Nokkahuilu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Erilaisia nokkahuiluja, isoimmasta pienimpään: tenori-, altto-, sopraano- (tavallisin koko) ja sopranino-nokkahuilu.

Nokkahuilu on puupuhallinsoitin, jossa soittaja puhaltaa erityiseen suukappaleeseen eli ”nokkaan”. Nokkahuiluja valmistetaan sekä puusta että muovista useita eri kokoja.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nokkahuilun syntyaikaa ei tiedetä, mutta se kehitettiin nykymuotoonsa 1600- ja 1700-lukujen[1] vaihteessa. Soitinta arvostettiin sen suloisen äänen vuoksi[1] ja se nousi tärkeäksi renessanssin ja barokin aikana.[1] Nokkahuilulle ovat säveltäneet muiden muassa Vivaldi, Händel, Telemann ja Bach.[1] Esimerkiksi monet nykyään poikkihuilulla soitettavat Bachin sävellykset sävellettiin alun perin nokkahuilulle. 1800-luvun alkaessa nokkahuilu oli enää lähinnä harrastelijoiden soitin, eikä se enää kuulunut orkestereihin.

Nokkahuilut otettiin uudelleen käyttöön 1900-luvulla. Yhtenä tavoitteena oli vanhan musiikin esittäminen alkuperäisillä soittimillaan, mutta lisäksi havaittiin nokkahuilun soveltuvan hyvin musiikin opettamiseen. Nykyään nokkahuilua pidetään usein lasten soittimena, mutta maailmalla on useita ammattilaismuusikoita, jotka hyödyntävät nokkahuilua sen koko skaalalla.

Rakenne, toiminta ja ääni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nokkahuilussa ei ole lainkaan liikkuvia osia.[1] Soittimen nokkamainen suukappale ohjaa puhalletun ilman ääniaukossa olevaan terävään kulmaan. Äänen korkeutta säädetään peittämällä sormilla soittimen varressa olevia aukkoja. Jotkin äänet vaativat aukkojen osittaista peittämistä tietyllä tavalla. Jotta puinen nokkahuilu toimisi moitteettomasti, sitä pitää öljytä säännöllisesti. Nokkahuilun pitää antaa myös kuivua siihen soiton aikana kerääntyneestä kosteudesta.

Nokkahuiluja valmistetaan 22[1] eri kokoa, joista yleisimmin käytössä on nelisen kokoa. Soitinta valmistetaan kahdella erilaisella sormituksella[1].

  • Englantilainen - tai barokkisormitus on alkuperäinen sormitus. Se ei ole yhtä johdonmukainen kuin saksalainen sormitus, mutta sillä voidaan soittaa puhtaita sävelaskelia ja jopa käyttää vaihtoehtoisia sormituksia esimerkiksi trillien helpottamiseksi.
  • Saksalainen sormitus kehitettiin 1900-luvulla[1]. Se on yksinkertaisempi ja helpompi, mutta ei kykene tuottamaan tiettyjä säveliä puhtaasti tai lainkaan.

Nokkahuilun ääni on kirkas ja pehmeä, mikä johtuu osaksi yläsävelsarjojen puutteesta. Englannissa soitinta pidettiin aikanaan erityisen hyvänä lintujen äänten matkimiseen[1], ja sille onkin sävelletty erityisesti lintuja imitoivia kappaleita[2].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Nokkahuilu Lahden musiikkiopisto. Viitattu 18.9.2009.
  2. William Hill's Bird Fancyer's Delight flageolets.com. Viitattu 18.9.2009. (englanniksi)