became something of a problem, as there was no way to ensure that new owners would not use their horses for crossbreeding despite instructions for the contrary.

The Soviet Union was not eager to receive horses, as they already had enough. Materials for industry use were preferred, and only later, when Finland had to use funds reserved for Germany, were horses accepted as payment. However, Soviet Russia would not agree to take back their own horses, which had proven inferior during the war, and doing so would also publicly underline the fact the Finns had captured thousands of their horses as well as other matériel. Thus Finland had to purchase horses from breeders to sell them to Soviet Russia at low rates. The best animals were not offered. According to contemporary witnesses, the Russians picked horses on their looks rather than character, and many useless nags from shady horse dealers ended up in Russia. But ultimately in 1947 and 1948, a total of 18 000 Finnhorses were provided as war indemnity.