Le Chat Noir
_-_Google_Art_Project.jpg)
Le Chat Noir ( ranskaksi: [lə ʃa nwaʁ] "Musta kissa") oli 1800-luvun viihdepaikka Pariisin boheemialueella Montmartressa . Se avattiin 18. marraskuuta 1881 osoitteessa Boulevard de Rochechouart . Sen impressaario eli johtaja oli Rodolphe Salis, ja se suljettiin vuonna 1897 pian Salisin kuoleman jälkeen.
Le Chat Noir on ensimmäinen moderni kabaree: [1] yökerho, jossa yleisö istui pöytien ääressä ja nautti juomia samalla, kun heitä viihdytti lavalla esiintyvä kabaree. Esitystä juonsi seremoniamestari, joka kommunikoi yleisön kanssa. Vastaavia kabareita ovat olleet esim. Pietarissa Stray Dog Café, Barcelonassa Els Quatre Gats ja Lontoossa Kultaisen Vasikan Luola .
Klubi on tullut tunnetuksi ikonisesta julisteesta, jonka on tehnyt Théophile Steinlen. Kukoistusaikanaan se toimi taitelijoiden yhteisenä kokoontumispaikkana, jossa nähtiin myös kabaree-esityksiä. Vuosina 1882-1895 kabaree julkaisi viikoittain samannimisen lehden, joka sisälsi kirjallisia kirjoituksia, Montmartren uutisia, uutisia kabareen maailmasta, runoutta ja poliittista satiiria. [2]
Varhainen historia
Kabaree aloitti toimintansa halvimmassa mahdollisessa sijainnissa, pienessä kahden huoneen tilassa, joka sijaitsi osoitteessa 84 Boulevard Rochechouart.
Sen menestyksen takana oli radikaalien nuorten kirjailijoiden ja taiteilijoiden ryhmä, jonka nimi oli Hydropathes ("ne, jotka pelkäävät vettä - joten he juovat vain viiniä"), klubi, jota johti journalisti Émile Goudeau . Ryhmä väitti vastustavansa vettä, ja joi siksi mieluummin viiniä ja olutta. Ryhmä ajoi yhteiskunnallisia ja taiteellisia uudistuksia. Goudeaun klubi kokoontui aluksi Goudeaun kotona Rive Gauche (Seinen vasemmalla rannalla), mutta siitä tuli niin suosittu, että tarvittiin uusi kokouspaikka. Goudeau tapasi Salisin, joka houkutteli hänet perustamaan klubille uuden kokouspaikan joen toiselle puolelle rue de Lavalille (nykyisin rue Victor-Massé). [3]
Uusi esityspaikka
Kesäkuussa 1885, kolme ja puoli vuotta avaamisen jälkeen, Le Chat Noir muutti uuteen tilaan osoitteessa 12 Rue Victor-Massé. Uusi paikka oli taidemaalari Alfred Stevensin omistama vanha kartano, joka muutettiin Saliksen toimesta "muodikkaaksi maalaistaloksi" arkkitehti Maurice Isabeyn avustuksella.
Pian kasvava joukko runoilijoita ja laulajia kokoontui Le Chat Noirissa, joka tarjosi ihanteellisen paikan ja mahdollisuuden harjoitella tekstien esittämistä muiden esiintyjien, yleisön ja kollegoiden edessä.
Liioitellusti, ironisen kohteliaasti esiintynyt Salis oli useimmiten conférencier (esityksen jälkeinen luennoitsija tai seremoniamestari). Täällä uudet taidemuodot Salon des Arts Incohérents (Salon of Incoherent Arts), varjoesitykset ja koomiset monologit saivat alkunsa.
Le Chat Noirin piiriin kuuluivat mm. Jane Avril, Franc-Nohain, Adolphe Willette, Caran d'Ache, André Gill, Émile Cohl, Paul Bilhaud, Sarah England, Paul Verlaine, Henri Rivière, Claude Debussy, Erik Satie, Charles Cros, Jules Laforgue, Yvette Guilbert, Charles Moréas, Albert Samain, Louis Le Cardonnel, Coquelin Cadet, Emile Goudeau, Alphonse Allais, Maurice Rollinat, Maurice Donnay, Armand Masson, Aristide Bruant, Théodore Botrel, Paul Signac, Porfirio Pires, August Strindberg, George Auriol, Marie Krysinska ja Henri de Toulouse-Lautrec .
Salisin ryhmän viimeinen varjoesitys nähtiin tammikuussa 1897, minkä jälkeen Salis vei yrityksen kiertueelle. Salis suunnitteli kabareen siirtämistä Pariisiin, mutta hän kuoli 19. maaliskuuta 1897.
