Ero sivun ”Nokkahuilu” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
| Rivi 3: | Rivi 3: | ||
== Historiaa == |
== Historiaa == |
||
Nokkahuilun syntyaikaa ei tiedetä, mutta se kehitettiin nykymuotoonsa 1600- ja 1700-lukujen<ref name="lahden">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.lahdenmusiikkiopisto.fi/?mid=198 | Nimeke = Nokkahuilu | Julkaisija = Lahden musiikkiopisto | Viitattu = 18.9.2009}}</ref> vaihteessa |
Nokkahuilun syntyaikaa ei tiedetä, mutta se kehitettiin nykymuotoonsa 1600- ja 1700-lukujen<ref name="lahden">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.lahdenmusiikkiopisto.fi/?mid=198 | Nimeke = Nokkahuilu | Julkaisija = Lahden musiikkiopisto | Viitattu = 18.9.2009}}</ref> vaihteessa Keski-Euroopassa. Soitinta arvostettiin sen suloisen äänen vuoksi<ref name="lahden" /> ja se nousi tärkeäksi [[renessanssi]]n ja [[barokki|barokin]] aikana.<ref name="lahden" /> Nokkahuilulle ovat säveltäneet muiden muassa [[Antonio Vivaldi|Vivaldi]], [[Georg Friedrich Händel|Händel]], [[Georg Philipp Telemann|Telemann]] ja [[Johann Sebastian Bach|Bach]].<ref name="lahden" /> Esimerkiksi monet nykyään [[poikkihuilu]]lla soitettavat Bachin sävellykset sävellettiin alun perin nokkahuilulle, huomattavimpana kaiketi [[Brandenburg-konsertot|neljäs Brandenburg-konsertto]]. 1800-luvun alkaessa nokkahuilu oli enää lähinnä harrastelijoiden soitin, eikä se enää kuulunut orkestereihin. |
||
Nokkahuilut otettiin uudelleen käyttöön 1900-luvulla. Yhtenä tavoitteena oli vanhan musiikin esittäminen alkuperäisillä soittimillaan, mutta lisäksi havaittiin nokkahuilun soveltuvan hyvin musiikin opettamiseen. Nykyään nokkahuilua pidetään usein lasten soittimena, mutta maailmalla on useita ammattilaismuusikoita, jotka hyödyntävät nokkahuilua sen koko skaalalla.{{Lähde||16. toukokuuta 2015|vuosi=2015}} |
Nokkahuilut otettiin uudelleen käyttöön 1900-luvulla. Yhtenä tavoitteena oli vanhan musiikin esittäminen alkuperäisillä soittimillaan, mutta lisäksi havaittiin nokkahuilun soveltuvan hyvin musiikin opettamiseen. Nykyään nokkahuilua pidetään usein lasten soittimena, mutta maailmalla on useita ammattilaismuusikoita, jotka hyödyntävät nokkahuilua sen koko skaalalla.{{Lähde||16. toukokuuta 2015|vuosi=2015}} |
||
Versio 28. tammikuuta 2020 kello 23.02
Nokkahuilu on puupuhallinsoitin, jossa soittaja puhaltaa erityiseen suukappaleeseen eli ”nokkaan”. Nokkahuiluja valmistetaan sekä puusta että muovista useita eri kokoja.
Historiaa
Nokkahuilun syntyaikaa ei tiedetä, mutta se kehitettiin nykymuotoonsa 1600- ja 1700-lukujen[1] vaihteessa Keski-Euroopassa. Soitinta arvostettiin sen suloisen äänen vuoksi[1] ja se nousi tärkeäksi renessanssin ja barokin aikana.[1] Nokkahuilulle ovat säveltäneet muiden muassa Vivaldi, Händel, Telemann ja Bach.[1] Esimerkiksi monet nykyään poikkihuilulla soitettavat Bachin sävellykset sävellettiin alun perin nokkahuilulle, huomattavimpana kaiketi neljäs Brandenburg-konsertto. 1800-luvun alkaessa nokkahuilu oli enää lähinnä harrastelijoiden soitin, eikä se enää kuulunut orkestereihin.
Nokkahuilut otettiin uudelleen käyttöön 1900-luvulla. Yhtenä tavoitteena oli vanhan musiikin esittäminen alkuperäisillä soittimillaan, mutta lisäksi havaittiin nokkahuilun soveltuvan hyvin musiikin opettamiseen. Nykyään nokkahuilua pidetään usein lasten soittimena, mutta maailmalla on useita ammattilaismuusikoita, jotka hyödyntävät nokkahuilua sen koko skaalalla.
Rakenne, toiminta ja ääni
Soittimen nokkamainen suukappale ohjaa puhalletun ilman ääniaukossa olevaan terävään kulmaan. Äänen korkeutta säädetään peittämällä sormilla soittimen varressa olevia aukkoja. Jotkin äänet vaativat aukkojen osittaista peittämistä tietyllä tavalla. Jotta puinen nokkahuilu toimisi moitteettomasti, sitä pitää öljytä säännöllisesti. Nokkahuilun pitää antaa myös kuivua siihen soiton aikana kerääntyneestä kosteudesta.
Nokkahuiluja valmistetaan 22[1] eri kokoa, joista yleisimmin käytössä on nelisen kokoa. Soitinta valmistetaan pääasiassa kahdella erilaisella sormituksella[1].
- Englantilainen, moderni tai barokkisormitus kehitettiin Englannissa 1900-luvun alussa[2]. Se ei ole yhtä johdonmukainen alimman nuotin diatonisella asteikolla kuin saksalainen sormitus, mutta mahdollistaa paremman vireen ja on yleisin sormitus nykypäivänä[2].
- Saksalainen sormitus kehitettiin 1900-luvulla[1]. Se on yksinkertaisempi ja helpompi, mutta ei kykene tuottamaan tiettyjä säveliä puhtaasti tai lainkaan.
Nokkahuilun ääni on kirkas ja pehmeä, mikä johtuu osaksi yläsävelsarjojen heikkoudesta. Englannissa soitinta pidettiin aikanaan erityisen hyvänä lintujen äänten matkimiseen[1], ja sille onkin sävelletty erityisesti lintuja imitoivia kappaleita[3].
Lähteet
- ↑ a b c d e f g h Nokkahuilu Lahden musiikkiopisto. Viitattu 18.9.2009.
- ↑ a b Recorder Fingering Systems aswltd.com. 9.8.2014.
- ↑ William Hill's Bird Fancyer's Delight flageolets.com. Viitattu 18.9.2009. (englanniksi)