Tiikeripyton

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tiikeripyton
Indian rock python pratik dahod.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Matelijat Reptilia
Lahko: Suomumatelijat Squamata
Alalahko: Käärmeet Serpentes
Heimo: Pytonkäärmeet Pythoninae
Suku: Pytonit Python
Laji: molurus
Kaksiosainen nimi

Python molurus
(Linnaeus, 1758)

Tiikeripytonin levinneisyys
Tiikeripytonin levinneisyys
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Tiikeripyton Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Tiikeripyton Commonsissa

Tiikeripyton eli intiantiikeripyton[1] eli intianpyton[2] (Python molurus) on pytonkäärmeiden heimoon kuuluva käärmelaji. Se on kuristajakäärme, eikä sillä ei ole myrkkyhampaita. Aiemmin tiikeripytonin alalajina pidetty burmanpyton on erotettu omaksi lajikseen (Python bivittatus). Tiikeripyton kuuluu CITES-sopimuksen erityisesti suojeltuihin I-liitteen lajeihin.[3]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Täysikasvuinen tiikeripyton on mittausten mukaan 2,0–4,6 metriä pitkä.[4][5] Naaraat kasvavat koiraita isommiksi.[4] Tiikeripyton on pienempi kuin omaksi lajikseen erotettu burmanpyton, jota se muistuttaa ulkonäöltään.[3][5] Burmanpytonin keltaisen pohjavärin sijaan tiikeripyton on harmaa ja väritykseltään haaleampi, eikä sillä ole yhtä selkeää nuolikuviota päässään. Luotettavimmin ne erottaa siitä, että tiikeripytonin ylähuulen suomut ulottuvat sen silmään asti, kun taas burmanpytonilla on lisäksi okulaarisia suomuja, jotka erottavat silmän ylähuulen suomuista.[1][3][5]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiikeripytonia esiintyy Intian niemimaan kuivissa metsissä ja ruohomailla, kun taas burmanpyton elää kosteammissa elinympäristöissä.[3][5] Lajien risteytymisestä luonnossa ei ole todisteita.[5] Hylätyistä lemmikkieläimistä on muodostunut lisääntyvä kanta myös Pohjois-Amerikan Floridaan.

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiikeripyton oleskelee päivisin piikkisikojen koloissa, ja yöllä se herää saalistamaan.[3]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiikeripytonit parittelevat aikaisin kevätkuukausina ja ne munivat maalis-huhtikuussa. Poikuekoko on suuri, jopa 107 munaa[3]. Hautoessaan munia tiikeripytonin lihakset värähtelevät, ja nämä liikkeet auttavat naarasta nostamaan munien ympäryksen lämpötilaa. Naaras ei koskaan jätä munia, eikä käy edes syömässä. Vankeudessa tiikeripytoneille kertyy ikää noin 20 vuoden verran, luonnossa elävistä ei ole merkintöjä.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiikeripytonin ruokavalio koostuu erilaisista nisäkkäistä aina jyrsijöistä hirvieläimiin, ja se tappaa saaliinsa kuristamalla. Ihmisiä se ei suuresta koostaan huolimatta saalista.[3]

Yläleuassa, suun tuntumassa sillä sijaitsee herkkiä aistimia, jotka reagoivat saaliseläimestä säteilevään lämpöön. Pyton väijyy pyydystettävää järven rannalla tai puussa, ja on aina iskuvalmis. Uhrinsa ympärille kietoutuessaan se voi olla jokseenkin varma pyynnin onnistumisesta.

Lemmikkinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Se kesyyntyy hyvin, mutta on melko vaivaton lemmikkilaji ja on melko helppohoitoinen.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b O’Shea, Mark & Halliday, Tim: Matelijat ja sammakkoeläimet, s. 122. Suomentanut Sari Welling-Hirvonen. Helsinki: Readme.fi, 2009. ISBN 978-952-220-174-4.
  2. Lehtonen, Hannu (päätoim.): Maailman luonto. Eläimet. Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat, s. 292. Espoo: Weilin+Göös, 2000. ISBN 951-35-6505-X.
  3. a b c d e f g O’Shea, Mark: The Book of Snakes: A life-size guide to six hundred species from around the world, s. 95–97. London: Ivy Press, 2018. ISBN 978-1-78240-559-7. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 5.9.2020). (englanniksi)
  4. a b Murphy, John C. & Cructhfield, Tom: Giant Snakes A Natural History, s. 19. Book Services, 2019. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.9.2020). (englanniksi)
  5. a b c d e Murphy, John C.: Giant Snake-Human Relationships. Teoksessa Angelici, Francesco Maria & Rossi, Lorenzo (toim.): Problematic Wildlife II: New Conservation and Management Challenges in the Human-Wildlife Interactions, s. 584. Cham: Springer Nature, 2020. ISBN 978-3-030-42335-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.9.2020). (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]