Rodophe Salisin kuolema vuonna 1897 merkitsi Le Chat Noirin loppua. Siihen mennessä Montmartren kiehtovuus yleisön silmissä oli vähentynyt ja Salis oli jo hävittänyt klubin varat ja tilat. Pian Salisin kuoleman jälkeen taiteilijaryhmä hajosi, ja Le Chat Noir vähitellen lakkasi olemasta.
Viimeinen sijainti
Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1907, Jehan Chargot avasi samannimisen kahvilan yrittäessään jatkaa maineikkaan edeltäjänsä työtä uudella modernilla otteella. Tämä uusi Chat Noir, joka sijaitsee osoitteessa 68, boulevard de Clichy, pysyi suosittuna 1920-luvulle asti.[4]
Nykyään neonkyltti, joka sisältää Steinlenin ikonisen Chat Noir -kuvan, on esillä osoitteessa 68, Boulevard de Clichy, jossa sijaitsee samanniminen hotelli.
Muut kabareet jäljittelivät Le Chat Noirin luomaa konseptia onnistuneesti. Joulukuussa 1899 Henri Fursy avasi Boîte à Fursy -kabareen entisessä Chat Noir -hotellissa rue Victor-Massén varrella. Hän väitti perineensä Salisin manttelin, ja sanoi, että kiitos hänen kabareensa, yleisöllä on jälleen syytä kiivetä ylös Montmartrea kuullakseen suosituimpia chansoneita.[5]
Varjonäytelmät
Avautumisensa jälkeen Le Chat Noiria pidettiin taiteilijoiden kohtaamispaikkana, joka oli sisustettu Louis XIII : n tyyliin. Alussa runoilijat, muusikot, kirjailijat ja laulajat esiintyivät itse näyttämöllä, mutta heidät korvattiin nopeasti, kun varjoteatteritekniikka kehittyi Le Chat Noirissa ja levisi sieltä. Kabaree muistetaan edelleen varjoteatteriesityksistään.
Varjonäytelmät olivat tulleet Ranskaan jo 1700-luvulla, ja Dominique Séraphin oli tehnyt siitä suositun, mutta se oli kadonnut taidemaailmasta 1800-luvulla. Le Chat Noirin ansiosta varjoesitykset tulivat uudelleen suosituksi Ranskassa.
Varjonäytelmien alku Le Chat Noirissa tapahtui erikoisella tavalla. Vuoden 1885 loppuun mennessä taidemaalari Henry Sommer ja kuvittaja George Auriol rakensivat sinne nukketeatterin, joka oli tarkoitettu vain aikuisille tarkoitettuihin esityksiin. Eräänä päivänä Henri Rivière asetti valkoisen lautasliinan pienen nukketeatterin aukon eteen ja siirsi pahvista tehdyn paperinuken valkoisen kankaan taakse valaisten lampulla takaa. Samaan aikaan Jules Jouy lauloi ja säesti itseään pianolla. Tämä oli ensimmäinen varjopeli Le Chat Noirissa .
Vuonna 1887 Rivière korvasi nukketeatterin oikealla varjoteatterilla, jonka näyttämö oli 44 tuumaa korkea ja 55 tuumaa leveä ja jossa oli valtava kehys . Taiteilijat, kuten sarjakuvapiirtäjä Adolphe Willette, taidemaalari Caran d'Ache, Henri Rivière ja George Auriol, loivat kabareen varjoesitykset. He käyttivät sinkkiä muutamien hahmojen siluettien luomiseen alkuperäisen pahvin sijaan. Hahmoja käytettiin nukkeina, joiden varjo heijastettiin valkoiselle näytölle, joka oli takaa valaistu sähkövaloilla. Tämä oli iso edistysaskel varjoteatterin esitystekniikassa.
Klubilla vierailleet kirjailijat kirjoittivat varjoteatterille tarinoita, jotka kabareen omistaja Rodolphe Salis luki ääneen esityksen jälkeen. Monien tuolloin esiintyneiden taiteilijoiden yhteistyön ansiosta tarinoihin liittyi hyvin monimutkaisia väri-, ääni- ja liiketehosteita, jotka tekivät niistä dynaamisempia ja jännittävämpiä. Ne esitettiin pianomusiikin säestyksellä.
Yli 11 vuoden ajan näitä näytelmiä esiteltiin joka ilta Varjoteatterissa, yhteensä yli 40. Montmartren museossa on nähtävillä edelleen muutama sinkkihahmo, joita on käytetty näytelmissä.
Kiertuetta mainostettiin Théophile Steinlenin piirtämällä julisteella, jossa ilmoitettiin "la tournée du Chat Noir avec Rodolphe Salis", eli Rodolphe Salisin varjoteatterikiertue Le Chat Noirista.
Le Chat Noir teki useita kiertueita Varjoteatteri-kiertueita. Nämä alkoivat vuonna 1892, ja niitä kesäisin tehtiin lähinnä Ranskassa vaikka Salis ja seurue kävivätkin myös Tunisiassa, Algeriassa ja muissa ranskankielisisissä maissa, kuten Belgiassa. Jotkut Salisin esityksissä mukana olleista taiteilijoista tulivat niin kuuluisiksi, että he perustivat omat kabareensa tai esityksensä. Esitysten ja kiertueen tammikuussa 1897 oli tarkoitus jäädä Le Chat Noirin viimeiseksi, koska Salis kuoli heti esitysten jälkeen. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä Salisin kuoleman jälkeen hänen vaimonsa otti vastuun kabareesta ja järjesti lisää vierailuesityksiä. Näissä esityksissä Dominique Bonnaud korvasi Saliksen tarinankertojana. Vaikka hän teki sen hyvin, esitysten laatu heikkeni. Siihen mennessä muista esiintyvistä ryhmistä oli tullut suosittuja, ja ne olivat kopioineet Le Chat noirin konseptin tekniikkoineen, esityksineen ja tunnelmineen.
Rodolphe Salisin johdolla Le Chat noir tuotti 45 [6] théatre d'ombres (Varjoteatteri-näytelmää) vuosina 1885–1896 taidelajin tullessa yhä suositummaksi Euroopassa. Taustalla esityksissä oli taiteilija Henri Rivière, joka työskenteli jopa 20 avustajan kanssa suurella, oksi-vety- taustavalaistulla esitysalueella ja käytti kaksinkertaista optista lyhtyä taustojen projisointiin. Alun perin käytettiin pahvileikkauksia, mutta sinkistä tehdyt hahmot korvasivat ne vuoden 1887 jälkeen. Luomiseen osallistui useita taiteilijoita, mukaan lukien Steinlen, Adolphe Willette ja Albert Robida . Caran d'Ache suunnitteli noin 50 hahmoa erittäin suosittuun L'Epopée- näyttelyyn vuonna 1888.
Maininnat populaarikulttuurissa
- Le Chat Noir -juliste näkyy näkyvästi rikospaikkavalokuvissa, jotka on tehty Kathleen Petersonin aviomiehen ja kirjailijan Michael Petersonin murhasta vuonna 2001.
- Le Chat Noir -juliste näkyy myös näkyvästi elokuvassa Breakfast at Tiffany's, joka roikkuu seinällä portaikon yläpuolella.
- Le Chat Noir on yökerhon nimi, jossa Frank Sinatra ja Natalie Wood sytyttävät suhteensa uudelleen vuoden 1958 elokuvassa Kings Go Forth . Sisäänkäynnin seinällä on myös kuuluisa kissamaalaus, jossa silmät vilkkuvat.
- Le Chat Noiriin viitattiin Sakura Taisenissa .
- Le Chat Noir -maalaus on huomattavasti taustakappale elokuvassa The Secret Life of Pets .
- Le Chat Noir -juliste nähdään ripustamassa Maude Apatowin näyttämän Claire Carlinin makuuhuoneessa vuonna 2020 julkaistussa Staten Islandin kuningas -elokuvassa.
Viittaukset:
- ↑ "Hommage à Salis le Grand", in 88 notes pour piano solo, Jean-Pierre Thiollet, Neva Editions, 2015, p. 146. ISBN 978 2 3505 5192 0
- ↑ Cate, Spirit of Montmartre
- ↑ Meakin: Le Chat Noir: Historic Montmartre Cabaret Bonjour Paris. Viitattu 5.6.2014.
- ↑ Roger Nichols: The Harlequin Years: Music in Paris 1917-1929. University of California Press, 2002. ISBN 978-0-520-23736-0. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.10.2020). en
- ↑ Whiting Steven Moore: Satie the Bohemian: From Cabaret to Concert Hall. Clarendon Press, 1999.
- ↑ Le Cabaret du Chat Noir (1881-1897) Musée d'Orsay. Viitattu 10 February 2017.
Lähdekirjallisuus:
Baldran, Jacqueline (2002). Paris, carrefour des arts et des lettres: 1880-1918. L´Harmattan. p. 62. ISBN 978-1-7475-3141-2.
Nichols, Roger (2002). The Harlequin Years: Musin in Paris, 1917-1929. University of California Press. ISBN 978-0-520-23736-0.
Vogel, Shane (2009). The Scene of Harlem Cabaret: Race, Sexuality, Performance. University of Chicago p. 30. ISBN 9780226862521.
Whitin, Steven Moore (18 February 1999). Satie the Bohemian: From Cabaret to Concert Hall. Clarendon Press. ISBN 978-0-19-158452-7.